JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Pai­na­vaa asi­aa

28.2.2019 6.40

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190228064000

Sei­son pei­lin edes­sä ja yri­tän ol­la nais­ten­leh­tien oh­jei­den mu­kai­ses­ti tyy­ty­väi­nen it­see­ni. Edes­tä­päin me­nee, jos vä­hän sil­mi­ään si­ris­tää, mut­ta si­vu­a­sen­non ot­ta­es­sa al­kaa vä­hän kiu­kut­taa. Mis­sä on se ki­van ka­poi­nen vyö­tä­rö­lin­ja, jon­ka haa­veis­sa­ni piir­sin ma­ha­ni si­vuun vii­mei­sil­lä­ni nuo­rim­mais­ta odot­ta­es­sa­ni? Ei ai­na­kaan pei­lin raa­mien si­sä­puo­lel­la. Pei­li­ku­va­ni näyt­tää en­nem­min­kin sil­tä, et­tä syn­ny­tys jäi pa­has­ti kes­ken.

Uu­vut­taa aja­tus, et­tä asi­al­le on pa­kos­ta teh­tä­vä jo­tain. Jo ihan oman ter­vey­den ja it­se­tun­non­kin ta­kia täy­tyi­si saa­da jäl­leen ker­ran pa­ri­kym­men­tä ras­kau­sai­ka­na ker­ty­nyt­tä ki­loa pois. Ei­vät­kä ne läh­de it­sek­seen pon­te­val­la­kaan aja­tus­työl­lä tai tah­don­voi­mal­la, vaik­ka ne niin ko­vin hel­pos­ti ja mu­ka­vas­ti yl­le­ni hii­pi­vät. Niin hel­pol­ta tun­tu­va nyrk­ki­sään­tö, ku­lut­taa enem­män kuin syö­dä, on hel­pom­min sa­not­tu kuin teh­ty ai­na­kin mi­nul­le.

Tuo ras­kau­sa­jan pai­non­nou­su on it­sel­le ai­ka rank­ka jut­tu hy­väk­syä. Ki­lo­ja kun vain tu­lee. Tun­tuu kuin eli­mis­tö­ni muut­tui­si isok­si ki­loi­mu­rik­si, joka vain kiih­dyt­tää imu­te­ho­aan ras­kaus­viik­ko­jen ede­tes­sä. En ole käy­nyt kuu­den nuo­rim­man lap­se­ni ras­kau­sa­jan äi­tiys­neu­vo­las­sa edes pun­ta­ril­la, kos­ka sii­tä tu­lee vain ah­dis­tus. Tu­lee pai­nei­ta pu­keu­tua edel­lis­ker­taa ke­vy­em­min ja käy­dä mon­ta ker­taa ves­sas­sa. On mi­nua kyl­lä koi­tet­tu pun­ta­ril­le hou­ku­tel­la, mut­ta olen ter­vey­den­hoi­ta­jal­le ke­hu­en to­den­nut neu­vo­lan ole­van ai­van lois­ta­va, va­paa­eh­toi­nen pal­ve­lu, jota käy­tän toki mie­lel­lä­ni, mut­ta jos­ta jä­tän käyt­tä­mät­tä sen äi­din pun­ni­tu­so­suu­den. Mie­les­tä­ni her­käs­sä ti­las­sa ole­vaa ai­kuis­ta ih­mis­tä ei oi­kein voi pa­kot­taa vaa'al­le, jos se tun­tuu pa­hal­ta. Ei­kä ter­vey­den­hoi­ta­ja jak­sa mi­nua nos­taa­kaan, jo­ten hy­vin ovat tyy­ty­neet pää­tök­see­ni, lää­kä­rei­tä myö­ten.

Tai­sin odot­taa kol­mat­ta las­ta poh­joi­ses­sa asu­es­sam­me, kun erääl­lä neu­vo­la­käyn­nil­lä mi­nua oli ter­vey­den­hoi­ta­jan li­säk­si vas­tas­sa nuo­ri mies. Suo­rit­ti siel­lä opin­toi­hin­sa kuu­lu­vaa har­joit­te­lu­aan ja on­nek­seen sai teh­tä­väk­seen pun­ni­ta mi­nut. Vaa­ka oli sel­lai­nen van­ha­nai­kai­nen vaa­ka, jos­sa pai­no­vi­pu lai­tet­tiin en­sin ar­vi­ol­ta jo­hon­kin ki­lo­mää­rään ja sen jäl­keen siir­rel­tiin sit­ten oi­ke­aan suun­taan, kun­nes vaa­ka oli ta­sa­pai­nos­sa.

