JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Hei, ra­kas lap­se­ni

4.8.2019 6.16

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190804061600

Vä­lil­lä ar­jen kes­kel­lä tun­nen ole­va­ni omaan osaa­ni sy­väs­ti kyl­läs­ty­nyt. Täl­lai­si­na het­ki­nä kek­si­sin hy­vin­kin mon­ta eri vaih­to­eh­toa mie­lui­sam­mak­si olo­muo­dok­si. Juu­ri nyt kaik­ki vä­hä­lap­si­set vaih­to­eh­dot kieh­to­vat ko­vin pal­jon. Epäi­len par­hail­laan me­nos­sa ole­van nk. ke­sä­lo­man ole­van kyl­läs­ty­mi­se­ni syy, sil­lä niin us­ko­ma­ton­ta kuin se on­kin, las­ten loma ei ai­na ole ihan yh­tä lail­la äi­din lo­maa.

Tänä ke­sä­nä huo­ma­sin yh­täk­kiä ole­va­ni ma­ja­ta­lon emän­tä, jol­la on ra­vit­ta­va­na se­ka­lai­nen jouk­ko eri-ikäi­siä, eri päi­vä­ryt­mis­sä elä­viä ih­mi­siä, jot­ka ei­vät pa­hem­min etu­kä­teen va­roit­te­le päi­vä­oh­jel­maan­sa tul­leis­ta muu­tok­sis­ta. Päi­vä­oh­jel­ma yli­pää­tään al­kaa muil­la kuin työs­sä­käy­vil­lä noin kah­den­tois­ta – kah­den vä­lil­lä päi­väl­lä ja jat­kuu sit­ten pit­käl­le yö­hön.

Ka­teut­ta­han se on är­syyn­tyä sii­tä, et­tä joku voi val­voa aa­mu­yö­hön ja nuk­kua il­ta­päi­vään, mut­ta ol­laan sit­ten het­ki ka­teel­li­sia. Mi­nus­ta­kin oli­si kiva val­voa ja nuk­kua ura­kal­la, mut­ta voin teh­dä vain sen toi­sen nois­ta. Ja sii­nä­pä sit­ten it­te­äs syy­tät, kun aa­mul­la olo ei ole ko­vin virk­ku pien­ten he­rä­tes­sä.

No, kou­lut al­ka­vat koh­ta, ja sil­loin al­kaa mi­nun lo­ma­ni. Tun­tuu niin hel­pol­ta jää­dä ko­tiin kol­men pie­nen kans­sa ja saa­da joku tolk­ku ja ryt­mi tä­hän ar­keen. Odo­tan oi­ke­as­ti sitä, sil­lä nuo 5- ja 3-vuo­ti­aat sekä va­jaa vuo­si­kas ovat ai­ka lys­te­jä otuk­sia, ja nii­den vaa­ti­mus­ta­so elä­mäl­le on ai­ka pie­ni. Ja ne on sen­tis ruo­ka-ai­ka­na kool­la, jo­ten tie­dän, ke­nel­le kok­kaan.

Kun­han on vuo­roin man­na­puu­roa ja kink­ku­kiu­saus­ta päi­vä­ruu­ak­si, saan ai­ka hel­pol­la lap­set on­nel­li­sek­si. Käy­dään len­kil­lä, teh­dään ha­ma­hel­mis­tä jut­tu­ja, lei­ki­tään prin­ses­saa. To­si­pu­hees­sa tuo­ta vii­meis­tä en ole teh­nyt, vaik­ka var­mas­ti kan­nat­tai­si. Ol­la oman elä­män­sä prin­ses­sa, roh­ke­as­ti ja avoi­mes­ti, ku­ten vain pie­ni tyt­tö­nen voi ol­la.

