Ei tai­da ol­la sel­lais­ta päi­vää, et­ten­kö viet­täi­si ai­kaa au­ton ra­tis­sa. Lä­hes jo­kai­sen ar­ki­aa­mun ja il­ta­päi­vän pa­kol­lis­ten ajo­keik­ko­jen li­säk­si ar­keen pak­kau­tuu niin pal­jon sekä omia me­no­ja et­tä las­ten kul­jet­ta­mis­ta, et­tä olen myön­tä­nyt it­sel­le­ni puo­li­vi­ral­li­sen tit­te­lin: op­pi­so­pi­mus­poh­jai­nen am­mat­ti­au­toi­li­ja (OSAA). Kos­ka päi­vit­täi­nen ti­lan­ne on pääs­syt ke­hit­ty­mään pie­neh­kön tak­si­fir­man ajo­mää­rää vas­taa­val­le ta­sol­le, al­la ole­val­la au­tol­la on vä­liä. Tun­nus­tan, et­tä mi­nul­le mer­kit­see hy­vin pal­jon se, mil­lai­sel­la au­tol­la ajan.

En­sin­nä­kin au­ton pi­tää ol­la ki­van vä­ri­nen. Kirk­kai­ta vä­re­jä en ha­lua meil­le, mut­ta toi­von mui­den os­ta­van sel­lai­sia. Nii­tä me ni­mit­täin las­kem­me pit­kil­lä mum­mi­la- ja su­vi­seu­ra­mat­koil­la yrit­tä­es­säm­me viih­tyä pit­kät ki­lo­met­rit au­tos­sa. Tie­sit­te var­maan, et­tä kel­tai­sen au­ton koh­dal­la pi­tää sa­noa yh­tä ai­kaa jon­kun muun kans­sa: “Kel­tai­nen au­to!” It­se en kyl­lä yh­tään tie­dä mik­si, mut­ta to­ki­han me sen ai­na sa­nom­me, kun ala­kou­lui­käi­set sen sään­nök­si tie­tä­vät.

Toi­sek­si au­tos­sa ei saa hais­ta. Ei lii­an uu­del­le, mut­tei kyl­lä mil­le­kään van­hal­le­kaan. Ei saa ol­la ha­ju­kuu­sia ei­kä mi­hin­kään unoh­tu­nut­ta käy­tet­tyä vaip­paa. Kol­man­nek­si eh­dot­to­mas­ti te­ko­nah­ka­pen­kit. Jo­kai­nen vä­hän vä­säh­tä­nyt äi­ti tar­vit­see sel­lai­sia ar­jen tsemp­paa­jia, ei­kä mi­kään muu ver­hoi­lu­ma­te­ri­aa­li muis­tu­ta vä­sy­nyt­tä äi­tiä pa­rem­min sii­tä, et­tä hän on elos­sa. Kun ke­sä­hel­tees­sä short­seis­sa aset­taa it­sen­sä mus­til­le te­ko­nah­kais­tui­mil­le, niin kyl­lä kel­paa elel­lä ke­sä­fii­lis­tä. Tal­vi­o­lo­suh­teis­sa sa­mai­sel­le pen­kil­le is­tah­ta­mi­nen on myös hy­vin he­rät­tä­vä ko­ke­mus var­sin­kin aa­mu­tui­maan.

Toki au­ton ajo­var­muus­kin on kiva. Au­ton oli­si mu­ka­va toi­mia. Ai­na em­me ole näin on­nel­li­ses­sa ase­mas­sa ol­leet, kos­ka au­to ei ole on­nek­si mie­hel­le­ni ol­lut sel­lai­nen egoon vai­kut­ta­va asia. Muis­tan jos­kus haa­veil­lee­ni naa­pu­rus­ton au­to­ja kat­so­es­sa, et­tä oli­si iha­na elää sel­lai­nen elä­män­vai­he, et­tei­vät ne kul­ma­kun­nan ro­muim­mat au­tot oli­si ai­na mei­dän pi­has­sa. Sil­loin meil­lä oli pi­has­sa en­sim­mäi­nen Volk­ka­rin pik­ku­bus­sim­me ja mie­hel­lä työ­au­to­na iha­na kel­tai­nen Fiat 127 – sö­pöm­pää au­toa to­ti­ses­ti saa ha­kea. Ja hal­vem­paa. Sa­ta­viis­kymp­piä oli os­to­hin­ta, ei­kä mies oi­kein eh­ti­nyt pot­kais­ta edes en­sim­mäis­tä ren­gas­ta, kun myy­jä lu­pa­si jo au­ton kah­del­la­kym­pil­lä ja pis­tou­va­ta pul­la­kah­vit pääl­le.