Poi­ka­rauk­ka yrit­ti kyl­lä kaik­ken­sa. Kat­soi neu­vo­la­kor­tis­ta edel­li­sen lu­ke­man ja lait­toi koh­tuul­li­sek­si ar­vi­oi­man­sa gram­ma­mää­rän pääl­le. Pie­leen meni. Vä­hän ker­ras­saan pu­nan nous­tes­sa kas­voil­leen li­sä­si suun­taa oi­ke­al­le, vai­vih­kaa yrit­ti to­pa­ta vaa­ka­pal­kin keik­ku­mis­ta etu­sor­mel­laan, mut­ta ei se aut­ta­nut. Suu­rem­pia ki­lo­mää­riä vaa­ti vipu ai­na vaan. Minä sit­ten hel­lyin ja sa­noin, et­tä koi­ta­pa kuu­le lait­taa vie­lä kilo. Lait­toi, ja puo­lik­kaan sit­ten vie­lä pääl­le, ja sai oi­ke­an lu­ke­man. Poi­ka oli lo­pus­sa ihan pu­nai­nen, vaik­ka ei kai hä­nen mi­nun pai­no­a­ni oli­si tar­vin­nut no­los­tel­la.

Eräs lää­kä­ri ker­ran tuu­mi, et­tä rou­van ras­kaus on su­ju­nut hy­vin ja pai­no­a­kaan ei ole tul­lut. To­te­sin, et­tä on­han sitä tul­lut, jo pit­käs­ti yli 20 ki­loa. Häm­mäs­tyi ja sa­noi, et­tä ei­hän se nyt ole mil­lään mah­dol­lis­ta. Kun neu­vo­la­kort­ti to­dis­ti mas­san oi­ke­ak­si, tui­jot­ti mi­nua to­vin jos toi­sen­kin lää­ke­tie­teel­li­nen mie­len­kiin­to sil­mis­sään. To­te­si sit­ten, et­tei tuol­lai­nen pai­non­nou­su näin ly­hy­es­sä ajas­sa oi­kein ole mah­dol­lis­ta, kun se ei kuu­lem­ma pääl­le­päin näy. To­te­si vie­lä, et­tä kuu­lun sii­hen har­vi­nai­seen ih­mis­ryh­mään, joil­la tur­po­aa nilk­ko­jen li­säk­si myös si­sä­e­li­met.

Voi kun mi­nua nau­rat­ti. Si­sä­e­li­met! Poh­din, et­tä en­sim­mäis­tä ker­taa kuu­len rei­sien kuu­lu­van si­sä­e­li­miin. Mut­ta toi­saal­ta, nyt ihan lää­kä­rin di­ag­noo­sil­la, mi­nul­la on ai­na­kin ras­kau­sai­ka­na suu­ri sy­dän. Li­säk­si lää­kä­ri se­lit­ti va­kuut­ta­vas­ti täl­lai­sen pai­non­nou­sun ole­van myös hor­mo­naa­lis­ta ja ai­neen­vaih­dun­ta­ni jo­ten­kin muut­tu­van ras­kau­den ta­kia, ja mie­lel­lä­ni sen­kin se­li­tyk­sen hy­väk­syn. Kuu­los­ti niin pä­te­väl­tä. Ra­kas mie­he­ni oli kyl­lä sitä miel­tä, et­tei suk­laa­ta en­nen ole hor­mo­neik­si kut­sut­tu, mut­ta hän ei ole­kaan lää­kä­ri. Ra­ken­nus­puo­len ih­mi­siä.

