Ny­ky­ään ol­laan hy­vin tie­toi­sia yh­des­sä vie­te­tyn ajan tär­key­des­tä. Pa­ri­suh­tees­sa ole­via kan­nus­te­taan kah­den­kes­ki­seen ai­kaan, ja mikä et­tei. Pie­net ir­ti­o­tot ar­jes­ta pi­ris­tä­vät kum­mas­ti. Tun­tuu sil­tä, et­tä tätä mi­ni­lo­mai­lua mo­net myös har­ras­ta­vat. Vä­lil­lä tun­tuu, et­tä kaik­ki muut pait­si me. Me­kin kyl­lä käym­me vai­mo­ni kans­sa ai­na ta­sai­sin vä­li­a­join kes­kus­te­lun, joka ete­nee suu­rin piir­tein seu­raa­vas­ti:

– Pi­täi­si teh­dä jo­tain kah­des­taan.

– Se olis iha­naa! Jos men­täi­siin vaik­ka syö­mään.

– Niin! Mil­loin läh­de­tään?

– Ois­ko vaik­ka vii­kon­lop­pu­na?

Vii­kon­lop­pu tu­lee ja me­nee. Läh­tö jää te­ke­mät­tä. Ku­luu kuu­kau­si ja toi­nen­kin. Sama kes­kus­te­lu käy­dään uu­del­leen. Ku­luu puo­li vuot­ta. Ei tul­lut kah­den­kes­keis­tä ra­vin­to­lail­taa. Mik­si ih­mees­sä?

Pik­ku­lap­si­per­heen ar­jes­ta kah­den­kes­ki­sen ajan re­pi­mi­nen voi ol­la työn ja tus­kan ta­ka­na. Hoi­ta­jan löy­tä­mi­nen voi ol­la haas­te. Mitä teh­dä sy­li­lap­sel­le, joka roik­kuu rin­noil­la? Kuka hoi­ta­ja saa lap­sem­me nuk­ku­maan? Ke­nel­le täl­lai­sen kat­raan keh­taa edes jät­tää? Es­tei­tä läh­te­mi­sel­le löy­tyy et­si­mät­tä­kin, ja niin­pä usein käy, ai­na­kin meil­lä, et­tä läh­te­mi­nen lyk­kään­tyy ja lyk­kään­tyy.

Jos­kus kyl­lä­kin ih­met­te­lem­me, et­tä tar­vit­see­ko sen to­del­la ol­la näin vai­ke­aa? Em­me­hän haa­vei­le sii­tä, et­tä pää­si­sim­me kah­des­taan Es­pan­jan au­rin­ko­ran­noil­le. Tai haa­vei­lem­me kyl­lä, mut­ta moi­nen on sen­tään jo hiu­kan lii­oit­te­lua opis­ke­li­ja­per­heel­le. Haa­vei­lem­me kah­den­kes­ki­ses­tä het­kes­tä ra­vin­to­las­sa, kii­pei­ly­kes­kuk­ses­sa, lenk­ki­po­lul­la, mök­ki­sau­nas­sa ja niin edel­leen. Sil­ti em­me usein­kaan saa to­teu­tet­tua edes nii­tä! Se on kyl­lä saa­mat­to­muut­ta meil­tä, sa­non minä.

Mut­ta ker­too moi­nen te­hot­to­muus jos­tain muus­ta­kin, ni­mit­täin toi­mi­vas­ta per­he­ar­jes­ta ja pa­ri­suh­tees­ta. Pal­jon tär­ke­äm­pää kuin yk­sit­täi­set lo­mat, oli­vat­pa ne sit­ten ly­hyi­tä tai pit­kiä, ovat sit­ten­kin viih­tyi­sät ko­ti­o­lot. Ar­ki­set het­ket kah­des­taan il­ta­teel­lä, soh­val­la ja sau­nas­sa ovat meil­le tär­kei­tä. En­pä vaih­tai­si mu­ka­vaa ar­ke­am­me keh­nom­paan sitä vas­ten, et­tä oli­sim­me use­am­min kah­den­kes­ki­sel­lä lo­mal­la.

Hil­jat­tain kä­vim­me kui­ten­kin taas tä­män sa­man kes­kus­te­lun, jos­ta alus­sa ker­roin. Huo­ma­sim­me, et­tä edel­li­ses­tä het­kes­tä kah­den oli ku­lu­nut jo pie­nen ih­mi­se­lä­män ver­ran, mei­dän ta­pauk­ses­sam­me yh­dek­sän kuu­kaut­ta. Pää­tim­me täl­lä ker­taa ihan oi­ke­as­ti teh­dä asi­al­le jo­tain. Tuu­mas­ta toi­meen: Tar­kis­tus ka­len­te­riin, pari pu­he­lua ja kaik­ki oli jär­jes­tet­ty. Ei se sit­ten­kään ol­lut niin vai­ke­aa.

Lo­pul­ta pää­sim­me siis liik­keel­le ihan kah­den kes­ken. Kii­pei­lyn ja ra­vin­to­lail­lal­li­sen jäl­keen oli kyl­lä hie­no olo. Vai­mo tun­tui en­tis­tä­kin rak­kaam­mal­ta. Lap­set oli­vat ta­val­lis­ta su­loi­sem­pia. Pää­tim­me, et­tä en­si ker­ral­la siir­rym­me no­pe­am­min sa­nois­ta te­koi­hin, kun taas vi­rit­te­lem­me kes­kus­te­lua kah­den­kes­ki­ses­tä het­kes­tä. Ei­vät ne yh­tei­seen ai­kaan kan­nus­ta­jat ihan vää­räs­sä ol­leet.