JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Luok­ka­set lii­ke­kan­nal­la

29.4.2019 6.16

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190429061600

Ei tai­da ol­la sel­lais­ta päi­vää, et­ten­kö viet­täi­si ai­kaa au­ton ra­tis­sa. Lä­hes jo­kai­sen ar­ki­aa­mun ja il­ta­päi­vän pa­kol­lis­ten ajo­keik­ko­jen li­säk­si ar­keen pak­kau­tuu niin pal­jon sekä omia me­no­ja et­tä las­ten kul­jet­ta­mis­ta, et­tä olen myön­tä­nyt it­sel­le­ni puo­li­vi­ral­li­sen tit­te­lin: op­pi­so­pi­mus­poh­jai­nen am­mat­ti­au­toi­li­ja (OSAA). Kos­ka päi­vit­täi­nen ti­lan­ne on pääs­syt ke­hit­ty­mään pie­neh­kön tak­si­fir­man ajo­mää­rää vas­taa­val­le ta­sol­le, al­la ole­val­la au­tol­la on vä­liä. Tun­nus­tan, et­tä mi­nul­le mer­kit­see hy­vin pal­jon se, mil­lai­sel­la au­tol­la ajan.

En­sin­nä­kin au­ton pi­tää ol­la ki­van vä­ri­nen. Kirk­kai­ta vä­re­jä en ha­lua meil­le, mut­ta toi­von mui­den os­ta­van sel­lai­sia. Nii­tä me ni­mit­täin las­kem­me pit­kil­lä mum­mi­la- ja su­vi­seu­ra­mat­koil­la yrit­tä­es­säm­me viih­tyä pit­kät ki­lo­met­rit au­tos­sa. Tie­sit­te var­maan, et­tä kel­tai­sen au­ton koh­dal­la pi­tää sa­noa yh­tä ai­kaa jon­kun muun kans­sa: “Kel­tai­nen au­to!” It­se en kyl­lä yh­tään tie­dä mik­si, mut­ta to­ki­han me sen ai­na sa­nom­me, kun ala­kou­lui­käi­set sen sään­nök­si tie­tä­vät.

Toi­sek­si au­tos­sa ei saa hais­ta. Ei lii­an uu­del­le, mut­tei kyl­lä mil­le­kään van­hal­le­kaan. Ei saa ol­la ha­ju­kuu­sia ei­kä mi­hin­kään unoh­tu­nut­ta käy­tet­tyä vaip­paa. Kol­man­nek­si eh­dot­to­mas­ti te­ko­nah­ka­pen­kit. Jo­kai­nen vä­hän vä­säh­tä­nyt äi­ti tar­vit­see sel­lai­sia ar­jen tsemp­paa­jia, ei­kä mi­kään muu ver­hoi­lu­ma­te­ri­aa­li muis­tu­ta vä­sy­nyt­tä äi­tiä pa­rem­min sii­tä, et­tä hän on elos­sa. Kun ke­sä­hel­tees­sä short­seis­sa aset­taa it­sen­sä mus­til­le te­ko­nah­kais­tui­mil­le, niin kyl­lä kel­paa elel­lä ke­sä­fii­lis­tä. Tal­vi­o­lo­suh­teis­sa sa­mai­sel­le pen­kil­le is­tah­ta­mi­nen on myös hy­vin he­rät­tä­vä ko­ke­mus var­sin­kin aa­mu­tui­maan.

Toki au­ton ajo­var­muus­kin on kiva. Au­ton oli­si mu­ka­va toi­mia. Ai­na em­me ole näin on­nel­li­ses­sa ase­mas­sa ol­leet, kos­ka au­to ei ole on­nek­si mie­hel­le­ni ol­lut sel­lai­nen egoon vai­kut­ta­va asia. Muis­tan jos­kus haa­veil­lee­ni naa­pu­rus­ton au­to­ja kat­so­es­sa, et­tä oli­si iha­na elää sel­lai­nen elä­män­vai­he, et­tei­vät ne kul­ma­kun­nan ro­muim­mat au­tot oli­si ai­na mei­dän pi­has­sa. Sil­loin meil­lä oli pi­has­sa en­sim­mäi­nen Volk­ka­rin pik­ku­bus­sim­me ja mie­hel­lä työ­au­to­na iha­na kel­tai­nen Fiat 127 – sö­pöm­pää au­toa to­ti­ses­ti saa ha­kea. Ja hal­vem­paa. Sa­ta­viis­kymp­piä oli os­to­hin­ta, ei­kä mies oi­kein eh­ti­nyt pot­kais­ta edes en­sim­mäis­tä ren­gas­ta, kun myy­jä lu­pa­si jo au­ton kah­del­la­kym­pil­lä ja pis­tou­va­ta pul­la­kah­vit pääl­le.

