JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Var­ti­o­paik­ka­ni mun

29.8.2019 9.30

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190829093000

Mi­nul­la on ar­jes­sa oma konk­reet­ti­nen var­ti­o­paik­ka. Se on vä­rik­kään ys­tä­vä­ni sa­noin ”mi­tät­tö­män vä­ri­nen” (pel­la­van­sä­vyi­nen) me­ka­nis­mi­tuo­li, joka pyö­rii, keik­kuu ja ojen­tau­tuu ma­kuu­a­sen­toon. Se on täy­del­li­nen no­ja­tuo­li kaik­keen, mitä ih­mi­nen täy­del­li­sel­tä no­ja­tuo­lil­taan voi yli­pää­tään vaa­tia, jos ei ole ko­vin nö­pö­nuu­ka sen ul­ko­nä­ös­tä. Di­sai­nia se ei ole, mut­ta har­vem­min di­sain­tuo­leis­sa voi­kaan ol­jen­nel­la vaa­ka­ta­sos­sa, pyö­riä ja keik­kua.

Tuol­lai­sen tuo­lin tar­ve meil­lä tuli erään hoi­det­ta­vam­man nei­din ol­les­sa vau­va ja it­kes­kel­les­sä vat­saan­sa il­ta­öi­sin. Haa­vei­lin, et­tä kun minä vau­vaa­ni hei­jaan yöl­lä olo­huo­nees­sa uneen en­kä sen jäl­keen voi hää­vin hen­git­tää­kään lap­si sy­lis­sä­ni, mi­nul­la oli­si al­la­ni sel­lai­nen me­no­pe­li, jon­ka sai­sin hi­vu­tet­tua his­suk­seen ma­kuu­a­sen­toon ja voi­sin nu­kah­taa it­se­kin.

Sel­lai­nen siis meil­le han­kit­tiin. It­se­a­si­as­sa kak­si, kun pi­ti­hän se mie­hel­le­kin saa­da oma. Tuos­sa mu­ka­vas­sa var­ti­o­pai­kas­sa is­tu­es­sa­ni näen puo­let val­ta­kun­nas­ta­ni ai­ka hy­vin. Val­ta­kun­ta­ni ra­jat ovat vah­vim­mil­laan ta­lom­me ala­ker­ras­sa, ja tuo­lis­ta­ni näen olo­huo­neen, keit­ti­ön, au­laa ja ko­da­ris­ta­kin pää­o­san. Sii­nä jou­tes­sa­ni is­tuk­sies­sa­ni mi­nuun is­kee usein niin sa­not­tu nyy­läyk­sen hen­ki noi­ta ko­toi­sia ti­luk­sia tä­hyil­les­sä­ni.

Nyy­läys tar­koit­taa re­hel­li­sim­mil­lään vi­ko­vaa miel­tä. Uu­den ke­hit­tä­mi­sen tar­vet­ta. Työ­pai­kan viih­ty­vyy­den ko­hen­ta­mi­sen ha­lua. Epä­koh­tien pois­ta­mis­ta. Kau­neu­den li­sää­mis­tä. Kä­sil­lä te­ke­mis­tä. Iha­naa ura­koin­tia. äly­tön­tä ura­koi­mis­ta. Jos­kus vain pe­rus­teel­li­sem­paa sii­vous­ta, mut­ta poh­jim­mil­taan nyy­lää­jä siis ha­lu­aa muu­tos­ta jo­hon­kin nä­ke­mään­sä epä­koh­taan. Var­mas­ti tut­tua mo­nel­le ko­ti­äi­dil­le.

Minä olen sel­lai­nen äi­ti, jol­le on tär­ke­ää nä­ky­vien alu­ei­den siis­teys. Tätä omi­nai­suut­ta tun­tuu ole­van ny­ky­suo­mes­sa vä­hän tar­ve se­lit­tää ja pyy­tää an­teek­si, kos­ka olen kä­sit­tä­nyt, et­tä se­ka­sot­kun sie­tä­mi­nen on yk­si äi­tien pe­ru­se­del­ly­tys. Jos on suur­per­he, tun­tuu se ole­van suo­ras­taan vaa­ti­mus.