Olen mo­nes­ti aja­tel­lut, et­tä it­se asi­as­sa juu­ri vii­si­vuo­ti­aan elä­mää oli­si ai­ka lys­ti elää edes muu­ta­ma päi­vä. Ne ovat niin fik­su­ja ja ai­to­ja ja pu­hu­vat suo­dat­ta­mat­ta ulos kai­ken, mitä pie­nes­sä pääs­sään poh­ti­vat. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä vii­si­vuo­ti­as on koko ajan on­nel­li­nen.

Mie­li­ku­vi­tel­laan­pas.

---

On aa­mu. He­räät suo­sik­ki­pus­si­la­ka­na­si al­ta, se on val­koi­nen ja sii­nä on pit­siä. Ojen­te­let kä­si­ä­si ylös aa­mu­au­rin­gos­sa, hy­räi­let it­se­kek­si­mää­si au­rin­gon­sä­de­lau­lua ja mie­tit, et­tä pol­ves­sa ole­va haa­va al­kaa pa­ran­tua niin mu­ka­vas­ti, et­tä koh­ta voi­sit taas nyp­piä sii­tä ru­ven ir­ti ja ha­kea sii­hen uu­den Hel­lo Kit­ty -laas­ta­rin. Aja­tel­les­sa­si pol­ve­a­si mie­lee­si tu­lee yh­täk­kiä tär­keä asia ja kurk­kaat kii­rees­ti pei­ton al­le. Kyl­lä vaan! Ilah­dut ihan ää­neen, sil­lä äi­ti oli kuin oli­kin lu­van­nut il­lal­la lait­taa pin­kin prin­ses­sa­me­kon yök­kä­rik­si. Se ei ol­lut­kaan vain iha­naa un­ta.

Tun­nus­te­let pää­tä­si, El­sa-let­ti on edel­leen pääs­sä ja rivi ru­set­ti­pin­ne­jä. Vä­hän kam­paus on löys­ty­nyt yön ai­ka­na, mut­ta muu­an va­lu­ma siel­lä tääl­lä ei ole niin nö­pö­nuu­kaa. Hy­räil­len au­rin­gon­sä­de­lau­lua edel­leen kii­pe­ät sän­gys­tä­si alas ja jat­kat mat­kaa­si kurk­kaa­maan äi­din ja isän huo­nee­seen. Isä on jo läh­te­nyt töi­hin ja ki­pu­at hä­nen vie­lä läm­pi­mäl­le pai­kal­le äi­din ja pik­ku­vel­jen vie­reen.

Jal­ko­pääs­sä nuk­kuu pik­ku­sis­ko, joka on taas yöl­lä siir­ty­nyt sin­ne omas­ta sän­gys­tään. Otat nyt asi­ak­se­si to­rua hän­tä. Tö­näi­set hä­net omas­ta mie­les­tä hel­läs­ti he­reil­le ja ky­syt suo­ril­ta pik­ku­van­hal­la ää­nel­lä sor­mi pys­tys­sä: "Mil­tä si­nus­ta tun­tui­si, jos äi­ti ja isä tu­li­si sun sän­kyyn ja oi­sit tosi ki­peä aa­mul­la?" Pik­ku­sis­ko it­kee sur­ke­a­na aa­mu­ä­käi­syt­tään ja var­maan sitä hel­lää he­rä­tys­tä­kin, jo­ten siir­ryt van­haan tut­tuun hy­vään kei­noon läs­syt­tä­en lem­pe­äs­ti: "Men­nään lait­ta­maan tul­le­kin joku ina­na plin­tet­ta­mek­ko". Se lo­pet­taa sis­kon huu­don vä­lit­tö­mäs­ti. Roo­li­vaa­te­laa­ti­kol­la teh­dään sel­keä pää­tös: pink­kiä sen ol­la pi­tää. Tä­nään­kin.

