JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

”Luulevatko, et siihen vain tottuu?”

28.5.2019 6.46

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190528064600

Jäl­leen hän toi­voo sa­maa lau­lua ja jäl­leen lai­tan sen soi­maan niel­len it­se kyy­ne­lei­tä. En ky­ke­ne lau­la­maan mu­ka­na, sil­lä pel­kään, et­tä ää­ne­ni sär­kyi­si ja it­ku­ni pal­jas­tui­si muil­le. Tui­jo­tan moot­to­ri­tie­tä pu­ris­ta­en rat­tia tiu­kas­ti, jot­ta ve­det ei­vät läh­ti­si va­lu­maan sil­mis­tä. Mel­kein vi­haan tuo­ta kau­nis­ta lau­lua, kos­ka vi­haan tätä ti­lan­net­ta, omaa voi­mat­to­muut­ta­ni ja sitä tun­net­ta, joka nou­see, kun lap­si taas ker­ran ha­lu­aa kuul­la sa­man lau­lun. Ja sa­mal­la ajat­te­len, mi­ten iha­naa on, et­tä hän us­kal­taa sen taas toi­voa ja sen kaut­ta ker­toa mi­nul­le, mikä ti­lan­ne on.

Mi­nul­la on usein ta­pa­na vä­hän­kin pi­dem­pää mat­kaa aja­es­sa pi­tää au­tos­sa toi­ve­kon­sert­tia kyy­ti­läis­te­ni ilok­si. Pu­he­li­me­ni on kyt­ket­ty­nä Blu­e­toot­hil­la au­tom­me ra­di­oon ja Yo­u­Tu­ben va­li­koi­mas­ta sit­ten ai­na vuo­rol­laan ku­kin saa toi­voa, mitä ha­lu­ai­si kuul­la. Jos aloi­te­taan pie­nim­mis­tä, aloi­tam­me yleen­sä Ih­hah­haal­la ja jat­kam­me eh­kä In­ti­aa­ni­lau­lun kaut­ta isom­pien toi­vei­siin. Ja tämä yk­si ra­kas tei­ni-ikäi­nen lap­se­ni ai­na uu­del­leen toi­voo Lau­lun­te­ki­jät­rio Cuu­lak­sen sa­noit­ta­maa ja sä­vel­tä­mää lau­lua Se sat­tuu.

Lau­lu ker­too yk­si­näi­ses­tä, kiu­sa­tus­ta, syr­ji­tys­tä kou­lu­lai­ses­ta. Sa­nat ovat kos­ket­ta­vat, ai­na­kin nii­den mie­les­tä, jot­ka ovat ko­ke­neet nuo tun­teet joko oma­koh­tai­ses­ti tai vaik­ka lap­sen­sa kaut­ta. Olen ol­lut ris­ti­rii­tai­sis­sa tun­teis­sa, kun tätä tai yli­pää­tään jo­tain ys­tä­vyys­hen­kis­tä lau­lua lau­le­taan tun­teel­la ka­ve­ri­po­ru­kal­la. Usein poh­din, osaa­ko ku­kaan lau­la­jis­ta edes het­ki­sen ku­vi­tel­la, et­tä hän tai joku heis­tä saat­taa ol­la juu­ri se ih­mi­nen, joka on ai­heut­ta­mas­sa toi­sel­le ih­mi­sel­le pa­haa miel­tä. Vaik­ka­pa sul­ke­mas­sa jon­kun ih­mi­sen po­ru­kas­ta tie­toi­ses­ti pois. Olen­kin sa­no­nut, et­tä toi­voi­sin tuon Cuu­lak­sen lau­lun soi­van jo­kai­sen kou­lun aa­mu­na­vauk­ses­sa edes ker­ran. Sitä sai­si edel­tää ai­kui­sen joh­dan­to­sa­nat, et­tä nyt oi­ke­as­ti ih­mi­set, kuun­nel­kaa kaik­ki ja miet­ti­kää, mitä täs­sä lau­lus­sa oi­ke­as­ti sa­no­taan.