Se en­sim­mäi­nen Volk­ka­ri oli kyl­lä nor­maa­lin vii­si­paik­kai­sen jäl­keen jo­tain ai­van mah­tis­ta. En­sim­mäi­nen tila-au­tom­me, van­ha ja ru­mah­ko, mut­ta miel­lyin sii­hen heti. Siel­tä yl­hääl­tä kun ajoi, näki kau­as. Ja kyy­tiin mah­tui sekä ih­mis­tä et­tä ta­va­raa rei­lus­ti. Hy­vä­nä muis­to­na mie­leen nou­see esi­koi­se­ni kou­lu­ka­ve­rin il­me, kun hän pää­si Volk­ka­rin kyy­tiin en­sim­mäis­tä ker­taa. Oli ai­van vai­kut­tu­nut, tei­nien kie­lel­lä ihan päh­ki­nöi­nä:

– Tei­dän täy­tyy ol­la siis tosi rik­kai­ta, kun teil­lä on näin iso au­to!

Hän oli kyl­lä hert­tai­nen tyt­tö. Ty­käs­tyin hä­neen heti.

Sii­tä au­tos­ta pi­ti­vät muut­kin. Ker­ran ke­säl­lä il­ta­ni ilok­si sii­vo­sin au­toa, kos­ka mie­he­ni tark­ka­ne­näi­se­nä oli uk­si­nut tois­tu­vas­ti siel­lä hai­se­van. Mi­nua väi­te har­mit­ti, sil­lä it­se en ol­lut hais­ta­nut mi­tään eri­tyis­tä. Au­to oli pää­a­si­as­sa mi­nun käy­tös­sä­ni, kun mie­hel­lä oli se oma Fii­a­tin­sa työ­a­jos­sa. Mie­he­ni ajoi täl­lä Volk­ka­ril­lam­me oi­ke­as­taan vain vii­kon­lop­pui­sin, ja ha­ju­moi­te tun­tui jo­ten­kin hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta moit­teel­ta.

Sii­vo­tes­sa­ni näin au­ton ta­va­ra­ti­la­o­si­os­sa sel­lai­sia epä­mää­räi­siä ruo­ka­ka­so­ja, kui­vu­nei­ta rans­ka­lai­sia, sip­se­jä, pul­lan­mu­ru­ja ja kaik­kea sel­lais­ta lap­si­per­heen pe­ru­se­väs­tä. Joi­den­kin per­hei­den lap­set saat­ta­vat saa­da syö­dä au­tos­sa ja joil­lain lap­sil­la saat­taa jo­tain pu­do­ta lat­ti­al­le­kin. Ja joi­den­kin yk­sien au­tos­sa ne pu­don­neet mu­ru­set oli­vat nyt ker­ty­neet sään­nöl­li­sik­si ke­oik­si ni­me­no­maan au­ton pe­rä­o­saan. Mie­he­ni to­te­si ol­ka­ni ta­kaa, et­tä non­ni, au­tos­sa on hii­ri. Mi­nun mie­les­tä au­tos­sa ei mil­lään voi­nut ol­la hiir­tä ja näyt­tääk­se­ni ole­va­ni oi­ke­as­sa huis­kai­sin har­jal­la ka­sat le­väl­leen pe­räl­le ja pau­kau­tin oven kiin­ni. Pa­lat­tai­siin asi­aan seu­raa­va­na päi­vä­nä.

Aa­mul­la asi­aan pa­laa­mi­nen ja kurk­kaus au­ton pe­rään to­dis­ti, ku­kas se nyt taas Luok­ka­sen per­hees­sä oli­kaan ol­lut oi­ke­as­sa. Siel­lä ne le­vi­te­tyt mu­rut oli joku uut­te­ra ke­rän­nyt su­loi­sek­si yh­dek­si ke­ok­si, joka ka­pe­ni huip­pua koh­den. Siel­lä oi­ke­as­ti asui joku! Mi­nul­le tuli hätä. Pys­tyin nyt myön­tä­mään, et­tä eh­kä siel­lä au­tos­sa vä­hän saat­toi hais­ta­kin. Ja jos se hai­su­li tu­li­si kes­ken ajon vaik­ka ra­tin eteen kat­so­maan kus­kia eli mi­nua, saat­tai­si oi­ke­as­ti tul­la va­ka­via va­hin­ko­ja. Ja mi­täs sit­ten, jos se joku ra­kas­tui­si? Ja ha­lu­ai­si pe­rus­taa per­heen? Sin­ne mei­dän au­toon? Sen ver­ran val­veil­la olen bi­o­lo­gi­an tun­neil­la ol­lut, et­tä tie­sin, et­tä kak­so­set on to­del­la­kin pik­ku­jut­tu niil­le.

