Muis­tan en­sim­mäi­sen päi­vä­kir­ja­ni. Kir­jan kan­net oli­vat vaa­le­an­pu­nai­set, ja sen pie­nil­le pas­tel­lin­sä­vyi­sil­le si­vuil­le ei mah­tu­nut mon­taa­kaan ri­viä teks­tiä. Olin yl­peä, kun sain kir­joit­taa mon­ta si­vua täy­teen! Päi­vä­kir­jas­sa oli luk­ko, tie­ten­kin. Pie­nen ty­tön yk­si­tyi­siä miet­tei­tä. Tus­kin­pa ne si­säl­si­vät suu­ria sa­lai­suuk­sia tai sy­vää it­se­a­na­lyy­sia, re­por­taa­sia päi­vän ta­pah­tu­mis­ta vain. Sil­ti luk­ko ta­ka­si yk­si­tyi­syy­den, jota lap­si­kin kai­pa­si jä­sen­tä­es­sään omaa ko­ke­mus­taan elä­mäs­tään.

Päi­vä­kir­ja ei ol­lut ai­noa, jon­ka kans­sa ja­oin ar­jen ta­pah­tu­mat. Il­tai­sin ris­tin pei­ton al­la kä­te­ni ja pu­he­lin ää­net­tö­mäs­ti Tai­vaan Isäl­le. Ru­kouk­se­ni si­säl­si ar­kis­ta pu­het­ta Ju­ma­lal­le, kii­tos­ta ja huo­kaus­ta ku­lu­neen päi­vän ta­pah­tu­mis­ta. Mo­lem­mis­sa het­kis­sä sain va­paas­ti tuo­da ko­ke­muk­se­ni esiin il­man in­hi­mil­lis­ten vuo­ro­vai­ku­tus­te­ki­jöi­den läs­nä­o­loa. Ru­kouk­ses­sa päi­vä­kir­jan jos­kus in­ho­re­a­lis­miin­kin vai­pu­nut sävy muut­tui tun­tee­seen ar­mos­ta. Sain jät­tää huo­le­ni ja ko­ke­muk­se­ni Kaik­ki­voi­van hal­tuun. Ru­kous mer­kit­si lap­sel­le­kin hen­ki­lö­koh­tais­ta ta­paa ol­la lä­hel­lä Ju­ma­laa.

Muis­tan lap­suu­des­ta­ni het­ken, jol­loin kek­sin yh­dis­tää nämä kak­si kes­kus­te­lu­kump­pa­ni­a­ni. Pää­tin vas­tai­suu­des­sa jät­tää ää­net­tö­män il­ta­ru­kouk­se­ni lu­ke­mat­ta ja koh­dis­taa päi­vä­kir­ja­mer­kin­tä­ni Jee­suk­sel­le. Me­nin toi­mis­sa­ni niin­kin pit­käl­le, et­tä yli­vii­va­sin van­hois­ta ”Ra­kas päi­vä­kir­ja” -mer­kin­nöis­tä­ni päi­vä­kir­ja-sa­nan pois ja li­sä­sin ti­lal­le ”Jee­sus”. Päi­vä­kir­ja­mer­kin­tä­ni sai­vat us­kon­nol­li­sia sä­vy­jä: muis­tan li­sän­nee­ni joi­den­kin si­vu­jen reu­noil­le sa­nan ”sori” sekä si­taat­te­ja las­ten vir­sis­tä. Jäl­ki­kä­teen moi­nen te­hok­kuu­sa­jat­te­lu tun­tuu hel­lyt­tä­vän hu­vit­ta­val­ta. Olen saa­nut kui­ten­kin huo­ma­ta, et­ten ol­lut mi­kään epä­tyy­pil­li­nen lap­si näin toi­mies­sa­ni. Kuu­lin taan­noin tut­ta­va­ni te­ke­vän tie­teel­lis­tä opin­näy­te­työ­tä lap­sen il­ta­ru­kouk­ses­ta ot­si­kol­la ”Ra­kas Jee­sus, sa­mat sana kuin ei­len, aa­men”. Voi ol­la huo­jen­ta­vaa ym­mär­tää, et­tä us­kon­nol­li­suus on eri­lais­ta elä­män­kaa­ren eri vai­heis­sa.

Ai­kuis­tut­tu­a­ni päi­vä­kir­jan kir­joit­ta­mi­nen on jää­nyt het­kiin, kun olen tar­vin­nut sol­mus­sa ole­vien aja­tus­te­ni avuk­si ky­nää. Tuol­loin myös ru­kou­se­lä­mä­ni on ol­lut usein voi­mal­li­sin­ta. Yh­teys lap­suu­den kes­kus­te­lu­kump­pa­nei­hi­ni on säi­ly­nyt ja se­koit­tu­nut. Päi­vä­kir­ja­kir­joit­ta­mi­nen saa uu­sia ulot­tu­vuuk­sia nyt, kun alan kir­joit­taa Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen net­ti­päi­vä­kir­jaa. Täs­sä päi­vä­kir­jas­sa ei ole luk­koa. Ai­on kui­ten­kin jat­kaa sa­mal­la lin­jal­la: kir­joit­taa aja­tuk­sia hen­gel­li­syy­den sä­vyt­tä­mäs­tä elä­mäs­tä ja ke­ven­tää aja­tus­te­ni pai­no­las­tia.