Tä­nään ol­laan läh­dös­sä Keu­ruul­le seu­roi­hin, kun­han isä tu­lee töis­tä. Olet jo pa­kan­nut ho­pei­sen sy­dän­ki­mal­le­lauk­ku­si val­miik­si. Siel­lä on sis­ko­je­si Lon­toos­ta tuo­mia pun­tia muu­ta­ma ja kol­me pet­siä. Huu­li­ras­van­kin olet sin­ne lait­ta­nut, sitä on kiva lait­taa ja mais­tel­la ihan tosi usein. Se on sel­lai­nen iso­jen tyt­tö­jen jut­tu ja tosi tär­keä saa­da mu­kaan, vaik­ka sen ras­va­o­sa on kai­vet­tu jo ihan kuo­pal­le. Muo­vi­pus­siin olet pa­kan­nut uu­den ko­va­kan­ti­sen muis­ti­vih­ko­si ja muu­ta­man vä­ri­ky­nän. Voi­sit au­to­mat­kal­la kir­joit­taa muis­tiin, jos joku sa­noi­si jo­tain tär­ke­ää. Olet jo mel­kein joka si­vul­le kir­joit­ta­nut­kin jo­tain tär­ke­ää – oman ni­me­si ja hur­jan mon­ta eri­ko­kois­ta sy­dän­tä pe­rään.

Au­tos­sa is­tut vä­hän van­hem­man iso­vel­je­si vie­res­sä. Hän her­mos­tuu kun­nol­la, kun ei saa rämp­lä­tä ta­kaik­ku­naa au­ki ja kiin­ni. Sinä nos­tat jäl­leen etu­sor­me­si ylös ja neu­vot hän­tä sa­mal­la pää­tä­si pon­te­vas­ti nyök­käil­len: "Kuu­le, lap­set ei saa kaik­kea, mitä ne ha­lu­aa. Jos­kus ne saa ihan vä­hän mitä ha­lu­aa". Ih­met­te­let van­hem­pie­si nau­rua, mut­ta äi­ti ker­too, et­tä se oli kyl­lä tosi vii­saas­ti sa­not­tu. Ja et­tä ei ne ai­kui­set­kaan saa ai­na kaik­kea, mitä ne ha­lu­ai­si­vat.

Seu­ra­ken­täl­le tul­ta­es­sa tä­hyi­let ik­ku­nas­ta ulos. Näet siel­lä hir­mui­ses­ti ka­ve­rei­ta. Tuol­la ja tuol­la ja tuol­la­kin. Ka­ve­ri on jo­kai­nen, joka on sil­mä­mää­räi­ses­ti sa­ma­ni­käi­nen ja prin­ses­sa­su­ku­puo­li­nen. Tus­kin on au­to py­säh­ty­nyt, kun kam­pe­at it­se­si au­tos­ta ulos ja otat pik­ku­sis­ko­si mu­kaan. "Moi ka­ve­ri!", huu­taa pik­ku­sis­ko­kin to­pa­kal­la ää­neel­lä, ja ei niil­lä ty­töil­lä ole tei­dän kah­den voi­ma­kak­si­kon edes­sä vaih­to­eh­to­ja. Tuo­ta pi­kaa käyt­te esit­te­le­mäs­sä vau­nut toi­sil­len­ne puo­lin ja toi­sin ja yh­den kans­sa yri­tät­te so­pia jo yö­ky­läi­ly­ä­kin. Sii­hen ei nyt tule lu­paa, sil­lä opit uu­te­na asi­a­na sen, et­tä seu­rois­sa ku­kin nuk­kuu omis­sa vau­nuis­saan, vie­ras­paik­ko­ja kun on vä­hän­lai­ses­ti yh­des­sä vau­nus­sa.

