JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

”Me purjehdimme vain pitkin ikuisuuden kehää”

6.1.2018 6.58

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180106065800

Vuo­den alus­sa aja­tel­laan yleen­sä suu­ria ja yle­viä. Ih­mi­nen tar­vit­see aja­tus­ta, et­tä kaik­ki on mah­dol­lis­ta ja et­tä voi ta­val­laan aloit­taa uu­den puh­taan si­vun vuo­den al­ka­es­sa. Mi­kään uu­si al­ku ei kui­ten­kaan ole edes­sä, sil­lä sa­mat ih­mi­set jat­ka­vat aja­tuk­si­neen, taak­koi­neen ja tai­toi­neen vuo­des­ta 2017 vuo­teen 2018.

Sa­mal­la tämä kaik­ki on ai­van ai­nut­laa­tuis­ta.

On yh­tä ai­kaa hai­ke­aa ja on­nel­lis­ta, et­tei ai­kaa saa py­säy­tet­tyä. Hai­ke­aa se on esi­mer­kik­si sel­lai­si­na het­ki­nä, kun kuun­te­lin it­se­näi­syys­päi­vän ai­ka­na he­li­se­vää kuo­roa, jon­ka ää­ni oli kuin si­ni­kel­lo­jen soit­toa ke­säi­sen pien­ta­reen var­rel­la. Is­tuim­me kir­kos­sa kyl­ki kyl­jes­sä ja sil­miem­me eteen piir­tyi sa­no­jen myö­tä ko­ti­maan met­sien veh­reys. Ajat­te­lin, et­tä nyt ai­ka voi­si py­säh­tyä – juu­ri nyt, kun olen täs­sä he­li­se­väs­sä kau­neu­des­sa yh­des­sä mui­den kans­sa. Mut­ta lau­lu kul­ki eteen­päin, sä­ve­let hai­pui­vat ja lu­mous sär­kyi.

On­nel­lis­ta ajan kul­ku on sil­loin, kun sie­tä­mät­tö­mät aja­tuk­set, suru tai kipu kie­to­vat ih­mi­sen niin tiuk­kaan pu­ris­tuk­seen, et­tei va­loa eh­di näh­dä. Sil­loin on hyvä, et­tä se het­ki ei kes­tä lo­put­to­miin, kun ai­ka vää­jää­mät­tö­mäs­ti ku­luu.

Olen aja­tel­lut isoi­so­äi­ti­ä­ni An­naa, jota en kos­kaan eh­ti­nyt ta­va­ta. Jos nyt sai­sin kat­soa ait­ta­po­lul­la hän­tä, suu­ri hel­lyys täyt­täi­si mi­nut. Hän mek­koi­neen ja hui­vei­neen töi­hin­sä kii­reh­ti­mäs­sä, minä täs­sä, jo­kin pie­ni osa An­nan pe­ri­mäs­tä yhä kier­tä­mäs­sä ke­hos­sa­ni. Hän, yh­den so­dan elä­nyt, on ol­lut mi­nun ikäi­se­ni vuon­na 1935, kun uu­si sota jo hää­möt­ti nuo­ren ta­sa­val­lan tai­vaan­ran­nas­sa. An­nan ai­kaan Suo­meen syn­tyi pal­jon enem­män vau­vo­ja kuin nyt, mut­ta hei­tä myös kuo­li pal­jon. Joka kym­me­nes vau­va me­neh­tyi. Se on jul­ma aja­tus; omaan lä­hi­pii­rii­ni syn­tyi vii­me vuon­na har­vi­nai­sen pal­jon vau­vo­ja – sata vuot­ta sit­ten moni nois­ta vau­vois­ta oli­si kuol­lut tau­tei­hin, joi­ta ei voi­tu hoi­taa.

Isoi­so­äi­ti­ni nai­se­ne­lä­mä täs­sä maas­sa oli ko­vin eri­lai­nen kuin mi­nun. Oli­ko hä­nel­lä haa­vei­ta vai me­ni­kö elä­mä sa­maan tyy­liin kuin se oli su­ju­nut hä­nen äi­dil­lään ja su­vun muil­la nai­sil­la? Minä olen saa­nut teh­dä va­lin­to­ja va­lit­se­mas­ta pääs­ty­ä­ni: olen miet­ti­nyt ja ana­ly­soi­nut mitä kou­lua käyn, mis­sä asun, mitä työ­tä teen, mil­tä mi­nus­ta mil­loin­kin tun­tuu. An­na odot­ti kas­vua sekä si­säl­lä et­tä ul­ko­na: mi­ten kas­voi pel­to­jen vil­ja, mi­ten vart­tui­vat lap­set pir­tis­sä.