Se en­sim­mäi­nen Volk­ka­ri oli kyl­lä nor­maa­lin vii­si­paik­kai­sen jäl­keen jo­tain ai­van mah­tis­ta. En­sim­mäi­nen tila-au­tom­me, van­ha ja ru­mah­ko, mut­ta miel­lyin sii­hen heti. Siel­tä yl­hääl­tä kun ajoi, näki kau­as. Ja kyy­tiin mah­tui sekä ih­mis­tä et­tä ta­va­raa rei­lus­ti. Hy­vä­nä muis­to­na mie­leen nou­see esi­koi­se­ni kou­lu­ka­ve­rin il­me, kun hän pää­si Volk­ka­rin kyy­tiin en­sim­mäis­tä ker­taa. Oli ai­van vai­kut­tu­nut, tei­nien kie­lel­lä ihan päh­ki­nöi­nä:

– Tei­dän täy­tyy ol­la siis tosi rik­kai­ta, kun teil­lä on näin iso au­to!

Hän oli kyl­lä hert­tai­nen tyt­tö. Ty­käs­tyin hä­neen heti.

Sii­tä au­tos­ta pi­ti­vät muut­kin. Ker­ran ke­säl­lä il­ta­ni ilok­si sii­vo­sin au­toa, kos­ka mie­he­ni tark­ka­ne­näi­se­nä oli uk­si­nut tois­tu­vas­ti siel­lä hai­se­van. Mi­nua väi­te har­mit­ti, sil­lä it­se en ol­lut hais­ta­nut mi­tään eri­tyis­tä. Au­to oli pää­a­si­as­sa mi­nun käy­tös­sä­ni, kun mie­hel­lä oli se oma Fii­a­tin­sa työ­a­jos­sa. Mie­he­ni ajoi täl­lä Volk­ka­ril­lam­me oi­ke­as­taan vain vii­kon­lop­pui­sin, ja ha­ju­moi­te tun­tui jo­ten­kin hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta moit­teel­ta.

Sii­vo­tes­sa­ni näin au­ton ta­va­ra­ti­la­o­si­os­sa sel­lai­sia epä­mää­räi­siä ruo­ka­ka­so­ja, kui­vu­nei­ta rans­ka­lai­sia, sip­se­jä, pul­lan­mu­ru­ja ja kaik­kea sel­lais­ta lap­si­per­heen pe­ru­se­väs­tä. Joi­den­kin per­hei­den lap­set saat­ta­vat saa­da syö­dä au­tos­sa ja joil­lain lap­sil­la saat­taa jo­tain pu­do­ta lat­ti­al­le­kin. Ja joi­den­kin yk­sien au­tos­sa ne pu­don­neet mu­ru­set oli­vat nyt ker­ty­neet sään­nöl­li­sik­si ke­oik­si ni­me­no­maan au­ton pe­rä­o­saan. Mie­he­ni to­te­si ol­ka­ni ta­kaa, et­tä non­ni, au­tos­sa on hii­ri. Mi­nun mie­les­tä au­tos­sa ei mil­lään voi­nut ol­la hiir­tä ja näyt­tääk­se­ni ole­va­ni oi­ke­as­sa huis­kai­sin har­jal­la ka­sat le­väl­leen pe­räl­le ja pau­kau­tin oven kiin­ni. Pa­lat­tai­siin asi­aan seu­raa­va­na päi­vä­nä.

Aa­mul­la asi­aan pa­laa­mi­nen ja kurk­kaus au­ton pe­rään to­dis­ti, ku­kas se nyt taas Luok­ka­sen per­hees­sä oli­kaan ol­lut oi­ke­as­sa. Siel­lä ne le­vi­te­tyt mu­rut oli joku uut­te­ra ke­rän­nyt su­loi­sek­si yh­dek­si ke­ok­si, joka ka­pe­ni huip­pua koh­den. Siel­lä oi­ke­as­ti asui joku! Mi­nul­le tuli hätä. Pys­tyin nyt myön­tä­mään, et­tä eh­kä siel­lä au­tos­sa vä­hän saat­toi hais­ta­kin. Ja jos se hai­su­li tu­li­si kes­ken ajon vaik­ka ra­tin eteen kat­so­maan kus­kia eli mi­nua, saat­tai­si oi­ke­as­ti tul­la va­ka­via va­hin­ko­ja. Ja mi­täs sit­ten, jos se joku ra­kas­tui­si? Ja ha­lu­ai­si pe­rus­taa per­heen? Sin­ne mei­dän au­toon? Sen ver­ran val­veil­la olen bi­o­lo­gi­an tun­neil­la ol­lut, et­tä tie­sin, et­tä kak­so­set on to­del­la­kin pik­ku­jut­tu niil­le.