Al­koi siis pyyn­ti­hom­mat. Sii­nä meni ai­kaa, mut­ta vih­doin isoh­ko, hy­vin ra­vi­tun nä­köi­nen met­sä­hii­ri jäi kuin jäi­kin sa­ti­meen. Tur­va­vyö­pis­tok­kei­ta jos­kus vaih­det­ta­es­sa pe­sä­kin löy­tyi si­vu­ver­hoi­lun si­suk­sis­ta. Oi­kein oli sor­mik­kaan­kin sin­ne kis­ko­nut. Et­tä sil­lä oli ol­lut mu­ka­vat ol­ta­vat, peh­me­ää, läm­min­tä ja eh­ty­mä­tön ra­vin­non­mää­rä ihan lä­hiym­pä­ris­tös­sä. Oi­kea on­nen­hii­ri elä­es­sään.

Lie­kö per­he­koos­tam­me joh­tu­vaa, et­tä jul­ki­sia lii­ken­ne­vä­li­nei­tä em­me ole kos­kaan käyt­tä­neet koko per­heel­lä liik­ku­es­sa. Sil­loin nuo­re­na ja virk­ku­na saa­toin hy­vin­kin ys­tä­vä-äi­din kans­sa hy­pä­tä lin­ja-au­toon ja ajel­la viet­tä­mään ai­kaa esi­mer­kik­si jo­hon­kin puis­toon. Se oli sekä il­mais­ta et­tä mu­ka­vaa. Oli­han se var­mas­ti mel­koi­nen nä­ky­kin, kun il­maan­nuim­me lap­si­par­vi­nem­me jul­ki­siin. Meil­lä kun oli al­kuun vie­lä vii­si tyt­töä pe­räk­käin, niin sen­kin an­si­os­ta sain usein tun­tea muu­ta­man sil­mä­pa­rin seu­raa­van ja las­ke­van mei­tä.

Van­taal­la asu­es­sam­me, vii­den ty­tön äi­ti­nä ja kuu­det­ta odot­ta­es­sa­ni, läh­dim­me naa­pu­ri­ni kans­sa ker­ran Jum­bon kaup­pa­kes­kuk­seen. Naa­pu­ril­la oli kol­me pien­tä poi­kaa ja rat­taat mu­ka­naan ja mi­nul­la jo mai­ni­tut vii­si tyt­töä, rat­taat ja iso maha. Bus­si py­säh­tyi, nou­sim­me kyy­tiin ja ha­vait­sim­me sen var­sin täy­dek­si.

Mi­nun toi­sek­si van­him­mai­se­ni oli eri­tyi­ses­ti lap­se­na var­sin oma-aloit­tei­nen ta­paus ei­kä kiu­san­nut hil­jai­suu­del­la lähi-ih­mi­siä. Näin jo ovel­ta, mi­ten hä­nen jut­tu­ka­ve­ri­tut­kan­sa käyn­nis­tyi vä­lit­tö­mäs­ti ja mi­ten kat­se et­si va­paa­ta paik­kaa jon­kun mu­ka­van raa­ti­ka­ve­rin vie­res­tä. Muut lap­set tu­li­vat is­tu­maan lä­hel­le mei­tä ai­kui­sia, mut­ta tuo to­si­koi­nen va­lit­si it­sel­leen va­paan pai­kan bus­sin pe­räl­tä jon­kun tun­te­mat­to­man nai­sen vie­res­tä. It­se jäin naa­pu­ri­ni kans­sa kes­ki­o­saan sei­so­maan rat­tai­de­ni ja ma­ha­ni kans­sa.

Oli hil­jais­ta. Niin hil­jais­ta kuin vain suo­ma­lai­ses­sa tä­pö­täy­des­sä bus­sis­sa voi ol­la. Jos­sain vai­hees­sa bus­sin pe­räl­tä kuu­lui kir­kas lap­sen ää­ni.