On­ni on uu­si haa­le­an­vaa­lea per­hos­pai­ta, jol­lai­set saat­te sis­kon kans­sa pu­kea pääl­le. Ja uu­det pit­sis­hort­sit. Ihai­let it­se­ä­si pei­lis­tä, huis­kau­tat hiuk­si­a­si ja tuu­maat ää­neen, mi­ten täl­lai­set hiuk­set on si­nus­ta kaik­kein kau­neim­mat. " On­nek­si nämä ei ole ki­ha­rat", sa­not kat­so­en pik­ku­sis­ko­si ki­ha­raa ruuh­ka­tuk­kaa, "sil­lä pi­dän näis­tä suo­ri­na". Olet täyn­nä it­se­si hy­väk­sy­mis­tä. Olet täy­del­li­nen juu­ri tuol­lai­se­na, Ju­ma­lan luo­ma­na pie­ne­nä tyt­tö­se­nä.

Si­nua ei ole roo­li­kas­va­tet­tu mik­si­kään, olet kah­den po­jan jäl­keen syn­ty­nyt, mut­ta si­säl­lä­si sel­väs­ti vir­taa glit­te­rin sä­vyis­tä ver­ta. Tuo eh­do­ton tyt­tö­mäi­syys on hu­vit­ta­vaa, sel­lais­ta niin luon­te­vaa, et­tei sil­le voi kuin nau­raa. Olet ää­neen poh­ti­nut, et­tä si­nus­ta tu­lee iso­na prin­ses­sa. Kun äi­ti­si myön­tyi sii­hen ja to­te­si vain, et­tä sit­ten sun täy­tyy var­maan et­siä it­sel­le­si prins­si puo­li­sok­si, olit heti val­mii­na: "Ei mun tart­te, kun ker­hos­sa on jo Mi­ka­el".

Mi­ka­el on kyl­lä söpö poi­ka. Tuli si­nun ne­li­vuo­tis­synt­tä­reil­le­kin ja lau­loi on­nit­te­lu­lau­lua au­tos­ta tul­les­saan. Si­nua ujos­tut­ti se niin pal­jon, et­tä juok­sit ki­kat­ta­en si­säl­le pii­loon. Ihan sel­väs­ti prins­sin ai­nes­ta hä­nes­sä on, ei kum­ma, et­tä pää­tös on noin help­po.

Prin­ses­sa­tu­le­vai­suus on si­nua vä­hän jäl­keen­päin hie­man mie­ti­tyt­tä­nyt­kin. Ker­ran au­tos­sa poh­dit taas ää­neen, et­tä mi­täs jos si­nus­ta ei tu­le­kaan prin­ses­saa. Niin, sit­ten si­nus­ta voi­si­kin tul­la ihan ta­val­li­nen äi­ti. "Niin­kuin si­nä­kin äi­ti olet. Se­kin oli­si iha­naa". Voi kul­ta, kun­pa äi­ti­kin ai­na muis­tai­si, mi­ten iha­naa äi­ti­nä olo on­kaan.

Läh­dem­me koko sa­kil­la Ison Kir­jan ken­täl­le, on mel­koi­nen hel­le. Pi­dät tiu­kas­ti kiin­ni sis­ko­si kä­des­tä, sil­lä et ha­lua hä­nen ek­sy­vän. Ek­sy­mis­ran­ne­ket­ta­kaan ei tääl­lä ole kä­des­sä, sik­si on pa­rem­pi pi­tää sis­ko tal­les­sa. Kun äi­ti­si seu­raa ta­kaa­päin si­nua ja sis­ko­a­si, hän miet­tii sa­mal­la edel­lis­tä blo­gi­kir­joi­tus­taan yk­si­näi­syy­des­tä ja ys­tä­vyy­des­tä. Hän miet­tii, kuin­ka help­poa on­kaan ol­la noin pie­ni. Kuin­ka help­poa tuos­sa iäs­sä on käy­dä koh­ti tois­ta, tun­te­ma­ton­ta.