Al­koi siis pyyn­ti­hom­mat. Sii­nä meni ai­kaa, mut­ta vih­doin isoh­ko, hy­vin ra­vi­tun nä­köi­nen met­sä­hii­ri jäi kuin jäi­kin sa­ti­meen. Tur­va­vyö­pis­tok­kei­ta jos­kus vaih­det­ta­es­sa pe­sä­kin löy­tyi si­vu­ver­hoi­lun si­suk­sis­ta. Oi­kein oli sor­mik­kaan­kin sin­ne kis­ko­nut. Et­tä sil­lä oli ol­lut mu­ka­vat ol­ta­vat, peh­me­ää, läm­min­tä ja eh­ty­mä­tön ra­vin­non­mää­rä ihan lä­hiym­pä­ris­tös­sä. Oi­kea on­nen­hii­ri elä­es­sään.

Lie­kö per­he­koos­tam­me joh­tu­vaa, et­tä jul­ki­sia lii­ken­ne­vä­li­nei­tä em­me ole kos­kaan käyt­tä­neet koko per­heel­lä liik­ku­es­sa. Sil­loin nuo­re­na ja virk­ku­na saa­toin hy­vin­kin ys­tä­vä-äi­din kans­sa hy­pä­tä lin­ja-au­toon ja ajel­la viet­tä­mään ai­kaa esi­mer­kik­si jo­hon­kin puis­toon. Se oli sekä il­mais­ta et­tä mu­ka­vaa. Oli­han se var­mas­ti mel­koi­nen nä­ky­kin, kun il­maan­nuim­me lap­si­par­vi­nem­me jul­ki­siin. Meil­lä kun oli al­kuun vie­lä vii­si tyt­töä pe­räk­käin, niin sen­kin an­si­os­ta sain usein tun­tea muu­ta­man sil­mä­pa­rin seu­raa­van ja las­ke­van mei­tä.

Van­taal­la asu­es­sam­me, vii­den ty­tön äi­ti­nä ja kuu­det­ta odot­ta­es­sa­ni, läh­dim­me naa­pu­ri­ni kans­sa ker­ran Jum­bon kaup­pa­kes­kuk­seen. Naa­pu­ril­la oli kol­me pien­tä poi­kaa ja rat­taat mu­ka­naan ja mi­nul­la jo mai­ni­tut vii­si tyt­töä, rat­taat ja iso maha. Bus­si py­säh­tyi, nou­sim­me kyy­tiin ja ha­vait­sim­me sen var­sin täy­dek­si.

Mi­nun toi­sek­si van­him­mai­se­ni oli eri­tyi­ses­ti lap­se­na var­sin oma-aloit­tei­nen ta­paus ei­kä kiu­san­nut hil­jai­suu­del­la lähi-ih­mi­siä. Näin jo ovel­ta, mi­ten hä­nen jut­tu­ka­ve­ri­tut­kan­sa käyn­nis­tyi vä­lit­tö­mäs­ti ja mi­ten kat­se et­si va­paa­ta paik­kaa jon­kun mu­ka­van raa­ti­ka­ve­rin vie­res­tä. Muut lap­set tu­li­vat is­tu­maan lä­hel­le mei­tä ai­kui­sia, mut­ta tuo to­si­koi­nen va­lit­si it­sel­leen va­paan pai­kan bus­sin pe­räl­tä jon­kun tun­te­mat­to­man nai­sen vie­res­tä. It­se jäin naa­pu­ri­ni kans­sa kes­ki­o­saan sei­so­maan rat­tai­de­ni ja ma­ha­ni kans­sa.

Oli hil­jais­ta. Niin hil­jais­ta kuin vain suo­ma­lai­ses­sa tä­pö­täy­des­sä bus­sis­sa voi ol­la. Jos­sain vai­hees­sa bus­sin pe­räl­tä kuu­lui kir­kas lap­sen ää­ni.