– äi­ti, mis­sä me asu­taan?

Ky­sy­jä oli mi­nun lap­se­ni, jo­ten kaik­kien kat­seet kään­tyi­vät odot­ta­vas­ti mi­nuun.

– Ko­to­na­han me, vas­ta­sin.

Ei ku­lu­nut kau­aa­kaan, kun sa­mai­nen lap­si siel­tä huu­te­li:

– äi­ti, men­nään­kö me tänä ke­sä­nä­kin sin­ne su­vi­seu­roi­hin?

Argh. Tun­sin 51 ih­mi­sen hö­ris­te­le­vän kor­vi­aan ja mu­ti­sin no­pe­as­ti vas­tauk­sek­si:

– Ju­tel­laan sii­tä sit­ten ko­to­na.

Mi­nul­la al­koi tul­la jo hiki, kun mie­tin mah­dol­li­sia seu­raa­via ky­sy­myk­siä. Pe­rä­pen­kin lap­so­sen suun­nal­ta kuu­lui ta­sai­nen pu­heen­so­ri­na. Jut­tua tun­tui riit­tä­vän. Ei­kä eh­ti­nyt pää­te­py­säk­ki tul­la, kun kuu­lui taas kir­kas, pik­ku­van­ha ää­ni:

– Mei­dän äi­tin mas­sus­sa on taas vau­va! Me ei tii­e­tä, on­ko siel­lä tyt­tö vai poi­ka. Kum­man­han se Tai­vaan Isä on sin­ne lait­ta­nut?

Naa­ma­ni vä­ris­tä saat­toi­vat eh­kä kans­sa­mat­kus­ta­jat pää­tel­lä, et­tä odo­tin­han minä, ai­na­kin sitä pää­te­py­säk­kiä.

Van­huut­ta­ni olen tul­lut lais­kak­si ja mies vie­lä lais­kem­mak­si. Em­me vaan enää läh­ti­si tä­män koko sa­kin kans­sa lin­ja-au­toon. Pa­ras­ta on pi­tää reis­sun pääl­lä lap­set oman au­ton si­säl­lä tur­va­vöi­hin köy­tet­ty­nä ja syöt­tää ne sil­le pai­kal­le edul­li­ses­ti Mäk­kä­rin au­to­kais­tal­ta ha­e­tuil­la kah­del­la­kym­me­nel­lä eu­ron juus­to­ham­pu­ri­lai­sel­la. Juo­mak­si Mi­ni­ma­nin mi­ni­pep­si­pul­lot, jos ei eh­di­tä ha­kea Lid­lis­tä pil­li­me­hu­ja.

El­lei tie­ten­kin sit­ten teh­dä eväi­tä mu­kaan, mikä se­kin on mu­ka­vaa. Lap­set­kin te­ke­vät nii­tä mie­lel­lään avuk­si etu­kä­teen. Jo­kai­sel­la per­heel­lä on var­maan omat suo­sik­kin­sa, mut­ta meil­lä täy­tyy ol­la mm. täy­tet­ty­jä säm­py­löi­tä, nak­ke­ja ja ba­naa­nia. Nak­ke­ja kun voi syö­dä suo­la­pa­lak­si kyl­mil­tään, ei­kä niis­tä tule edes suu­rem­min sot­kua. Kaik­ki na­kin osa­set käy­te­tään hy­väk­si. Meil­tä löy­tyy ai­na se, jol­le kel­paa jä­mät­kin. En var­maan kos­kaan unoh­da sitä, kun ta­sais­ta mat­ka-ajoa aja­es­sam­me ta­ka­pen­kil­tä kuu­lui on­nel­li­nen ty­tön ää­ni:

– Maa­il­man pa­ras­ta me­hua on nak­ki­me­hu!

Yk­si lap­si siel­lä naut­ti nak­ki­pa­ke­tin vii­mei­set kos­teu­det juo­mal­la ne pus­sin nur­kas­ta sil­mät on­nes­ta kiin­ni. Voin vain ku­vi­tel­la sen maun. Ko­kea en edes ha­lua. Mut­ta ar­van­net­te var­maan, mitä juo­maa olen lu­van­nut täl­le lap­sel­le ison kan­nul­li­sen, jos hä­nen häi­tään jos­kus juh­li­taan.