Lap­si it­kee pe­läs­ty­nee­nä – van­hem­pi ot­taa sy­liin ja loh­dut­taa. Täl­lai­nen mie­li­ku­va meil­lä on, mut­ta ai­na van­hem­man an­ta­maa tur­vaa ei hä­dän het­kel­lä ole­kaan tar­jol­la, syli ei ole avoin. Tur­vat­to­muu­den ym­mär­tä­mi­sek­si on kat­sot­ta­va kau­as taak­se­päin: van­hem­man omaan lap­suu­teen tai vie­lä var­hai­sem­piin vai­hei­siin su­ku­pol­vien ket­jus­sa.

Kaik­ki his­to­ri­an­kir­joi­tuk­set al­ka­vat ai­na het­kis­tä las­ten­ka­ma­rien hä­mä­räs­sä; ei ole yh­tään vä­hä­pä­töis­tä syn­ty­mää. Lap­si on las­ket­tu lah­jak­si tän­ne ja lah­jat ovat ar­vok­kai­ta asi­oi­ta – nii­tä on kan­net­ta­va va­ro­vai­sin kä­sin ja kat­sot­ta­va ar­vos­ta­vas­ti. On ope­tel­ta­va vau­van kie­li, jot­ta voi ym­mär­tää hä­nen vies­tin­sä, mut­ta las­ta ei voi kos­kaan hal­li­ta, sil­lä se elää omaa elä­mään­sä ja sil­lä on omat toi­veet oma­na ai­ka­naan. Mis­tä tu­li­si le­vol­li­suus, joka rau­hoit­tai­si sekä vau­van et­tä van­hem­man, kun mie­len poh­jal­la le­pää syvä ti­heä ker­ros jo­ta­kin ni­me­tön­tä, joka he­rää ai­na sil­loin, kun vau­va pa­rah­taa it­kuun.

Kiin­ty­mys­suh­de tar­koit­taa tun­ne­suh­det­ta toi­seen ih­mi­seen, lap­sel­la hoi­ta­vaan ai­kui­seen. Kiin­ty­mys­suh­de­te­o­ri­an mu­kaan lap­suu­den var­hai­set ih­mis­suh­teet toi­mi­vat har­joi­tus­kent­tä­nä tun­tei­den ja ajat­te­lun ke­hit­ty­mi­sel­lem­me. Pie­nen lap­sen ja hoi­vaa­van van­hem­man vä­li­nen kiin­ty­mys­suh­de vi­rit­tyy uh­kaa­vas­sa ja pe­lot­ta­vas­sa ti­lan­tees­sa, jol­loin lap­si voi joko tur­val­li­ses­ti tu­keu­tua van­hem­paan tai jää­dä sel­vi­ä­mään tur­vat­to­ma­na yk­sin. Jos van­hem­pi on lä­hel­lä ja vas­taa­not­taa lap­sen tun­tei­ta, lap­si saa ko­ke­muk­sen vä­lit­tä­mi­ses­tä ja sii­tä, et­tä tun­tei­den kans­sa pär­jää. Jos van­hem­pi on hen­ki­ses­ti pois­sa­o­le­va tai ei vä­li­tä lap­sen tun­teis­ta, lap­si ah­dis­tuu ja hä­tään­tyy ja muut­tuu lo­pul­ta epä­toi­voi­sek­si.

Lap­suu­den ras­kaat tun­ne­pi­toi­set ko­ke­muk­set, pe­lon, hä­pe­än ja syyl­li­syy­den tun­teet ui­nu­vat osa­na per­soo­nal­li­suu­den ra­ken­net­tam­me. Van­hem­pi on voi­nut al­tis­tua omas­sa lap­suu­des­saan kuor­mi­tuk­sel­le, joka on ol­lut tois­tu­vaa ja pit­kä­kes­tois­ta. Se on voi­nut ol­la fyy­sis­tä lai­min­lyön­tiä tai kal­toin­koh­te­lua, mi­tä­töi­dyk­si tai hä­väis­tyk­si tu­le­mis­ta. Emo­ti­o­naa­li­nen lai­min­lyön­ti tar­koit­taa esi­mer­kik­si re­a­goi­mat­to­muut­ta lap­sen vies­tei­hin. Se voi ol­la joko ta­ha­ton­ta ja joh­tua esi­mer­kik­si van­hem­man uu­pu­nei­suu­des­ta tai ma­sen­tu­nei­suu­des­ta tai ol­la van­hem­man käyt­tä­mä ta­hal­li­nen ran­kai­su­kei­no. Va­ka­vat trau­maat­ti­set ko­ke­muk­set voi­vat siir­tyä van­hem­man ja lap­sen suh­teen kaut­ta seu­raa­val­le ja vie­lä si­tä­kin seu­raa­val­le su­ku­pol­vel­le.