Sii­tä pi­täi­si ot­taa op­pia, mut­ta ai­kui­set tah­to­vat kek­siä it­sel­leen jar­ru­ja niin pal­jon sii­hen­kin asi­aan. Mik­si me­kin em­me vain kat­soi­si ken­täl­tä suht koht sa­ma­ni­käis­tä seu­raa, jo­tain per­het­tä, joka näyt­täi­si ole­van jut­tu­tuu­lel­la. Men­täi­siin vain sii­hen vie­reen, tuu­mit­tai­siin ter­veh­tien, et­tä me­päs jää­dään tä­hän is­tuk­si­maan, kei­täs te olet­te?

Te­o­ri­as­sa se oli­si noin help­poa. Me­ni­si vain koh­ti, su­rut­ta miet­ti­mät­tä, pi­tää­kö ne pöl­jä­nä. Me­ni­si vain tun­te­mat­to­man luok­se, ke­hui­si nai­sen ki­vaa pai­taa tai vaik­ka mie­hen lois­ta­vaa las­ten­ra­tas­va­lin­taa. äi­ti miet­tii hymy kas­voil­laan, et­tä ai­na­kin it­se tu­li­si niin hy­väl­le mie­lel­le, jos siel­lä ken­täl­lä kat­seen et­sies­sä tun­gok­ses­ta tut­tu­ja, koh­ti tu­li­si­kin joku mu­ka­van oloi­nen pa­ris­kun­ta ja py­säh­tyi­si jut­te­le­maan. Oli­si niin huip­pua saa­da ko­kea täl­lai­nen het­ki – per­hee­nä ja pa­ris­kun­ta­na.

Näi­tä sat­tu­man­va­rai­sia koh­taa­mi­sia on var­mas­ti jo­kai­sel­la ta­pah­tu­nut­kin, eh­kä kaup­pa­kes­kuk­sen las­ten­hoi­to­huo­nees­sa, leik­ki­ken­täl­lä, kau­pas­sa. Kun toi­ses­ta hais­taa sen tu­tun tal­lin ha­jun, koh­taa toi­sen sil­mien läm­mös­tä elä­vän us­kon, hy­mys­tä tie­tää kuu­lu­van­sa sa­man Isän lau­maan. On niin help­po vaih­taa aja­tuk­sia, ko­toi­sia, pie­niä sii­nä het­kes­sä. Mik­sei siis tääl­lä seu­ra­ken­täl­lä­kin, jos­sa tie­tää val­ta­o­san ole­van us­kon­si­sa­ria ja -vel­jiä?

Sii­nä äi­din pyö­ri­tel­les­sä tuo­ta koh­taa­mi­sa­ja­tus­ta mie­les­sään sinä huo­maat pa­rin pik­ku­ty­tön tul­leen so­pi­val­le etäi­syy­del­le isoi­ne sa­teen­var­joi­neen. Ne oli­vat tie­ten­kin mu­ka­na paah­det­ta var­jos­ta­mas­sa. äi­ti ei oi­kein tah­do si­nun an­taa leik­kiä sa­teen­var­joil­la, kun ne sii­nä lei­kis­sä me­ne­vät hel­pos­ti rik­ki, ja sik­si si­nua niin ko­vas­ti kieh­toi­si nuo sa­teen­var­jot ja tyt­tö­jen niis­tä te­ke­mä maja.

Mie­tit, mi­ten pää­si­sit osal­li­sek­si hur­jan ki­val­ta näyt­tä­väs­tä ma­ja­lei­kis­tä. Het­ken kat­se­let ja poh­dit, kun­nes kek­sit ky­syä toi­sel­ta ty­töl­tä, oman ko­koi­sel­ta­si, sai­si­ko sin­ne hei­dän sa­teen­var­jo­ma­jan si­säl­le tul­la kak­si­vuo­ti­as ja vau­va. Vie­raat lu­paa­vat, ja niin sinä muit­ta mut­kit­ta nap­paat pot­ran kont­tau­si­käi­sen pik­ku­vel­je­si sy­lii­si, än­ke­ät hä­nen kans­sa ma­jaan ja kut­sut sin­ne sit­ten sään­tö­jen­mu­kai­ses­ti myös kak­si­vuo­ti­aan pik­ku­sis­ko­si.