Olet­ko sinä täs­sä lau­lus­sa tai tun­net­ko ke­tään, joka voi­si täs­sä ol­la? Voi­sit­ko sinä mi­ten­kään muut­taa ti­lan­net­ta? Ja mikä tär­kein­tä, ha­lu­ai­sit­ko muut­taa, jos voi­sit?

”Sinä syk­sy­nä kou­lut al­koi niin kuin en­nen­kin,

kou­lu­tie­tä­ni kul­jin mä yk­sin.

Minä tah­doin vain ol­la niin kuin kaik­ki toi­set­kin,

kat­soin kuin­ka ne käy kä­si­tyk­sin.

Tois­ten kas­voil­la rie­mun näin,

vä­li­tun­nil­la kun ai­na yk­sin jäin.

Minä jol­le­kin ker­toa tän kai­ken ha­lu­sin,

minä tah­toi­si ol­la en yk­sin.”

En mi­nä­kään tah­toi­si, lap­se­ni. Mi­tään täs­sä elä­mäs­sä en ole enem­pää ru­koil­lut kuin si­nul­le us­ko­vais­ta ys­tä­vää. Olen vuo­sien ajan pu­hu­nut ikä­to­ve­rei­de­si äi­deil­le, it­ke­nyt, et­si­nyt kei­no­ja hel­pot­taa si­nun ys­tä­vän puu­tet­ta. Usein olen ko­ke­nut, et­tä pu­hun kyl­lä ym­mär­tä­vil­le ih­mi­sil­le, mut­ta se pelk­kä ym­mär­rys ei ole mei­dän ta­pauk­ses­sa riit­tä­nyt avuk­si. On­nek­si olen saa­nut koh­da­ta hei­tä­kin, jot­ka ovat ai­dos­ti ha­lun­neet aut­taa konk­reet­ti­ses­ti ja eh­kä saa­den tätä kaut­ta ai­kaan jo­tain.

Vii­me su­vi­seu­rois­sa eh­tool­lis­jo­nos­sa mi­nun jo­no­tu­sai­ka­ni meni it­kua pi­dä­tel­les­sä. Sii­nä me olim­me, minä, mie­he­ni ja tämä lap­se­ni, joka tuli mei­dän kans­sam­me eh­tool­li­sel­le. Täl­lä rak­kaal­lam­me ei ol­lut mui­ta eh­tool­lis­ka­ve­rik­si – tai ai­na­han on si­sa­ruk­set toki, mut­ta tuol­loin hän ha­lu­si tul­la mei­dän kans­sam­me. Minä it­kin ja rai­vo­sin mie­les­sä­ni, et­tä tämä ei sai­si men­nä näin. Nuor­ten kuu­luu men­nä nuor­ten kans­sa, naut­tia su­vi­seu­rois­ta yh­des­sä, is­tua rin­gis­sä po­ru­kal­la tai ka­ve­rin­sa kans­sa jää­te­löä syö­den ja hei­nä­tup­pai­ta hei­tel­len, val­voa lii­an myö­hään. Saa­da muis­to­ja sii­tä, mitä par­haim­mil­laan us­ko­vais­ten nuor­ten yh­teys on. Ko­kea us­ko­mi­sen iloa, ko­kea kuu­lu­van­sa jouk­koon, ol­la oi­kein iha­nis­sa tun­te­mi­sis­sa. Ei eh­tiä nuk­ku­maan ei­kä ai­na­kaan viet­tä­mään ai­kaan­sa an­tiik­kis­ten van­hem­pien­sa kans­sa.

Huu­sin Ju­ma­lal­le, et­tä jos kuu­let mi­nua, an­na joku merk­ki edes. Kun tun­tuu niin toi­vot­to­mal­ta pyy­tää ai­na tätä sa­maa asi­aa. Alan ihan epäil­lä, et­tet vä­li­tä, kun et vas­taa.

