JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Pien­tä ken­käk­rii­siä etei­ses­sä

31.1.2019 6.06

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190131060600

Lap­si­per­heen etei­nen on tut­tu paik­ka mo­nil­le ih­mi­sil­le. Se har­vem­min muis­tut­taa si­sus­tus­leh­den si­sään­käyn­tiä, jos­sa ken­kä­hyl­lyl­lä on kah­det merk­ki­ken­gät so­mas­ti vie­rek­käin ja aja­ton Ra­ti­an puu­ark­ku va­rat­tu­na hen­ka­ri­tan­gon al­le lo­puil­le las­ten kau­si­ken­gil­le. Ar­kun vie­res­sä on eh­kä äi­din puh­toi­set, kel­tai­set kump­pa­rit tuo­mas­sa pien­tä vä­rin­pil­kah­dus­ta muu­ten niin vaa­le­aan ja toi­mi­vaan etei­seen.

Iha­nan ku­van si­sus­tus­leh­ti maa­laa. Kyl­lä sel­lai­nen etei­nen kel­pai­si it­sel­le­ni­kin. Ko­vin mo­nen to­del­li­suut­ta se ei kui­ten­kaan tai­da ol­la.

Ta­lom­me ra­ken­nus­vai­hees­sa kyl­lä haa­vei­lin pää­o­ven yh­tey­des­sä ole­vas­ta läm­pi­mäs­tä kuis­tis­ta, joka oli­si tar­koi­tet­tu vain ai­kui­sil­le ja vie­rail­le. Sa­tun­nai­set ovel­le pii­pah­ta­vat ih­mi­set nä­ki­si­vät en­sim­mäi­se­nä siis­tin etei­sen. Las­ten kul­ku si­säl­le kä­vi­si ko­din­hoi­to­huo­neen kaut­ta – sin­ne­hän ei vie­rail­la ole usein­kaan asi­aa. Näin vie­rail­le­syn­tyi­si kä­si­tys, et­tä meil­lä on siis­tiä ta­lon pe­ru­koil­la­kin ja minä sai­sin ilon sii­tä, et­tä he noin mu­ka­via mie­les­sään luu­li­si­vat.

Käy­tän­nös­sä­hän tämä kuis­tim­me oi­ke­as­sa elä­mäs­sä tar­koit­taa meil­lä sitä, et­tä las­ten ul­ko­kamp­peet ovat kyl­lä siel­lä ko­din­hoi­to­huo­nees­sa, mut­ta ken­gät kuis­til­la. Lap­set kul­ke­vat sen kaut­ta ul­koa si­säl­le, las­ten ta­paan pot­kais­ten ken­kän­sä sin­ne, min­ne ne nyt sat­tu­vat osu­maan. Kun lap­sia ja las­ten ka­ve­rei­ta kul­kee tuos­ta pää­o­ves­ta ai­ka pal­jon, on nii­tä ken­ki­ä­kin etei­ses­säm­me usein kii­tet­tä­vän lu­kui­sa mää­rä.

Yli­mää­räi­siä ken­kiä sit­ten ke­rään jat­ku­vas­ti kai­na­loo­ni ja kan­nan oi­ke­aan osoit­tee­seen. Usein myös ko­men­te­len lap­sia ke­räi­le­mään oman erän­sä ja vie­mään pai­kal­leen.

Jos­kus jot­kut ken­gät ei­vät mei­naa löy­tää paik­kaan­sa. Vii­me syk­sy­nä etei­seen il­mes­tyi­vät saap­paat, jot­ka sai­vat mi­nut hil­jai­sek­si.

Ne oli­vat sel­lai­set ti­laa vie­vät, jot­ka pis­ti­vät sil­mään jo­kai­sel­la vil­kai­sul­la. Tun­tui­vat ole­van hai­tol­la. Ei­vät mah­tu­neet mil­lään pen­ki­na­lus­ko­rei­hin pii­loon ja tun­tui­vat kas­va­van jat­ku­vas­ti ko­koa.

Saap­paat oli­vat ai­toa nah­kaa, mus­tat. Hie­not. Sel­väs­ti nii­tä oli pal­jon käy­tet­ty. Ne oli­vat muo­vau­tu­neet mu­ka­vik­si, sel­lai­sik­si, jot­ka hel­pos­ti ve­tää jal­kaan niin kaup­paan kuin kir­jas­toon­kin men­nes­sä. Vä­hän mi­nua oi­ke­as­taan hu­vit­ti­kin se oi­ke­an ja­lan ken­gän lii­ka­var­paan pul­lis­tu­ma, ai­van kuin jois­sain omis­sa­ni­kin. Läm­pi­mät, mu­ka­vat, vil­la­vuo­ri­kin. Laa­duk­kaas­ti ku­lu­neet.

Olin kom­pas­tu­nut nii­hin jo use­as­ti, mut­ta ai­na unoh­din nii­den ole­mas­sa­o­lon ar­jen kii­rees­sä. En eh­ti­nyt kek­siä niil­le sitä kuu­lui­saa omaa paik­kaa, sil­lä oli­han meil­lä me­nos­sa elä­mäs­sä mel­koi­nen vuo­si. Sel­lai­nen oi­kea ruuh­ka­vuo­sien juh­la­vuo­si: Oli rip­pi­juh­lat. Oli esi­kois­ty­tön kih­la­jai­set ja häät­kin. It­se täy­tin nel­jä­kym­men­tä, tun­sin jo it­se­ni van­hak­si. Li­säk­si odo­tin kah­det­ta­tois­ta las­tam­me, joka syn­tyi­kin lo­ka­kuus­sa. Vie­tim­me pie­nen poi­ka­sen ris­ti­äi­set ja oli pal­jon tut­tua suur­per­heen ar­kea.