Mut­ta minä en sie­dä. Mui­den ko­tien jär­jes­tys ei hait­taa yh­tään, ku­kin ta­val­laan, ei­kö. Mut­ta en vain kes­tä omas­sa ko­dis­sa­ni suur­ta sot­kua ja epä­jär­jes­tys­tä, jo­ten sik­si minä yl­lä­pi­dän ja rai­vaan näi­tä oman elä­mä­ni kes­kei­siä alu­ei­ta jo­ka­päi­väi­ses­ti mo­nen­kir­ja­vin tun­tein. Ylä­ker­ta saat­taa ol­la hy­vin­kin mas­sii­vi­ses­ti rä­jäh­tä­nyt, ku­ten jo ai­em­mas­sa blo­gi­teks­tis­sä­ni ker­roin, mut­ta se ei näy­kään no­ja­tuo­lil­le­ni, ja ky­ke­nen ylä­ker­ran ole­mas­sa­o­lon usein si­vuut­ta­maan ko­ko­naan. Ala­ker­ran py­rin pi­tä­mään sel­lai­se­na, et­tä siel­lä ei ko­vin tar­vit­si­si myl­väh­del­lä sot­kun ja ro­mu­ka­so­jen ää­rel­lä.

Siis­teys tuo mi­nul­le sel­viy­ty­mis­voi­maa ar­jes­ta, ja olen val­mis te­ke­mään sen eteen töi­tä.

Nyy­lään siis sii­nä var­ti­o­pai­kal­la­ni mie­les­sä­ni paik­ko­ja, jot­ka ei­vät miel­ly­tä juu­ri sii­nä het­kes­sä jos­tain syys­tä it­se­ä­ni. Se on hir­mui­sen mu­ka­vaa mi­nus­ta, nau­tin to­del­la. Mie­he­ni ei yleen­sä nau­ti. Nyy­lää­jä­nä en ole ko­vin hi­das­liik­kei­nen, vaan ke­hi­tän pääl­le­ni polt­ta­van pak­ko­miel­teen saa­da ha­vait­se­maa­ni epä­koh­taan rat­kai­su vä­lit­tö­mäs­ti, eli mie­lui­ten heti ja äk­kiä. Ja kun ko­vin toi­me­li­as­kin vä­lil­lä olen, teen rat­kai­su­ja no­pe­as­ti myös tun­teel­la. Juu­ri nämä äkil­li­set pa­la­vat tun­tee­ni tah­to­vat joh­dat­taa mie­hel­le­ni ai­ka-ajoin hä­nen sitä pyy­tä­mät­tä joko työ- tai mak­su­mie­hen osan, jois­ta kum­paa­kaan hän ei ai­na ha­lu­ai­si osak­seen. Ei ai­na­kaan en­nal­ta ky­sy­mät­tä.

Osaan minä toki it­se­kin teh­dä ja lait­taa. Olen kuu­lem­ma mie­he­ni mu­kaan ai­noa vai­mo, joka soit­taa mie­hen työ­pai­kal­le vaa­ti­vas­ti ky­sy­en, mis­sä on po­ra­ko­ne, ne pa­rem­mat pro­put tai se ih­me vis­pi­lä po­raan, jot­ta voin se­koit­taa be­to­nia. Ja ei, en odo­ta, ha­lu­an tie­tää just nyt. Jos mi­nul­le tu­lee tun­ne lait­taa tau­lu sei­näl­le, se­hän lai­te­taan. Jos­kus on­nis­tuu yh­del­lä rei­äl­lä, jos­kus me­nee use­am­pi, mut­ta tau­lu­han on­nek­si peit­tää ne. Mies on jos­kus saat­ta­nut ky­syä, tu­li­ko mie­leen sei­nän­ta­kai­set säh­kö­joh­dot, ja usein myön­nän, et­tei­pä to­si­aan tul­lut, mut­ta on­nek­si ei osu­nut.

Meil­lä on ku­lu­neen yh­den­tois­ta asu­mis­vuo­den ai­ka­na men­nyt jo ai­ka pal­jon uu­sik­si pin­taa ja ka­lus­tet­ta. On maa­lat­tu huo­nei­ta, uu­sit­tu sitä sun tätä elä­mi­sen merk­kien piir­ty­es­sä nä­ky­viin. Jos­kus jopa sig­nee­rat­tu­na­kin. Mie­les­tä­ni sei­nä­piir­rok­sen luo­jas­ta ei ole suu­rem­paa epäi­lys­tä, jos sen al­la lu­kee isol­la jon­kun lap­sen nimi ihas­tut­ta­vin ha­ra­kan­var­pain. Yleen­sä al­le­kir­joit­ta­nut tiu­kas­ti kiis­tää, mut­ta lie­väs­ti­hän se epäi­lyk­sen hen­ki jää lei­ju­maan.