Hän kuu­li. An­toi mer­kin ihan sii­nä het­kes­sä. An­toi ta­pah­tua sel­lais­ta, mitä ei ta­pah­du iki­nä. An­toi koh­dal­le si­nut, iha­na nuo­ri, joka tun­nis­tit tyt­tä­rem­me ja yh­täk­kiä ha­la­sit. Tuos­ta noin vain. Käy­tän­nös­sä olit mi­nul­le ja nuo­rel­le­ni­kin vain ni­mel­tä tut­tu, mut­ta sil­ti sinä ha­la­sit las­ta­ni! Jos oli­sin sii­nä ti­lan­tees­sa pys­ty­nyt, oli­sin juos­sut pe­rää­si. Oli­sin sa­no­nut, et­tä teit jo­tain niin tär­ke­ää, et­tä et var­maan edes kä­si­tä. Kun­pa lu­ki­sit tä­män teks­tin, toi­von sitä niin. Ha­lu­an sa­noa si­nul­le, et­tä olet aar­re. Si­nun­lai­si­a­si ih­mi­siä tar­vi­taan. Ja jos vie­lä saan neu­voa, seu­raa­val­la ker­ral­la ol­les­sa­si en­ke­li jol­le­kin sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­val­le, ota kä­des­tä kiin­ni ja pyy­dä mu­kaan. Sano, et­tä läh­de mei­dän mu­kaan ken­täl­le, tule oi­ke­as­ti. Nuo sa­nat oli­si­vat suu­rin lah­ja, mitä voit sa­noa yk­si­näi­sel­le ih­mi­sel­le.

Pu­hu­es­sa­ni täs­tä asi­as­ta olen kuul­lut, et­tä use­am­man äi­din mur­hee­na jon­kun oman lap­sen­sa koh­dal­la on juu­ri tämä sama asia. Su­vi­seu­rat ja muut me­not tun­tu­vat yk­si­näi­ses­tä jopa tym­peil­tä ja pe­lot­ta­vil­ta. Su­vi­seu­rois­sa ja isois­sa seu­rois­sa ko­ros­tuu us­ko­vais­ten ka­ve­rei­den mer­ki­tys. Siel­lä on iha­naa, jos si­nul­la on ih­mi­siä, joi­den kans­sa kul­kea ja joi­ta voit ter­veh­tiä. Siel­lä on ka­ma­laa, jos tun­net silk­kaa yk­si­näi­syyt­tä val­ta­van vä­ki­jou­kon kes­kel­lä. Näet pal­jon ih­mi­siä, mut­ta it­se olet jo­kai­sel­le niis­tä nä­ky­mä­tön.

Ol­la nä­ky­mä­tön koko kou­lu­a­jan. Val­ta­van pit­kät vuo­det. Käy­dä läpi ylä­as­te- ja opis­ke­lu­maa­il­ma, ken­ties työ­e­lä­mä­kin il­man ai­nut­ta­kaan ih­mis­tä, jon­ka kans­sa ju­tel­la ja ol­la lup­po­a­jat. Teh­den kaik­ki ryh­mä­työt ja esi­tel­mät yk­sin, käy­dä läpi päi­vät il­man ai­nut­ta­kaan sa­naa toi­sil­ta luok­ka­to­ve­reil­ta. Nuk­kua pom­miin, ei­kä ole edes ke­nen­kään pu­he­lin­nu­me­roa, jot­ta voi­si ky­syä, mis­sä on seu­raa­va tun­ti.

Ha­lu­aa­ko ku­kaan ol­la nä­ky­mä­tön? Kaik­ki­al­la muu­al­la pait­si ko­to­na?

”Tah­toi­sin hy­vän ys­tä­vän,

mi­tään toi­voi­si en minä enem­män.

Ar­ki­päi­vää tää kaik­ki ai­van lii­an mo­nen on,

minä huo­mis­ta it­ken ja val­von”

Tai­vaan Isän an­toi meil­le en­sik­si vii­si tyt­töä pe­räk­käin. Minä tie­dän mik­si. Hän an­toi ne tä­män iha­nan tyt­tö­se­ni ta­kia. Kun heil­lä on toi­sen­sa, on heil­lä sii­nä eli­ni­käi­set ys­tä­vät. Se on niin pal­jon! Ja on­nek­si, niin iha­nak­si on­nek­si, eten­kin lap­se­ni isot­sis­kot osaa­vat jo aja­tel­la ja tun­tea sis­kon­sa niin tär­ke­äk­si, et­tä hä­net pyy­de­tään mu­kaan. Se on niin iha­naa.

