Aluk­si är­syt­ti koko ee­pos, en­kä ai­ko­nut lu­kea sitä ol­len­kaan. Mikä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sis­sa sin­kuis­sa on niin mer­kil­lis­tä, et­tä ai­heen ym­pä­ril­le pi­tää koo­ta ko­ko­nai­nen kir­ja? Em­me­kö sai­si vain ol­la.

Os­tin Jo­han­na Lu­mi­jär­ven ja Vesa Jur­mun toi­mit­ta­man Pers­pek­tii­vin (2015) saa­mal­la­ni lah­ja­kor­til­la sil­lä ve­ruk­keel­la, et­tä voin an­taa sen ys­tä­vil­le­ni kier­toon.

Kun ma­ka­sin tois­ta päi­vää kuu­me­tau­dis­ta ty­per­ty­nee­nä, sain vah­van­vä­ris­ten kan­sien vä­lis­tä ky­lään loh­dul­li­sen, ym­mär­tä­vän jou­kon.

Ah­mai­sin te­ok­sen mel­kein ko­ko­nai­suu­des­saan sii­nä sa­mas­sa puo­li-is­tu­vas­sa asen­nos­sa, ja kuu­me al­koi las­kea pel­käs­tä ym­mär­re­tyk­si tu­le­mi­sen ilos­ta.

Tun­nis­tin pal­jon tut­tua. Koin tur­val­lis­ta hy­väk­syn­tää, mut­ta sain näh­dä vie­raam­pi­a­kin kul­mia.

Ihas­tuin erääs­sä teks­tis­sä esiin­ty­nee­seen vii­kon­lop­pu­ko­ti-sa­naan.

Sel­lais­ta se on, tu­tuim­pien ys­tä­vien kans­sa roo­lit ja suun­ni­tel­mat elä­vät vii­kon­lop­pu­na kuin per­heen­jä­sen­ten kans­sa, ja kaik­ki ener­gia voi­daan käyt­tää mu­ka­vas­ti juu­ri niin kuin ku­na­kin het­ke­nä tun­tuu luon­te­val­ta. Ja joka ker­ta sel­lai­sen vii­kon­lop­pu­ko­din pur­ka­mi­nen vaa­tii asen­net­ta, kun vas­tas­sa on koti, jon­ne ku­kaan ei ole vie­lä sinä päi­vä­nä sy­tyt­tä­nyt va­lo­ja.

Pi­din sii­tä, et­tä Pers­pek­tii­vis­sä on esil­lä myös nai­mi­sis­sa ole­vien ih­mis­ten nä­kö­kul­mia yk­si­näi­syy­teen. Te­ok­sen nimi on vii­saas­ti va­lit­tu.

Mi­ten minä olen ajau­tu­nut tä­hän tun­tee­seen, et­tä mi­nul­la on koti, jos­sa on oma puo­li­so ja omia lap­sia, mut­ta jos­sa mi­nua it­se­ä­ni ei oi­kein ole. Tai siis et­tä minä olen sen kai­ken kes­kel­lä yk­sin. (Hint­sa­la: Uo­mat)

Per­heet­tö­mien ih­mis­ten elä­miä kat­so­taan Pers­pek­tii­vis­sä koh­taa­mis­ten, teh­tä­vien ja tun­te­mus­ten nä­kö­kul­mis­ta. Eri­lai­set toi­seu­den ko­ke­muk­set ovat esil­lä, mut­ta ei­vät mi­nus­ta lii­kaa. Esil­le nou­se­vat har­ras­tus­ten, työn ja luot­ta­mus­teh­tä­vien ulot­tu­vuu­det. Myös elä­män­ti­lan­tei­den muu­tok­sis­ta pu­hu­taan roh­ke­as­ti, mut­ta hie­no­va­rai­sin sä­vyin, ja lii­ket­tä ta­pah­tuu eri suun­tiin.

Kun en ym­mär­rä tätä it­se­kään. Jo­ten­kin mi­nus­ta tun­tuu, et­tä odo­tin ja toi­voin koko ajan jo­tain muu­ta kuin mitä oli. Jo­tain sel­lais­ta mitä oli ol­lut, mitä olin me­net­tä­nyt. (Las­si­la: Et­tei mi­nua jä­tet­täi­si)

Kaik­kein tär­keim­mäl­tä tun­tuu, et­tä Pers­pek­tii­vin jo­kai­nen teks­ti kir­joit­taa omal­la ta­val­laan ih­mi­sen ai­nut­laa­tui­ses­ta, omas­ta ja ar­vok­kaas­ta teh­tä­väs­tä, joka ei ole riip­pu­vai­nen – sa­mal­la ta­val­la us­ko­vien­kaan kes­kel­lä – val­lit­se­vis­ta nor­meis­ta tai ar­vos­tuk­sis­ta.

