JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Eri­tyi­nen päi­vä

3.2.2020 6.25

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420200203062500

Rei­lut puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten se­la­sin Fa­ce­boo­kin uu­tis­vir­taa ja sil­mii­ni osui erään äi­tiys­liik­keen vä­hän eri­lai­sem­pi kil­pai­lu. Pää­pal­kin­to­na kil­pai­lus­sa oli vii­del­le­tois­ta on­nel­li­sel­le voit­ta­jal­le päi­vän kes­tä­vä hem­mot­te­lu­het­ki ja 600 eu­ron ar­voi­nen tuo­te­kas­si, joka si­säl­täi­si sekä vau­val­le et­tä äi­dil­le eri­tyi­siä lah­jo­ja.

Tot­ta kai in­nos­tuin osal­lis­tu­maan. Odot­te­lin tuol­loin kuo­pus­ta­ni, ja täl­lai­nen eri­tyi­nen päi­vä vai­kut­ti ko­vin mie­len­kiin­toi­sel­ta ja ai­nut­laa­tui­sel­ta elä­myk­sel­tä. Lu­et­tu­a­ni kil­pai­lun eh­dot kir­joi­tin kie­li pos­kes­sa vas­tauk­se­ni ky­sy­myk­seen, mik­si juu­ri minä odot­ta­va äi­ti an­sait­si­sin tä­män eri­tyis­laa­tui­sen päi­vän it­sel­le­ni.

Unoh­din tie­tys­ti koko kil­pai­lun, nii­tä­hän so­mes­sa riit­tää. Näin myös, mi­ten val­ta­van moni kil­pai­luun ot­ti osaa ja ar­ve­lin ky­sees­sä ole­van ar­von­nan, jois­sa mi­nul­la ei juu­ri­kaan on­nea ole ol­lut.

Sil­ti kävi niin ih­meel­li­ses­ti, et­tä muu­ta­man vii­kon pääs­tä sain vies­tin, et­tä pää­si­sin mu­kaan tuo­hon päi­vään. Miel­lyt­tä­vän jän­nit­ty­nee­nä luin kut­su­vies­tiä, jos­sa va­lo­tet­tiin vä­hän tu­le­vaa. Päi­vän tar­koi­tuk­se­na oli­si vii­saan nai­se­ner­gi­an avul­la voi­maan­nut­taa mi­nut ja 14 muu­ta äi­tiä tär­ke­äl­le äi­tiy­den mat­kal­lem­me.

Voi­maan­nut­taa äi­tiy­den mat­kal­le? Olin vä­hän häm­men­ty­nyt, sil­lä en lue juu­ri mi­tään hen­ki­siä vii­sauk­sia tai op­pai­ta, kes­ki­tyn enem­män pe­rus­tur­val­li­seen jän­ni­tys- ja dek­ka­ri­puo­leen. Yli­pää­tään koen ole­va­ni ai­ka ja­lat maas­sa -per­soo­na. Al­koi­kin hiu­kan jän­nit­tää, mil­lai­nen päi­vä oli­si edes­sä.

Päi­vän ai­ka­na sai­sin mah­dol­li­suu­den ja­kaa miet­tei­tä­ni muil­le läm­min­hen­ki­sen ja haus­kan oh­jel­man lo­mas­sa. Pai­kal­la oli­si va­lo­ku­vaa­ja, joka voi­si ot­taa mi­nus­ta ha­lu­tes­sa­ni ras­kaus­ku­van muis­tok­si. Het­ken jo stres­sa­sin asi­aa, mut­ta ar­ve­lin sit­ten, et­tä tai­de­taan jät­tää ne ku­vat mi­nus­ta ot­ta­mat­ta.

Päi­vän oh­jel­maa ra­o­tet­tiin etu­kä­teen vie­lä sen ver­ran, et­tä siel­lä “tren­dik­kään ja lak­too­sit­to­man kas­vis­ruo­ka­tar­joi­lun” lo­mas­sa val­mis­tet­tai­siin muun mu­as­sa voi­ma­ko­rut jo­kai­sel­le äi­dil­le sekä se­koi­tet­tai­siin “äi­tien voi­ma­suo­la”. Sitä var­ten jo­kais­ta pyy­det­tiin va­raa­maan mu­kaan­sa jo­kin ai­ne­so­sa, jon­ka it­se ha­lu­aa li­sä­tä toi­vo­maan it­sel­leen tai toi­sil­le tiet­ty­jä asi­oi­ta. Öl­jyä, yrt­tiä, kuk­kia, he­del­miä, maus­tei­ta – mitä vain, mikä syö­tä­väk­si kel­paa. Tätä se­os­ta voi­si sit­ten käyt­tää vaik­ka osa­na jal­ka­kyl­pyä, sil­lä sii­tä riit­täi­si kai­kil­le meil­le hem­mo­tel­luil­le pur­kil­li­nen mu­kaan.

