JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Mitähän ne minusta sanoo?

23.9.2017 6.50

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170923065000

On aa­mu, lap­si on läh­dös­sä kou­luun. Etei­ses­sä hän vie­lä tuu­mii hi­taas­ti: ”Mi­tä­hän ne mi­nus­ta sa­noo?” Mitä sii­hen vas­tai­si? En­sim­mäi­se­nä aa­mu­kii­rees­sä tu­lee mie­leen, et­tä läh­de­hän nyt vaan reip­paas­ti, älä vä­li­tä, ei siel­lä ku­kaan sano mi­tään. Siel­lä on sata las­ta, jois­ta jo­kai­nen miet­tii omaa koh­taan­sa, ei­vät ne vält­tä­mät­tä si­nua en­sim­mäi­se­nä huo­maa. Mut­ta sit­ten hok­saan, et­tä lap­si on ai­van olen­nai­sen ää­rel­lä. Tuo­ta sa­maa ky­sy­mys­tä ai­kui­se­na­kin miet­tii usein: mi­tä­hän ne mi­nus­ta sa­noo?

Näh­dyk­si tu­le­mi­sen tar­ve on ih­mi­sen pe­rus­tar­ve; se, et­tä kat­so­taan hy­väk­sy­vin sil­min. Vaik­ka oli­si pit­kä tai pät­kä, lai­ha tai pul­lea, vi­no­ham­pai­nen tai suo­ra­ham­pai­nen, si­lo­pos­ki­nen tai fin­ni­nen, kan­kea tai not­kea, juok­se­va tai on­tu­va, hil­jai­nen tai pu­he­li­as, ujo tai roh­kea, hy­myi­le­vä tai va­ka­vail­mei­nen, uu­sin vaat­tein tai vii­me­vuo­tis­ten pu­ki­nei­den kans­sa kul­ke­va. Ai­na on si­säl­lä sama aja­tus: huo­mat­kaa mi­nut, huo­mat­kaa nä­tis­ti. Ja jos ih­mi­ses­sä on jo­kin pääl­le­päin nä­ky­vä särö, sil­loin var­sin­kin hy­väk­sy­vän kat­seen toi­ve on suu­ri. Sy­väl­lä pii­los­sa ole­vat sä­röt us­kal­taa pal­jas­taa vas­ta lä­hei­ses­sä ys­tä­vyys- tai pa­ri­suh­tees­sa, jos­sa voi ol­la var­ma myö­tä­tun­toi­ses­ta ja ym­mär­tä­väi­ses­tä vas­taa­no­tos­ta.

Vä­lil­lä saan it­se­ni kiin­ni aja­tuk­ses­ta, et­tä on­pas tuos­sa är­syt­tä­vä ih­mi­nen. Eri­lai­set ta­vat tai vaik­ka pu­hu­mi­sen tyy­li voi riit­tää sii­hen, et­tä ve­täy­dyn kau­em­mak­si ja lak­kaan ym­mär­tä­mäs­tä. Hy­väk­si vas­ta­lääk­keek­si olen on­nek­si huo­man­nut sen, et­tä mie­tin jo­kai­sen koh­dal­la: sa­mat tar­peet ja toi­veet, sa­mat tar­peet ja toi­veet… Se tuo ih­mi­siä lä­hem­mäk­si, eri­lai­si­a­kin, ja nii­tä, joi­ta on aluk­si eh­kä vai­kea koh­da­ta. Ou­to tai vie­ras ei tun­nu noi­den aja­tus­ten jäl­keen niin vie­raal­ta. Sa­maa al­ku­pe­rää me olem­me, Luo­jan piir­tä­mät, elä­män eri ta­voin kol­hi­mat. Toi­si­naan nä­kee hy­my­jä, jot­ka ovat lai­men­neet, kas­vo­ja, jot­ka ovat ko­vet­tu­neet. Sil­loin ajat­te­len, et­tä kol­hu­ja on tul­lut tois­tu­vas­ti; tar­peet ja toi­veet ovat jää­neet huo­maa­mat­ta ja täyt­ty­mät­tä. On kat­sot­tu lii­an mon­ta ker­taa ohi.

Nöy­ryy­tyk­set ko­vet­ta­vat, ku­ten psy­ki­at­ri­an eri­kois­lää­kä­ri Ju­ha­ni Mat­ti­la kir­joit­taa tuo­rees­sa te­ok­ses­saan Nöy­ryy­tys: ”Ih­mi­sen tun­ne omas­ta it­ses­tään haa­lis­tuu, jos hän ko­kee, et­tei­vät toi­set vä­li­tä hä­nes­tä. Se tar­koit­taa kir­jai­mel­li­ses­ti pel­koa, et­tä toi­set ei­vät ha­lua ol­la vä­leis­sä hä­nen kans­saan. Hän voi ko­kea muut­tu­van­sa niin vä­rit­tö­mäk­si ja olon­sa niin ha­ta­rak­si ja epä­to­del­li­sek­si, et­tei hän tun­ne ole­van­sa edes kun­nol­la ole­mas­sa­kaan." Mat­ti­lan mu­kaan kipu ja kär­si­mys ei­vät ai­na ja­los­ta: "Psyyk­ki­nen iho vain pak­su­nee ja me­net­tää tun­to­herk­kyyt­tään. Aluk­si ko­vet­tu­mi­nen on ohi­me­ne­vä re­ak­tio, mut­ta lo­pul­ta nöy­ryy­tyk­set saa­vat na­han park­kiin­tu­maan py­sy­väs­ti, niin et­tei tun­ne piik­ke­jä. Herk­kyys ei enää no­los­tu­ta, kun voi sa­noa yl­pey­del­lä, et­tä ’ei tun­nu mis­sään’. Pit­kän pääl­le vai­ku­tuk­set me­ne­vät sy­vem­mäl­le, kun koko tun­ne-elä­mä jäh­met­tyy ja it­se­tun­to lak­kaa re­a­goi­mas­ta. Ih­mi­nen er­kaan­tuu tun­te­vas­ta it­ses­tään, kos­ka se on tuot­ta­nut ki­pua.”

Mat­ti­la myös muis­tut­taa: ”Jo­kai­nen ih­mi­nen tar­vit­see ole­mas­sa­o­lol­leen jat­ku­vas­ti tu­kea, vaik­ka hän ei tie­dos­tai­si sitä.” Hy­väk­sy­vän kat­seen kai­puu al­kaa lap­suu­des­ta ja jat­kuu läpi elä­män. Nyt mi­nul­la van­hem­pa­na on eri­tyi­se­nä teh­tä­vä­nä va­lut­taa las­te­ni yl­le si­li­tyk­siä ja hoi­vaa­via kat­sei­ta. Vain hy­väk­sy­vän ja ar­vos­ta­van kat­seen al­la lap­sen – ja mei­dän ai­kuis­ten­kin – ää­ri­vii­vat piir­ty­vät ko­ko­naan nä­ky­viin.

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com
26.4.2024

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään. Ps. 126:5–6

Viikon kysymys