– äi­ti, mis­sä me asu­taan?

Ky­sy­jä oli mi­nun lap­se­ni, jo­ten kaik­kien kat­seet kään­tyi­vät odot­ta­vas­ti mi­nuun.

– Ko­to­na­han me, vas­ta­sin.

Ei ku­lu­nut kau­aa­kaan, kun sa­mai­nen lap­si siel­tä huu­te­li:

– äi­ti, men­nään­kö me tänä ke­sä­nä­kin sin­ne su­vi­seu­roi­hin?

Argh. Tun­sin 51 ih­mi­sen hö­ris­te­le­vän kor­vi­aan ja mu­ti­sin no­pe­as­ti vas­tauk­sek­si:

– Ju­tel­laan sii­tä sit­ten ko­to­na.

Mi­nul­la al­koi tul­la jo hiki, kun mie­tin mah­dol­li­sia seu­raa­via ky­sy­myk­siä. Pe­rä­pen­kin lap­so­sen suun­nal­ta kuu­lui ta­sai­nen pu­heen­so­ri­na. Jut­tua tun­tui riit­tä­vän. Ei­kä eh­ti­nyt pää­te­py­säk­ki tul­la, kun kuu­lui taas kir­kas, pik­ku­van­ha ää­ni:

– Mei­dän äi­tin mas­sus­sa on taas vau­va! Me ei tii­e­tä, on­ko siel­lä tyt­tö vai poi­ka. Kum­man­han se Tai­vaan Isä on sin­ne lait­ta­nut?

Naa­ma­ni vä­ris­tä saat­toi­vat eh­kä kans­sa­mat­kus­ta­jat pää­tel­lä, et­tä odo­tin­han minä, ai­na­kin sitä pää­te­py­säk­kiä.

Van­huut­ta­ni olen tul­lut lais­kak­si ja mies vie­lä lais­kem­mak­si. Em­me vaan enää läh­ti­si tä­män koko sa­kin kans­sa lin­ja-au­toon. Pa­ras­ta on pi­tää reis­sun pääl­lä lap­set oman au­ton si­säl­lä tur­va­vöi­hin köy­tet­ty­nä ja syöt­tää ne sil­le pai­kal­le edul­li­ses­ti Mäk­kä­rin au­to­kais­tal­ta ha­e­tuil­la kah­del­la­kym­me­nel­lä eu­ron juus­to­ham­pu­ri­lai­sel­la. Juo­mak­si Mi­ni­ma­nin mi­ni­pep­si­pul­lot, jos ei eh­di­tä ha­kea Lid­lis­tä pil­li­me­hu­ja.

El­lei tie­ten­kin sit­ten teh­dä eväi­tä mu­kaan, mikä se­kin on mu­ka­vaa. Lap­set­kin te­ke­vät nii­tä mie­lel­lään avuk­si etu­kä­teen. Jo­kai­sel­la per­heel­lä on var­maan omat suo­sik­kin­sa, mut­ta meil­lä täy­tyy ol­la mm. täy­tet­ty­jä säm­py­löi­tä, nak­ke­ja ja ba­naa­nia. Nak­ke­ja kun voi syö­dä suo­la­pa­lak­si kyl­mil­tään, ei­kä niis­tä tule edes suu­rem­min sot­kua. Kaik­ki na­kin osa­set käy­te­tään hy­väk­si. Meil­tä löy­tyy ai­na se, jol­le kel­paa jä­mät­kin. En var­maan kos­kaan unoh­da sitä, kun ta­sais­ta mat­ka-ajoa aja­es­sam­me ta­ka­pen­kil­tä kuu­lui on­nel­li­nen ty­tön ää­ni:

– Maa­il­man pa­ras­ta me­hua on nak­ki­me­hu!

Yk­si lap­si siel­lä naut­ti nak­ki­pa­ke­tin vii­mei­set kos­teu­det juo­mal­la ne pus­sin nur­kas­ta sil­mät on­nes­ta kiin­ni. Voin vain ku­vi­tel­la sen maun. Ko­kea en edes ha­lua. Mut­ta ar­van­net­te var­maan, mitä juo­maa olen lu­van­nut täl­le lap­sel­le ison kan­nul­li­sen, jos hä­nen häi­tään jos­kus juh­li­taan.

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.
30.3.2020

Han­ki mi­nul­le oi­keut­ta, Ju­ma­la, aja asi­aa­ni ju­ma­la­ton­ta kan­saa vas­taan. Ps. 43:1

Viikon kysymys