Yrt­te­jä. Öl­jy­jä. Ei sit­ten niin yh­tään mi­nua. Yrt­ti­ni ovat lä­hin­nä ruu­an­lai­ton pe­rus­maus­tei­ta, ja öl­jyi­hin­kään en ole oi­kein pe­reh­ty­nyt. Mie­tin, mitä ih­met­tä vei­sin, mut­ta ar­ve­lin, et­tä kek­si­sin sen ajan kans­sa.

Tu­li­pa suu­ren päi­vän aa­mu. Jän­nit­ti. Oi­ke­as­taan en oli­si ha­lun­nut edes men­nä, oli­si ol­lut niin mu­ka­va ja­kaa tämä päi­vä jon­kun tu­tun ka­ve­rin kans­sa. Yk­sin me­ne­mi­nen tun­tui vai­ke­al­ta, mut­ta pää­tin sel­vi­tä epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­la­ni päi­vän. Sa­mal­la vii­val­la­han olin kuin muut­kin, loh­dut­te­lin it­se­ä­ni. Ku­kaan meis­tä ei etu­kä­teen tien­nyt, mil­lai­nen päi­väs­tä tu­li­si ja ihan var­mas­ti muil­la­kin jän­nit­ti. Ja oli­han tämä kaik­ki­nen­sa jo­tain sel­lais­ta, mitä en kos­kaan en­nen ole ko­ke­nut. Ei siis muu­ta kuin koh­ti suur­ta Hel­sin­kiä.

Ras­kaa­na ole­via nai­sia. Kynt­ti­löi­tä, il­ma­pal­lo­ja ja kau­nis­ta si­sus­tus­ta run­saan kat­tauk­sen ää­rel­lä. Kaik­ki niin tun­nel­mal­lis­ta, rau­hal­lis­ta ja lop­puun saak­ka aja­tel­tua. Jän­ni­tys­kin laan­tui heti al­kuun­sa läm­pi­män vas­taa­no­ton ja mui­den osal­lis­tu­jien kans­sa ju­tus­tel­les­sa. Niin pal­jon niin mu­ka­via ih­mi­siä!

Päi­vä oli iki­muis­toi­nen. Ai­ka ku­lui sii­vil­lä, oli oi­kein mu­ka­vaa. Koin sel­lai­sia asi­oi­ta, joi­ta en ole ko­ke­nut en­nen. Kos­kaan en­nen en ole pys­ty­nyt elä­mään ko­ko­nais­ta päi­vää, jos­sa pää­huo­mio oli­si mi­nus­sa ja odo­tuk­ses­sa­ni. Äi­te­jä rin­gis­sä, ai­no­a­na teh­tä­vä­nään ol­la tuo­na päi­vä­nä vain odot­ta­via äi­te­jä.

Sain myös tie­tää, et­tä jo­kai­nen meis­tä vii­des­tä­tois­ta oli va­lit­tu tie­toi­ses­ti mu­kaan ha­ku­teks­tiem­me mu­kaan. Mie­tin, et­tä oli­ko­han mi­nut va­lit­tu sik­si, et­tä oli­vat ha­lun­neet mu­kaan myös yh­den suur­per­heen äi­din. Ilok­se­ni on sa­not­ta­va, et­tä täs­sä yh­tey­des­sä suur­per­heen äi­tiyt­tä ei ko­et­tu ol­len­kaan kiel­tei­se­nä tai kau­his­tel­ta­va­na asi­a­na.

Muut oli­vat ai­van ihas­tuk­sis­saan, et­tä nä­ki­vät ison per­heen äi­din, ko­vas­ti ky­se­li­vät ja ihas­te­li­vat. On­han se ison per­heen ar­ki var­mas­ti mo­nel­le mel­kein kä­sit­tä­mä­tön asia ku­vi­tel­la, jos oma ar­ki on hy­vin eri­lais­ta. Toi­saal­ta mi­nus­ta­kin oli mu­ka­va kuul­la mui­den odot­ta­vien äi­tien aja­tuk­sia ja ko­ke­muk­sia.

Teim­me päi­vän ai­ka­na kau­niit ko­rut. Söim­me, nau­roim­me, kes­kus­te­lim­me. Jo­kai­nen ker­toi­li omas­ta elä­mäs­tään. Lop­pu­puo­lel­la päi­vää val­mis­tim­me sen voi­ma­suo­lan, jos­ta jo kut­sus­sa oli mai­nit­tu.