Mei­hin on ku­dot­tu mui­nai­nen tie­to sii­tä, mi­ten ku­mar­ru­taan kat­so­maan las­ta. Mut­ta kun jäi­nen sumu hii­pii kas­vo­jen eteen, las­ta ei enää näe, ei ky­ke­ne kat­so­maan. Pois­kään­net­ty­jen kat­sei­den ket­ju jat­kuu. Las­ten rus­ke­at, vih­re­ät ja har­maan tai­vaan vä­ri­set sil­mät jää­vät huo­maa­mat­ta – koko ih­mi­sen ää­ret­tö­myys, unet ja it­kut, hau­rai­na häi­ly­vät unel­mat. Yh­teys toi­siin ra­ken­tuu aja­tus­ten yh­dis­tä­mä­nä: ei rii­tä, et­tä tart­tuu kä­teen, jos mie­li on tur­tu­muk­ses­ta ont­to.

Ih­mi­se­lä­män haas­ta­vim­pia teh­tä­viä on ol­la äi­ti tai isä. Kä­si­tyk­set van­hem­muu­des­ta poh­jau­tu­vat pit­käl­ti omiin lap­suu­den ko­ke­muk­siin ja esi­mer­kik­si me­di­an tar­jo­a­miin mie­li­ku­viin. Van­hem­muu­den toi­vo­taan tuo­van on­nel­li­suu­den tun­tei­ta ja teh­tä­vä ha­lu­taan hoi­taa hy­vin.

Vai­keis­ta lap­suu­den ko­ke­muk­sis­ta sel­vin­neel­le äi­dil­le tai isäl­le suu­rim­mat haas­teet tu­le­vat esil­le usein juu­ri vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa omien las­ten kans­sa. Jos omaan lap­suu­teen on kuu­lu­nut lai­min­lyö­vää van­hem­muut­ta, äi­ti­nä tai isä­nä ole­mi­seen koh­dis­tuu suu­ria pai­nei­ta. Toi­ve ol­la hyvä van­hem­pi saat­taa ol­la eri­tyi­sen voi­ma­kas. Lap­suu­den trau­ma­ti­soi­tu­mi­sen seu­rauk­set voi­vat hai­ta­ta van­hem­pa­na toi­mi­mis­ta ja vai­keut­ta­vat vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ja hoi­van tar­jo­a­mis­ta. Oma tun­ne-elä­mä voi ol­la vai­ke­as­ti hal­lit­ta­va: Hyvä mie­li­a­la voi vaih­tua voi­mak­kaak­si suut­tu­muk­sek­si tai su­ruk­si il­man et­tä hah­mot­taa, mik­si niin käy. Vä­lil­lä olo on täy­sin tyh­jä ja tur­tu­nut. Kä­si­tys it­ses­tä on hy­vin kiel­tei­nen ja on vai­kea näh­dä omaa ar­vo­aan. Toi­siin ih­mi­siin voi ol­la han­ka­la muo­dos­taa luot­ta­muk­sel­lis­ta suh­det­ta. Mo­net kär­si­vät myös eri­lai­sis­ta ruu­miil­li­sis­ta ki­vuis­ta, joil­le ei ai­na löy­dy syy­tä. Hä­pe­än ko­ke­mus voi es­tää vai­keuk­sis­ta pu­hu­mi­sen ja si­ten myös avun saa­mi­sen.

Tääl­lä on äi­dit­tö­mien ja isät­tö­mien pit­kä, ki­pua syk­ki­vä haa­va. Ku­kaan ei ole kas­va­nut ai­kui­suu­teen, vaan tais­te­lee ole­mas­sa­o­los­taan van­ho­jen vais­to­jen va­ras­sa, ja ai­kui­nen kir­kuu ko­vem­paa kuin lap­si, jot­ta saa ää­nen­sä kuu­lu­viin. Tämä on hil­jais­ta, ki­vet­ty­nyt­tä ki­pua, joka kai­vau­tuu jo las­ten peh­mei­den iho­jen al­le. Tääl­lä luu­le­vat sel­vi­ä­vän­sä ne, jot­ka pär­jää­vät yk­sin ja it­se, il­man läm­min­tä kat­set­ta. Te­rä­vä­kyn­ti­nen ah­dis­tus raa­pii miel­tä, my­kät vai­ke­ne­vat ja su­ru­lin­tu lyö taas sii­pi­ään nous­tak­seen len­toon.

Joi­den­kin van­hem­pien on saat­ta­nut ol­la vai­kea sie­tää lap­sen­sa avut­to­muut­ta tai loh­du­tuk­sen tar­vet­ta. Myös in­nos­tu­mis­ta ja leik­kiä on saa­tet­tu ra­joit­taa ja si­ten ai­heut­taa no­los­tu­mis­ta ja hä­pe­ää. Sen seu­rauk­se­na on it­se äi­ti­nä tai isä­nä han­ka­la sie­tää omas­sa lap­ses­sa täl­lais­ta tun­tei­den il­mai­sua. Loh­dut­ta­mi­sen si­jaan van­hem­mas­sa voi he­rä­tä pel­koon pe­rus­tu­va hyök­kää­mi­nen. Lap­si, joka tar­vit­si­si hoi­vaa, ko­e­taan­kin omien ikä­vien tun­tei­den ai­heut­ta­ja­na. Oma men­nei­syys ja lap­sen tun­teet se­koit­tu­vat van­hem­man mie­les­sä, ei­kä hän pys­ty erot­ta­maan, mikä on omaa ja mikä lap­sen tun­net­ta.