Vaik­ka en minä ha­lu­ai­si tois­tu­vas­ti ke­hot­taa yh­tä las­ta­ni me­ne­mään si­sa­rus­ten­sa mu­kaan hei­dän me­noi­hin­sa. En minä ha­lu­ai­si muis­tut­taa omi­a­ni ot­ta­maan toi­sia huo­mi­oon, mut­ta sitä minä vain teen. Epäi­len, et­tä hau­ta­ki­vee­ni kir­joi­te­taan heti sen ”Ei tä­hän mi­tään lää­kä­riä tar­vi­ta” -teks­tin ala­puo­lel­le, et­tä ”Muis­ta­kaa pyy­tää ai­na kaik­ki mu­kaan”. "Lap­si­a­ni var­maan är­syt­tää­kin, kun usein pyy­dän seu­rois­sa tai mis­sä nyt iki­nä olem­me­kin, hei­tä ha­ke­maan mu­kaan­sa sen, joka is­tuu yk­sin." Kos­kaan, ei iki­nä, ku­kaan täl­lai­nen lap­si tai nuo­ri ole jät­tä­nyt tu­le­mat­ta, kun hi­has­ta ny­käis­ten käy­dään sa­no­mas­sa, et­tä tule mei­dän kans­sam­me is­tu­maan. Ei jät­täi­si mi­nun­kaan lap­se­ni.

Mik­si kir­joi­tan tätä nyt? Mi­nul­la oli jo toi­nen teks­ti lä­he­tet­tä­vä­nä, it­se asi­as­sa mi­nun teks­ti­ni pa­lau­tus­päi­vä meni jo. En­kä edes tie­dä, lu­paa­ko lap­se­ni mi­nun lä­het­tää tätä ol­len­kaan. Täy­tyy ky­syä, kun­han saan tä­män val­miik­si ja hä­nel­le lu­et­ta­vak­si. Jos pää­set­te tätä lu­ke­maan, tie­dät­te hä­nen hy­väk­sy­neen tä­män.

Kir­joi­tan, kos­ka mi­nua pe­lot­taa. Lap­se­ni puo­les­ta ja kaik­kien mui­den yk­si­näis­ten tei­nien ja ai­kui­suut­ta lä­hes­ty­vien puo­les­ta. Ajat­te­len, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen tar­vit­see edes yh­den ys­tä­vän. äi­ti­nä en voi sitä paik­kaa lap­se­ni koh­dal­la täyt­tää. Ja mi­nus­ta oli­si en­si­ar­voi­sen tär­ke­ää, et­tä nuo­ruu­den tär­kei­siin elä­män­vai­hei­siin sai­si rin­nal­leen ih­mi­siä, jot­ka aut­tai­si­vat vai­kei­den ai­ko­jen yli. Jot­ka tar­jo­ai­si­vat nii­tä iha­nia nuo­ren elä­mään kuu­lu­via ko­ke­muk­sia – yö­ky­läi­ly­jä, shop­pai­lu­reis­su­ja, nuo­ti­oil­to­ja, mök­ki­vii­kon­lop­pu­ja, höl­mö­jä aje­lu­ja ky­lil­lä ja yh­des­sä­o­loa. Jos ei ole ke­tään, ei jak­sa. Ei jak­sa vält­tä­mät­tä edes us­koa.