Lo­ka­kuus­sa saim­me ai­van ihas­tut­ta­van poi­ka­sen per­hee­seem­me ja nyt to­si­aan al­kaa ol­la jäl­leen se ti­lan­ne, et­tä kah­des­tois­ta pai­non­pu­do­tu­su­rak­ka on taas aloi­tet­ta­va. Ei niin mu­ka­vaa, mut­ta sil­ti täy­tyi taas teh­dä se kai­kis­ta tym­pein uu­den­vuo­den­lu­paus Ter­veel­li­ses­tä Elä­mäs­tä. On­nek­si mie­les­sä­ni kuu­luu edel­leen ne­li­vuo­ti­aa­ni ser­kul­leen to­te­a­mat sa­nat su­ku­juh­lis­sa: ”Meil­lä kaik­ki muut on lai­huuk­sia pait­si äi­ti”. Ei se lou­kan­nut. Ei se tun­tu­nut pa­hal­ta. Ihan tosi ei. Se vain vah­vis­ti. Kyl­lä on niin, et­tä lai­hak­si täs­sä ei edes tar­vit­se pääs­tä, mut­ta ole­mas­sa ole­viin vaat­tei­siin oli­si oi­kein mu­ka­va so­pia. Nii­tä­hän kaa­pis­sa on­kin mo­nen ko­kois­ta, nai­sen jo­kai­seen elä­män­vai­hee­seen. Toi­vot­ta­vas­ti tut­tua teil­le muil­le­kin.

Vuo­den en­sim­mäi­sel­lä kä­ve­ly­len­kil­lä top­pa­hou­sut oli­vat niin tiu­kat, et­tä vii­den ki­lo­met­rin lenk­ki ti­pu­as­ke­lin ei suo­ras­taan nos­ta­nut lii­kun­ta­fii­lis­tä pil­viin. Mut­ta sii­tä­kään ei au­ta ol­la vi­hai­nen kuin it­sel­le, ei se top­pa­hou­su­jen vika tie­ten­kään ol­lut. Jos­pa sai­sin ve­det­tyä ne koh­ta toi­sen­kin ker­ran pääl­le­ni.

Olen mon­ta ker­taa aja­tel­lut sitä Ar­lan mai­to­purk­kien kyl­jes­sä ai­ka­naan lu­ke­nut­ta slo­ga­nia: ”Jo­kai­ses­sa meis­sä asuu pie­ni leh­mä”. Ihan oi­ke­as­ti ajat­te­len, et­tä mi­nun si­säl­lä­ni asuu edel­leen se sama Satu, joka ylä­as­te- ja lu­ki­oi­äs­sä hä­pe­si lonk­ka­lui­taan. Tie­dät­te­hän, nii­tä pal­lu­koi­ta tuos­sa vyö­tä­rön seu­tu­vil­la, kun ne nä­kyi­vät muka lii­an hy­vin. Voi kuin­ka iloi­nen ih­mi­nen nyt oli­sin, jos ne edes tun­ti­sin suu­rem­min kai­ve­le­mat­ta!

Sen si­säl­lä­ni asu­van Sa­tun ta­kia en siis tun­ne ny­kyis­tä pei­li­ku­vaa­ni omak­se­ni. Ha­lu­an kui­ten­kin lä­hem­mäk­si ori­gi­naa­lia it­se­ä­ni, jo­ten olen pyy­tä­nyt ih­mi­siä kan­nus­ta­maan mi­nua täs­sä pro­jek­tis­sa. Kan­nus­tus­ta ja tu­kea pyy­sin ker­ran mie­hel­tä­ni­kin, kos­ka tie­sin oman heik­kou­te­ni ja sor­tu­mis­vaa­ro­ja tu­le­van eteen. Pyy­sin, et­tä jos jos­kus mei­naan lyö­dä her­kut naa­maan ja hans­kat tis­kiin, hän tu­ki­si mi­nua. Hän lu­pa­si. Tie­ten­kin. Ei­kö ole iha­na!

Jos­kus se odo­tet­tu tiuk­ka paik­ka tu­li­kin ja pyy­sin mies­tä­ni tuo­maan kau­pas­sa käy­des­sään mi­nul­le jo­tain hy­vää. Geis­ha suli jo kie­le­ni pääl­lä mie­li­ku­vis­sa­ni, kun odo­tin hän­tä ko­tiin. Voi­net­te us­koa pet­ty­myk­se­ni mää­rää, kun sain tu­li­ai­sik­si lan­tun. Sil­loin ei kyl­lä nau­rat­ta­nut, mut­ta nyt nau­rat­taa.

”Lant­tu on hy­vää”, to­te­si rak­kaa­ni. On­han se. Ja ter­veel­lis­tä.

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.
11.7.2020

Tuo­mi­tes­sa­si toi­sen ju­lis­tat tuo­mi­on myös it­sel­le­si, kos­ka sinä, toi­sen tuo­mit­si­ja, teet it­se sa­mo­ja te­ko­ja. Room. 2:1

Viikon kysymys