Pelk­kä me­kaa­ni­nen hoi­va ei rii­tä, vaan myös lap­sen tun­ne­ti­lo­jen ha­vait­se­mi­nen ja nii­hin vas­taa­mi­nen on tär­ke­ää. Päi­vit­täin on kym­me­niä ti­lan­tei­ta, jois­sa van­hem­pi jou­tuu poh­ti­maan on­ko­han lap­sel­la näl­kä tai jano, on­ko hän pit­käs­ty­nyt tai pe­läs­ty­nyt. Tur­val­lis­ta kiin­ty­mys­suh­det­ta edis­tää se, kun van­hem­pi ym­mär­tää, et­tä oma ja toi­sen ih­mi­sen käyt­täy­ty­mi­nen on kyt­kök­sis­sä mie­len­si­säi­seen ti­laan ja tun­tei­siin. Tämä kyky ke­hit­tyy lap­se­na, kun hoi­vaa­vat ai­kui­set huo­maa­vat lap­sen tar­peet ja tun­teet. Jos on jää­nyt lap­se­na yk­sin il­man van­hem­man tu­kea vai­kei­den tun­tei­den kans­sa, tun­teet voi­vat ai­kui­se­na­kin tun­tua yli­voi­mai­sil­ta.

On­nek­si ei ole vää­jää­mä­tön­tä, et­tä van­hem­pi ai­na tois­taa omaa his­to­ri­aan­sa las­ten­sa kans­sa. Vaik­ka omat oi­reet voi­vat ol­la niin pe­lot­ta­via, et­tä nii­tä oli­si mie­luum­min miet­ti­mät­tä, vas­ta nii­den tun­nis­ta­mi­sen jäl­keen on mah­dol­lis­ta löy­tää apua ja uu­sia toi­min­ta­mal­le­ja, jot­ta ei tois­ta trau­maa esi­mer­kik­si hal­lit­se­mat­to­mal­la tun­ne­vyö­ryl­lä tai tun­tei­den vält­te­lyl­lä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa lap­sen­sa kans­sa. Lap­suu­den puut­teel­li­sis­ta olois­ta sel­viy­ty­nyt van­hem­pi saat­taa eri­tyi­sen tar­kas­ti vaa­lia oi­keu­den­mu­kai­suut­ta, ol­la hy­vin tie­toi­nen lap­sen tar­peis­ta, ol­la eri­tyi­sen em­paat­ti­nen ja ol­la si­tou­tu­nut tar­jo­a­maan lap­sel­leen tu­kea ja tur­vaa, jota vail­le on it­se jää­nyt. Oman his­to­ri­an tie­dos­ta­mi­nen aut­taa ym­mär­tä­mään omia toi­min­ta­ta­po­ja ja olo­ti­lo­ja ny­ky­het­kes­sä.

Tie­tyt asi­at elä­mäs­sä ta­pah­tu­vat ai­na ja mel­kein jo­kai­sel­le lap­sel­le, mut­ta tois­ten asi­oi­den kans­sa voi toi­mia niin, et­tei­vät ne ta­pah­tui­si enää ke­nel­le­kään. Kas­voi­hin on kat­sot­ta­va, sil­lä kaik­ki al­kaa sii­tä: sil­miin kat­so­mi­ses­ta, kun yh­teis­tä kiel­tä ei vie­lä ole. Kaik­ki al­kaa sy­lin ko­koi­ses­ta maa­il­mas­ta, kun van­hem­pi piir­tää kä­del­lään maa­il­man ra­jat ja on lem­peä muu­ri, jo­hon paha olo voi tör­mä­tä.

Olem­me lenk­ke­jä su­ku­pol­vien ket­jus­sa, ja edel­lis­ten lenk­kien säi­keet kie­tou­tu­vat hie­non­hie­noi­na mei­hin. Mil­lai­set säi­keet yl­tä­vät lap­siim­me? Mikä luo va­loa, mikä jää var­joi­hin? Saa­vat­ko lap­set elää lap­suu­den, ol­la ke­vei­tä kuin hah­tu­vat, va­los­sa lei­ju­vat, vail­la maa­il­man pai­noa har­teil­laan?

Läh­tei­nä käy­tet­ty te­ok­sia Hoi­vat­ta­vaa van­hem­muut­ta (Trau­ma­te­ra­pi­a­kes­kus) ja Var­hai­set ih­mis­suh­teet ja nii­den häi­riin­ty­mi­nen (toim. Jari Sink­ko­nen & Mir­jam Kal­land)