Heil­le hän on Lin­nea vain, ei­kä muu­ta tar­vi­ta. Ko­tiin läh­ties­sä jo­ten­kin tun­tuu, et­tä kyl­lä hän sel­vi­ää, kyl­lä hän kes­tää tä­män. (Ni­mi­merk­ki: Lin­nea)

Teos on re­hel­li­nen, avoin ja mo­niu­lot­tei­nen. Se ei ole pelk­kä sink­ku­kir­ja. Se on mo­ni­ää­ni­nen kir­ja, jon­ka ko­ko­aa yh­dek­si te­ok­sek­si ih­me­tys Ju­ma­lan joh­da­tuk­sen mo­ni­nai­suu­des­ta. Ja vaik­ka teks­teis­sä on ki­pei­tä­kin koh­tia, ne ovat kaik­ki poh­ja­vi­reel­tään va­loi­sia.

Ha­lu­ai­sin, et­tä jo­kai­nen lap­si sai­si kas­vaa omas­sa ko­dis­saan omien van­hem­pien­sa kans­sa, hy­väs­sä hoi­dos­sa. Jos kui­ten­kin joku lap­si tar­vit­see toi­sen ko­din, toi­von, et­tä minä saan sen ko­din tar­jo­ta. (Ni­mi­merk­ki: Ja­et­tu äi­tiys)

Pers­pek­tii­vin teks­teis­sä ei ole olen­nai­sin­ta, mi­ten teks­tien ra­ken­teet tu­ke­vat tee­mo­ja tai mil­lai­sia lau­se­ra­ken­tei­ta ja sa­nan­va­lin­to­ja on käy­tet­ty. Olen­nai­sem­mal­ta tun­tuu taso teks­tu­aa­li­sen pin­nan al­la. – Ja sil­ti suu­rin osa teks­teis­tä on val­lan su­ju­vaa lu­et­ta­vaa, ei­kä lu­kies­sa tar­vit­se käyt­tää juu­ri­kaan eri­tyis­tä hy­vän­tah­toi­suut­ta.

Re­a­goin­ti­tai­ton­sa oman­lai­sil­laan ih­mi­syy­den ken­til­lä hank­ki­nee­na hän tie­si mi­nun ole­van kiin­nos­ta­vam­pi koh­de. Ole­muk­sen­sa tar­kas­ti tie­dos­ta­en hän ve­nyt­ti ala­huu­len­sa va­sen­ta lai­taa koh­ti lat­ti­aa ja mit­tai­li kat­seel­laan mi­nua kuin saa­li­se­läin­tä. (Har­ti­kai­nen: Kuor­ma­la­va)

Vii­mei­sen osan raa­ma­tul­li­set ar­tik­ke­lit jä­tän sil­mäi­lyl­le. Ne sy­ven­tä­vät ja pe­rus­te­le­vat edel­lä ker­rot­tu­ja ta­ri­noi­ta tär­ke­äl­lä ta­val­la, pu­dot­ta­vat ank­ku­rin, jot­ta teks­tit saa­vat ol­la niin kuin ovat.

Toi­voi­sin mel­kein, et­tä joku tart­tui­si Pers­pek­tii­viin tut­ki­jan ot­teel­la ja kat­soi­si, mil­tä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set yh­den ih­mi­sen per­heet näyt­tä­vät näi­den teks­tien va­los­sa.

Vie­lä enem­män toi­von, et­tä sa­man ar­vo­maa­il­man ja­ka­vat lu­ki­jat tart­tui­si­vat kir­jaan ja löy­täi­si­vät sii­tä ter­veel­li­sel­lä ta­val­la toi­sen­lai­sia kat­so­mis­kul­mia ja ta­va­no­mai­set juo­ni­kaa­vi­ot ohit­ta­via, pu­hut­te­le­via elä­män­ta­ri­noi­ta.

Kart­ta ma­kaa luu­kun pääl­lä. Löy­dän sii­tä kum­me­lin. Kään­te­len pää­tä joka puo­lel­le. Kaik­ki­al­la sa­man­nä­köis­tä. Sit­ten löy­dän väy­lä­mer­kin ja ta­ju­an, mi­ten päin ol­laan. (Rim­pi­läi­nen: Pel­lin­ki­läi­nen)