Hän peit­te­li mon­ta lap­sis­taan jo pie­ni­nä maan keh­toon. Yk­si heis­tä oli Lea, joka pu­to­si ve­si­saa­viin, jos­sa oli kie­hu­vaa vet­tä. Hän kir­kai­si ker­ran, mut­ta sit­ten tun­to­her­mot oli­vat pa­la­neet ja Lea oli ai­van hil­jaa. Pa­rin päi­vän pääs­tä hän kuo­li. Näin meil­le jäl­ki­pol­vil­le on ker­rot­tu. Lea jät­ti oman pik­ku­ty­tön ko­koi­sen jäl­ken­sä su­kum­me muis­toi­hin, An­na oman­sa. Hei­dän elä­män­sä osui Luo­jan suun­nit­te­le­ma­na tsaa­rin ai­kaan, it­se­näis­ty­mi­sen ai­kaan, rau­han, so­dan ja jäl­leen­ra­ken­ta­mi­sen vuo­siin. Mi­nun ai­ka­ni on ol­lut eri­lais­ta: ajat muut­tu­vat ja maa­il­man ää­ret tun­tu­vat ku­tis­tu­van, mut­ta ih­mi­nen on poh­jim­mil­taan sama ajan muut­tu­mi­ses­ta huo­li­mat­ta.

En­si­vil­kai­sul­la ny­kyi­nen elä­män­me­nom­me saat­taa vai­kut­taa pin­nal­li­sel­ta fii­lis­te­lyl­tä ja hen­gai­lul­ta – asi­oil­ta, joil­le ei men­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä ol­lut ai­kaa. Tar­kem­min kat­so­en on­nek­si huo­maa, et­tä pin­nan al­la meis­sä kui­ten­kin on yhä yh­teis­tä ih­mi­syy­den poh­ja­vir­taa. Vii­me vuon­na mei­tä yh­dis­ti kak­si suur­ta asi­aa: Mau­no Koi­vis­ton kuo­le­ma ja Suo­men 100-vuo­tis­juh­la. Ne osoit­ti­vat, et­tä meis­sä on sa­mo­ja tun­tei­ta, joi­ta on tar­peel­lis­ta ja­kaa ja ko­kea yh­des­sä. It­kim­me Koi­vis­ton kuo­le­maa. Ken­ties sa­mal­la vuo­da­tim­me nii­hin kyy­ne­liin mui­ta­kin su­re­mat­to­mia su­ru­ja, jot­ka sai­vat hy­väk­syt­tä­vän il­me­ne­mis­muo­don kan­sal­li­se­na ko­ke­muk­se­na. Eri­tyi­ses­ti lop­pu­vuon­na 100-vuo­ti­as ko­ti­maa yh­dis­ti mei­dät: me saim­me elää tä­män his­to­ri­al­li­sen het­ken ja yh­tei­sen juh­lan ai­heen.

Ta­val­li­si­na päi­vi­nä ar­ki­set to­del­li­suu­tem­me ovat ko­vin eri­lai­sia eri puo­lil­la maa­ta työs­tä tai työt­tö­myy­des­tä, ter­vey­des­tä tai sai­rau­des­ta, mo­nis­ta elä­mi­sen mah­dol­li­suuk­sis­ta riip­pu­en. Vie­lä enem­män tar­vit­tai­siin sitä, et­tä ojen­nam­me kä­tem­me ja muo­dos­tam­me ket­jun, jos­sa läm­pi­mät sy­dä­mem­me syk­ki­vät sa­man­lai­si­na ihon­vä­ris­tä, kan­sal­li­suu­des­ta tai aat­tei­den eri­lai­suu­des­ta riip­pu­mat­ta. Elä­mä on ko­vin ras­kas­ta, jos ei pys­ty luot­ta­maan tois­ten ih­mis­ten hy­vyy­teen. Kun on pi­tä­nyt tois­ta kä­des­tä ja kat­so­nut sil­miin, on vai­ke­am­pi vi­ha­ta.

Mie­les­sä­ni olen ta­pail­lut kat­kel­maa van­has­ta sa­dus­ta: ”Men­nyt ai­ka vi­rit­ti ki­ta­ran­sa ja al­koi soit­taa iso­äi­din ai­kais­ta vals­sia. Kaik­ki va­lit­si­vat pa­rin­sa. Su­ru­tar ja Ilo, Sota ja Rau­ha sekä kaik­ki muut al­koi­vat pyö­riä vals­sin tah­dis­sa ja Tu­le­va ai­ka lau­loi sii­hen kirk­kaal­la ää­nel­lään sa­nat. Mikä on mat­kan mää­rä? Me pur­jeh­dim­me vain pit­kin ikui­suu­den ke­hää, vas­ta­si pe­rän­pi­tä­jä.”

Olem­me lo­pul­ta yk­si­näi­siä to­mu­hiuk­ka­sia, maan sy­liin pa­laa­via. Kim­mel­läm­me meil­le an­ne­tun ajan ver­ran, ku­ten hie­kan­jy­vä ki­mal­taa au­rin­gon­va­lon osu­es­sa sii­hen, ja ka­to­am­me sit­ten kuin uni aa­mun tul­len.

Lai­naus Er­vo Ves­te­ri­sen kir­jas­ta Kau­nein­ta maa­il­mas­sa – Ru­dolf Koi­vun ja Raul Roi­neen sa­tu­jen läh­teil­lä

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com