Suo­la sai maus­teen­sa. Oli la­ven­te­lia ja kui­vat­tu­ja ruu­sun­nup­pu­ja. Eri­lai­sia öl­jy­pi­sa­roi­ta ja he­del­miä. Saa­te­sa­nat oli­vat hy­viä ja tar­peel­li­sia. Kun tuli mi­nun vuo­ro­ni, tun­nus­tin, et­ten ole yrt­ti- en­kä öl­jyih­mi­nen. Ker­roin aja­tel­lee­ni tä­män suo­lan ole­van en­si­si­jai­ses­ti jal­ka­kyl­vyn li­sä­buus­ti, ja niin mie­lee­ni oli­vat tul­leet to­si­nai­sen kan­ta­päät. Tar­vit­tai­siin­kin siis isom­paa ra­e­ko­koa, ku­ten vaik­ka­pa pus­sil­li­nen kel­tai­sia Pant­te­rei­ta.

Kyl­lä­hän po­ruk­ka rie­mas­tui, kun ve­din oi­ke­as­ti esiin sen Pant­te­ri-pus­sin. Ei ole kuu­lem­ma iki­nä en­nen täl­lä twis­til­lä suo­la­se­os­ta teh­ty. Saa­te­sa­noik­si sa­noin, et­tä iloa ja nau­rua ja huu­mo­ria tar­vi­taan kan­ta­maan elä­mäs­sä. Po­si­tii­vi­nen ajat­te­lu yh­dis­tää ja tuo mur­heen­kin kes­kel­le toi­voa pa­rem­mas­ta. Asi­oil­la on tai­pu­mus su­jua hy­vin, vaik­ka ai­na ei sil­tä tun­tui­si­kaan.

Oli iha­na pa­la­ta ko­tiin mie­li hy­vä­nä, kä­det täyn­nä ja kat­se tu­le­vas­sa. Hy­vin hem­mo­tel­tu­na. Edel­leen­kin ko­dis­sam­me nä­kyy tuon tuo­te­kas­sin si­säl­töä ja saan nii­den myö­tä pa­la­ta ai­ka ajoin päi­vän muis­toi­hin. Kat­so­mal­la iha­naa le­lu­ki­rah­via, juo­mal­la ki­vas­ta juo­ma­pul­los­ta­ni, an­ta­es­sa­ni pik­ku­tyt­tö­ni lai­na­ta he­li­se­vää rii­pus­ta­ni. Luk­sus­tuot­tei­ta, joi­ta en it­se oli­si ras­ki­nut os­taa. Pie­niä ilo­nai­hei­ta, jois­ta pie­nen ih­mi­sen on lupa iloi­ta.

Päi­vän ai­ka­na ja sen jäl­keen huo­ma­sin tut­kai­le­va­ni use­as­sa yh­tey­des­sä omia tun­to­ja­ni, sil­lä vä­lil­lä noi­den kes­kus­te­lui­den lo­mas­sa tun­sin myös vie­rau­den tun­net­ta. Koin, et­tä us­kon tur­val­li­nen nä­kö­kul­ma jäi puut­tu­maan. Mie­tin, et­tä suo­la­se­re­mo­ni­an voi­ma­suo­las­ta­ko mi­nun pi­täi­si saa­da voi­maa en­nen syn­ny­tys­tä. Tai hä­vi­äi­si­vät­kö pe­lot si­ten, et­tä ne kir­joi­tet­tiin il­ma­pal­loon ja lä­he­tet­tiin tai­vaal­le?

Kir­joi­tin sii­hen il­ma­pal­loon ly­hy­en ru­kouk­sen. Huo­kauk­sen. Me­ni­si se pe­ril­le il­man il­ma­pal­lo­a­kin, mut­ta sil­ti pyy­sin tai­vaan Isäl­tä, et­tä hän an­tai­si mi­nul­le nyt ja tu­le­vai­suu­des­sa voi­maa luot­taa ja jak­saa py­syä nöy­rä­nä. Muis­tai­sin, et­tä Ju­ma­la voi aut­taa sil­loin­kin, kun ih­mi­sen tai­dot ja mah­dol­li­suu­det lop­pu­vat.

Sitä kir­joit­ta­es­sa­ni ajat­te­lin: mi­ten on­nel­li­nen olen­kaan, kun on oma ra­kas per­he, tun­nol­la rau­ha ja aar­tee­na, jos­kin jos­kus niin heik­ko­na, us­ko Ju­ma­laan.

En vä­hek­sy tois­ten pel­ko­ja. Toi­voi­sin vain niin, et­tä jo­kai­sen elä­män pe­rus­ta­na sai­si ol­la us­ko Ju­ma­laan. Et­tei ke­nen­kään tar­vit­si­si kir­joit­taa tuu­len kul­je­tet­ta­vak­si mi­tään to­del­lis­ta pel­koa, vaan jo­kai­nen sai­si heit­täy­tyä ar­mon va­raan ja jät­tää pe­lot­kin siu­naa­vien kä­sien al­le.

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.
5.7.2020

Jee­sus sa­noo: "Mene, älä­kä enää tee syn­tiä." Joh. 8:11

Viikon kysymys