Sik­si minä kir­joi­tan. Sil­lä lap­se­ni on mi­nul­le niin ra­kas. Ja tie­dän, et­tä jo­kai­nen yk­si­näi­nen lap­si on van­hem­mil­leen ää­rim­mäi­sen tär­keä. Et­tei kä­vi­si niin, et­tä vain maa­il­mas­ta löy­tyy ih­mi­nen ym­mär­tä­jäk­si ja ys­tä­väk­si. Joka ai­van var­mas­ti on iha­na ih­mi­nen, kun nä­kee lap­se­ni ys­tä­vyy­den ar­voi­sek­si, mut­ta joka ei voi tar­jo­ta sitä pa­ras­ta, jota vain us­ko­vai­se­na voim­me toi­sil­lem­me tar­jo­ta.

Pu­hu­kaa nuo­ril­len­ne. Pu­hu­kaa ja avat­kaa hei­dän sil­mi­ään. Opet­ta­kaa hei­tä nä­ke­mään lau­man kes­kel­tä se nä­ky­mä­tön. Pyy­tä­mään jo etei­ses­sä mu­kaan­sa se tyyp­pi, joka muu­ten ai­na me­ni­si van­hem­pien­sa vie­reen is­tu­maan seu­ra­penk­kiin. Em­me voi pa­kot­taa ke­tään ke­nen­kään ka­ve­rik­si tai ys­tä­väk­si, mut­ta voim­me pu­hua ja opas­taa an­ta­maan kai­kil­le ih­mi­sel­le mah­dol­li­suu­den. Eh­kä use­am­man­kin, sil­lä ei­vät kaik­ki heti osaa vält­tä­mät­tä läh­teä täy­sil­lä mu­kaan, vaan jou­tu­vat eh­kä kau­em­min opet­te­le­maan luot­ta­mus­ta toi­seen ih­mi­seen.

Ker­to­kaa, et­tä ys­tä­vyys on kuin rak­kaus – sen mää­rä vain kas­vaa ja­ka­es­sa. Ke­nel­tä­kään meil­tä ei ole pois ot­taa po­ruk­kaan mu­kaan vie­lä yh­tä. Em­me voi tie­tää, mil­lai­sen aar­teen saat­taa saa­da ih­mi­ses­tä, jon­ka jos­kus on ken­ties ohit­ta­nut. Kun an­taa ys­tä­vyy­den lah­jan, saa it­se­kin. Sie­de­tään eri­lai­suut­ta ja ope­te­taan lap­sem­me­kin sie­tä­mään. Me van­hem­mat­kaan em­me ole ai­na niin sa­maan muot­tiin va­let­tu­ja, mut­ta ai­na­kin it­se koen, et­tä ys­tä­vie­ni ja tut­ta­vie­ni eri­lai­suus on sel­lai­nen rik­kaus, jota ei pois an­tai­si. En ha­lu­ai­si it­se­ä­ni ys­tä­väk­se­ni. En kai­paa sa­man­lais­ta. Kai­paan iha­nia mat­ka­to­ve­rei­ta, joi­den seu­ras­sa saa nau­raa ja it­keä ja ol­la oma it­sen­sä. Joil­le kel­paan ky­sy­mät­tä, joi­den tie­dän ha­lu­a­van ol­la mi­nun kans­sa­ni.

Jos oli­sin ih­mi­nen, joka voi­si päät­tää, jär­jes­täi­sin Su­vi­seu­roi­hin ta­paa­mi­sen. Sel­lai­sen ”Mul­le kel­pais hyvä seu­ra” -miit­tin­gin jo­kai­sel­le seu­ra­päi­väl­le, jon­ne sai­si tul­la ihan jo­kai­nen ys­tä­vää kai­paa­va nuo­ri ja ai­kui­nen. Olen var­ma, et­tä siel­lä saat­tai­si löy­tyä so­pi­vat hen­ki­lö­ke­mi­at vau­nus­sa­viih­ty­jien kes­ken, kun lem­pe­äs­ti tö­näis­ten lai­tet­tai­siin hei­dät toi­si­aan kat­so­maan. Et­tä kas kun noin­kin mu­ka­van nä­köi­siä ja mun ikäi­siä ih­mi­siä on tääl­lä, en­päs ole en­nen huo­man­nut­kaan. Voi­si­ko­han ne läh­teä mun kans­sa ken­täl­le? Us­kal­tai­sin­ko ky­syä?

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.