Jos­sain vai­hees­sa mi­nun oli lo­pul­ta pak­ko ot­taa nuo ken­gät ihan asi­ak­si ja tut­kia merk­kiä. Muis­tan päi­vän­kin. Se oli ris­ti­äis­vii­kol­la, hie­man töi­se­vä­nä het­ke­nä. Pel­kä­sin jo aa­vis­ta­va­ni, kuka ne omis­taa, kuka oli ne tie­toi­ses­ti etei­seen unoh­ta­nut.

Ne oli­vat Uu­den Blo­gis­tin Saap­paat. Mi­nun saap­paa­ni. Mi­nun nä­köi­set, mut­ta sil­ti vie­raan oloi­set.

Mie­les­sä­ni vä­läh­ti huo­li – ne ei­vät tun­tu­neet­kaan ke­veil­tä, vaik­ka jos­kus niis­tä olin­kin vä­hän haa­veil­lut. Ihan ah­dis­ti aja­tus noi­hin saap­pai­siin as­tu­mi­ses­ta ja nii­den täyt­tä­mi­ses­tä. Osai­sin­ko edes kä­vel­lä niil­lä kom­pu­roi­mat­ta? Mie­tin, et­tä me­nee­kö mi­nun kaik­ki huo­mi­o­ni var­pai­den kip­ris­te­lyyn ja saap­pai­den pi­tä­mi­seen ja­lois­sa, nä­ki­sin­kö edes eteen­päin. Tai tun­tui­si­vat­ko ken­gät niin epä­mu­ka­vil­ta, et­ten edes ha­lu­ai­si käyt­tää? Ar­vos­te­li­si­vat­ko muut mi­nua, mie­les­sään tai ää­neen toi­sil­le, et­tä mi­ten se keh­taa­kin noi­ta käyt­tää, ihan nolo on ja sen toi­sen ja­lois­sa ne oli­vat pal­jon pa­rem­mat.

Mo­nen­lai­set aja­tuk­set ris­tei­le­vät mie­les­sä. Pääl­lim­mäi­se­nä aja­tus sii­tä, an­ne­taan­ko sit­ten­kään sa­no­ja. En­täs jos pää­hä­ni aset­tuu py­sy­vä tyh­jyys ja pa­pe­ri py­syy edes­sä­ni ai­van puh­taa­na? Mis­tä am­men­nan it­sel­le­ni ja lu­ki­joil­le­ni, jos pääs­sä hu­mi­see ja mie­leen tu­le­vat vain las­ten nuha-asi­at, ker­hol­ta tul­lut kol­mas täi­tie­do­te tai jon­kun lap­sen pul­la­per­jan­tai­hin teh­tä­vä pii­rak­ka?

Ketä kum­maa ne voi­si­vat kiin­nos­taa? Jo­kai­sel­la on ihan omat nu­han­sa, täin­sä ja pul­la­per­jan­tain­sa.

Olin päät­tä­nyt jo luo­vut­taa ja pa­laut­taa saap­paat. Ei­kö­hän niil­le hel­pos­ti löy­tyi­si pa­rem­pi­kin omis­ta­ja.

Aje­lin ha­ke­maan yh­tä las­ta es­ka­ris­ta, kyy­dis­sä kak­si tyt­tös­tä ja vau­va. Hil­jai­nen lau­le­lu kes­keyt­ti aja­tuk­se­ni ja kor­va­ni ta­voit­ti ta­ka­pen­kil­tä ne­li­vuo­ti­aan lau­le­li­jan vies­tin. Hän lau­loi ähi­se­väl­le vau­val­le loh­du­tus­lau­lua, kun tut­ti ei kel­van­nut.

”Ei kau­as pie­noi­nen kar­kaa, sun tur­vas yö­va­lo on”, lau­le­li nei­ti her­käl­lä ää­nel­lään ihan omal­la sä­ve­lel­lä ja sa­noil­la. Lau­lu jat­kui, mut­ta jat­koa en muis­ta, aja­tuk­se­ni ju­miu­tui­vat tuo­hon lau­see­seen.

Tuu­min, et­tä oli­si­ko tämä vas­taus mur­hee­see­ni. Jos omat sa­nat tun­tu­vat ole­van ka­dok­sis­sa, kyl­lä nuo lap­set aut­ta­vat. Tuo­kin niin suo­ma­lai­nen mie­len­mai­se­ma. Sa­la­pe­räi­nen, herk­kä, hu­vit­ta­va ja eh­kä vä­hän ma­sen­ta­va­kin. Ei au­kea, mut­ta he­rät­tää tun­teen. Ei­kö­hän nois­ta läh­tö­koh­dis­ta joku blo­gi­teks­ti saa­da ai­kaan sil­loin täl­löin, täy­tyy vain pi­tää kor­vat avoi­mi­na.

Ja huo­leh­tia, et­tä ken­gät py­sy­vät käyt­tö­kun­toi­si­na.

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.
30.3.2020

Han­ki mi­nul­le oi­keut­ta, Ju­ma­la, aja asi­aa­ni ju­ma­la­ton­ta kan­saa vas­taan. Ps. 43:1

Viikon kysymys