Aloit­ta­es­sa­ni blo­gis­ti­na olin työ­u­ra­ni tai­te­koh­das­sa. Voi­mia oli ai­ka vä­hän, uu­sia aja­tuk­sia pal­jon. Olin in­ten­sii­vis­ten työ­vuo­sien jäl­keen opis­ke­li­jan roo­lis­sa ja tun­tui, et­tä tyh­jän pääl­lä. Pel­kä­sin, et­tä ni­men ja naa­man yh­dis­tä­mi­nen hen­gel­li­siin asi­oi­hin – van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sek­si – hei­ken­täi­si tu­le­via mah­dol­li­suuk­si­a­ni.

Asun yhä sa­mas­sa ko­dis­sa, olen saa­nut hil­lit­tyä vaih­te­lun­ha­lu­a­ni. On­nek­si olen saa­mas­sa uu­den naa­pu­rin tuo­hon vä­hän alem­mas rin­tee­seen, kyt­ket­ty oma­ko­ti­ta­lo. Sama pel­to nä­kyy yhä, ja puut, Har­jun tor­ni­kin.

Työ­e­lä­mäs­sä mai­se­mat ovat kah­den vuo­den ai­ka­na muut­tu­neet ai­van toi­sen­lai­sik­si. Ver­kos­tot ja mah­dol­li­suu­det ovat juu­ri näi­nä vuo­si­na kas­va­neet niin, et­tä tun­tuu ih­meel­li­sel­tä.

Ki­puil­les­sa­ni blo­gis­tiu­ran al­kua ys­tä­vä roh­kai­si: ei­hän sitä tie­dä vaik­ka se oli­si si­nul­le siu­nauk­sek­si. Sitä se on ol­lut.

Olen val­ta­van kii­tol­li­nen lu­ke­mat­to­mis­ta rik­kais­ta kes­kus­te­luis­ta teks­tien ai­hei­den ää­rel­lä. Toi­si­naan kes­kus­te­lut ovat muo­tou­tu­neet teks­teik­si, toi­si­naan teks­ti­luon­nok­set ja val­miit teks­tit ovat syn­nyt­tä­neet ja­et­ta­via aja­tuk­sia.

Olen ko­ke­nut ole­va­ni erään­lai­nen tii­vis­tä­jä ja sa­noit­ta­ja, aja­tuk­set ei­vät ole ol­leet vain mi­nun aja­tuk­si­a­ni.

Kir­joit­ta­ja­na olen ko­ke­nut läm­min­tä kan­nus­tus­ta, roh­kai­su­ja, kii­tok­si­a­kin. Olen iloin­nut sii­tä, et­tä käyt­tä­mäl­lä ja ke­hit­tä­mäl­lä mi­nul­le an­net­tua lah­jaa olen voi­nut toi­mia tä­män rak­kaan jou­kon ra­ken­ta­ja­na. Sii­tä­kin olen iloin­nut, et­tä teks­tit ovat ta­voit­ta­neet myös toi­sel­la ta­val­la us­ko­via.

Aloit­ta­es­sa­ni ajat­te­lin, et­tä ha­lu­an ra­ken­taa avoi­muut­ta. Niin ha­lu­an toi­mia edel­leen, kun jat­kan täs­tä Päi­vä­mie­hen leh­ti­a­vus­ta­ja­na ja su­vi­seu­ra­työs­sä.

Ja nämä pie­net mus­tat mer­kit ovat tul­leet mi­nul­le en­tis­tä rak­kaam­mik­si. Jat­kan nii­den kans­sa myös töis­sä. Siel­lä ra­ken­nan sil­to­ja työ­e­lä­mä­tut­ki­muk­ses­ta työ­yh­tei­söi­hin sekä yri­tyk­sil­tä asi­ak­kail­le ja yh­teis­työ­kump­pa­neil­le. Myös tämä blo­gi­ko­ke­mus on kas­vat­ta­nut osaa­mis­ta ja roh­keut­ta, jota tar­vit­sen niis­sä ra­ken­nus­teh­tä­vis­sä.

Jos mi­nun pi­täi­si tii­vis­tää tämä blo­gi­ko­ke­mus yh­teen sa­naan, se oli­si ope­tus. Sain tun­tu­van ope­tuk­sen sii­tä, et­tä Luo­jan aja­tuk­set ovat mi­nun aja­tuk­si­a­ni mo­nin­ker­tai­ses­ti suu­rem­mat ja pa­rem­mat. Hän sol­mii mei­dän elä­mäm­me lan­ko­ja yh­teen niin, et­tem­me kos­kaan tule ym­mär­tä­mään ko­ko­nai­suu­den kaik­kea kau­neut­ta.

An­nan it­sel­le­ni muis­to­lau­seen, se on täs­sä, toi­sek­si vii­mei­nen jae.

Läm­min kii­tos mat­ka­seu­ras­ta, lu­ki­ja­ni! An­toi­sia koh­taa­mi­sia si­nul­le – avoi­muut­ta, roh­keut­ta ja iloa!