Ken­täl­lä on kak­si sa­teen­var­joa maas­sa li­mit­täin ja vii­si ih­mis­tä sen al­la. Me­nee muu­an ly­hyt het­ki ja koh­ta siel­tä var­jo­jen vä­lis­tä nuo­rin kah­dek­san­kui­nen agent­ti työn­ne­tään päät­tä­väi­ses­ti tur­ha­na pois, on­han so­lut­tau­tu­mis­teh­tä­vä on­nis­tu­nees­ti suo­ri­tet­tu hä­nen avul­laan. Siel­lä te nel­jä pik­ku­tyt­töä is­tut­te kah­den var­jon al­la, ai­van kuin oli­sit­te ai­na toi­sen­ne tun­te­neet.

"Mi­nua har­mit­ti tä­nään, kun Jan ja Pe­ter kiu­sa­si mi­nua. Mi­nua it­ket­ti, ja ne nau­roi vaan, kun it­kin. Ne on tyh­miä. Mut­ta Tai­vaan Isä on teh­nyt ne tyh­mik­si, ei sil­le voi mi­tään", poh­dit il­lal­la peit­to­jen al­la. äi­ti loh­dut­ti, et­tä jos­kus vel­jet on tyh­miä, mut­ta on­nek­si ne osaa ol­la mu­ka­vi­a­kin. "Niin osaa. Ja sinä oot iha­na. Mä ha­lu­an il­ta­ha­lin, pu­sun ja pu­hal­luk­sen", pyy­dät. Ja saat. Mi­nus­ta on iha­na ha­la­ta si­nua, an­taa si­nul­le suuk­ko ja pu­hal­taa lo­puk­si hy­vä­nyön toi­vo­tus ne­nä­si pää­hän. Olet iha­na lah­ja.

- - -

Ai­na kun ajat­te­lee jo­tain las­taan eri­tyi­ses­ti, val­taa mie­len syvä rak­kaus jo­kais­ta koh­taan. On mie­le­tön lah­ja saa­da ol­la äi­ti mo­nel­le eri­lai­sel­le lap­sel­le. Op­pia jo­kai­ses­ta jo­tain tär­ke­ää. Pääs­tä kur­kis­ta­maan mo­nen­lai­seen maa­il­maan, per­so­nal­li­siin tyyp­pei­hin, joi­ta äl­lis­te­lee mie­les­sään. Mi­ten mi­nus­ta ja mie­hes­tä­ni on läh­töi­sin noin upei­ta tyy­pe­jä, joi­den seu­ras­sa oi­ke­as­ti viih­dyn, joi­den seu­raa odo­tan ja joi­den kans­sa voin kes­ku­tel­la, nau­raa ja ja­kaa asi­oi­ta?

Olen mo­nes­ti aja­tel­lut, mi­ten huo­no olen sa­no­maan isom­mil­le ää­neen sen, mi­ten hei­tä ra­kas­tan. Pien­tä las­ta on help­po ot­taa kiin­ni, ru­tis­taa ja sa­noa se ää­neen. Mi­nun on vai­kea teh­dä isom­mil­le sa­maa. Toi­von sil­ti, et­tä he voi­si­vat tun­tea sen. Mi­ten eri­tyi­siä, tär­kei­tä ja rak­kai­ta jo­kai­nen heis­tä mi­nul­le on.

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.
12.7.2020

Jee­sus sa­noi Pie­ta­ril­le: "Sinä olet Pie­ta­ri, ja täl­le kal­li­ol­le minä ra­ken­nan kirk­ko­ni. Sitä ei­vät tuo­ne­lan por­tit voi­ta. Minä olen an­ta­va si­nul­le tai­vas­ten val­ta­kun­nan avai­met." Matt. 16:18-19

Viikon kysymys