Oma si­sus­tus­ma­ku­kin on vä­hän saat­ta­nut muut­tua ajan myö­tä, jo­ten vaik­ka­pa ves­san ki­pe­äs­ti kai­paa­mas­ta pin­ta­re­mon­tis­ta oli mie­les­tä­ni ol­lut sel­väs­ti puhe use­aan ker­taan. Kun asia ei edis­ty­nyt ke­vyis­tä toi­veis­ta­ni huo­li­mat­ta vii­kos­sa, lai­toin re­mont­ti­a­si­an sit­ten yk­si päi­vä niin sa­no­tus­ti ke­vy­es­ti edis­ty­mään. Myin ves­san ka­lus­teet pai­kal­li­sel­la fa­ce­book-kirp­pik­sel­lä ja toi­voin nii­den nou­toa sa­ma­na päi­vä­nä, jo­ten re­mont­ti ete­ni hui­man harp­pauk­sen yh­des­sä het­kes­sä mie­he­ni tie­tä­mät­tä.

Tie­ten­kin esit­te­lin so­mes­sa hom­man edis­ty­mis­tä nais­jou­kol­le. Joku ih­met­te­li, mi­ten ih­mees­sä saan­kin mie­he­ni läh­te­mään näi­hin remp­poi­hin mu­kaan. Ky­se­li­vät oi­kein neu­vo­ja, mi­ten toi­mi­taan, jot­ta hei­dän­kin mie­hen­sä in­nos­tui­si­vat tart­tu­maan työ­ka­lui­hin. Meil­lä meni ni­mit­täin sa­mas­sa ry­ti­näs­sä uu­sik­si ves­san li­säk­si muun mu­as­sa ylä- ja ala­ker­ran ma­kuu­huo­neet, ja tak­ka­kin sai uu­den pin­nan.

Ky­syin omal­ta­ni, et­tä mi­tes on, ei­kö ole­kin niin kiva yh­des­sä tou­hu­ta ja teh­dä? Ja kuu­lep­pas nyt, kuin­ka si­nua ke­hu­taan. Mikä on­kaan mei­dän sa­lai­suu­tem­me? Mie­he­ni nau­roi op­pi­neen­sa vuo­sien var­rel­la, et­tä per­he­so­vun ni­mis­sä on kaik­kein hel­poin­ta vain teh­dä an­net­tu al­ta pois. Se on hä­nel­le­kin kuu­lem­ma hel­poin­ta, jot­ta ”lop­puu se vai­mon na­ku­tus”. Olen kyl­lä sitä miel­tä, et­tä tuo na­ku­tu­so­sio oli vain huu­mo­ria, to­del­li­suu­des­sa hän tyk­kää yh­tä pal­jon kuin minä saa­da nä­ky­vää ai­kaan.

Eli rak­kaat si­sa­ret, myy­kää ves­sa­ka­lus­teet. Myy­kää epä­kel­po soh­va. Tyh­jen­tä­kää las­ten­huo­ne, kan­ta­kaa ka­mat ulos. Kun ne las­ten­sän­gyt on tak­ti­ses­ti ase­tel­tu kes­kel­le au­to­tal­lin lat­ti­aa es­tä­en mie­hen työ­au­ton py­sä­köin­nin, las­ten­huo­neen maa­laus ta­pah­tuu yl­lät­tä­vän­kin no­pe­as­ti. It­se saa­tan li­säk­si jos­kus ol­la kilt­ti ja teh­dä mah­dol­li­sim­man pal­jon val­miik­si; suo­ja­ta lat­ti­at, ha­kea maa­lit ja pens­se­lit ja tar­jo­ta si­ten mie­hel­le­ni val­miin miel­lyt­tä­vän työ­ym­pä­ris­tön.

Ih­met­te­let­te, mik­sen maa­laa it­se? Ti­lan­ne on sel­ke­äs­ti se, et­tä mie­hel­le­ni on an­net­tu lah­jak­si us­ko­mat­to­mat kä­den­tai­dot ja va­kaa ja hyvä kä­den­jäl­ki. On pa­rem­pi hä­nen huo­leh­tia to­teu­tus mi­nun huo­leh­ties­sa suun­nit­te­lus­ta ja niin sa­no­tuis­ta suu­ris­ta lin­jois­ta. Hän tul­kit­see vai­mon­sa tah­don se­ka­vis­ta se­li­tyk­sis­tä, te­kee ker­ral­la siis­tiä ja hy­vää jäl­keä. Minä sit­ten ke­hun ja ar­vos­te­len se­län ta­ka­na.

Ohi­men­nen tuon il­mi, et­tä kyl­lä mie­he­ni oi­ke­as­ti it­se­kin nä­kee tar­peel­li­set työ­koh­teet. Oli niin mu­ka­va 21-vuo­tis­hää­päi­vä­kin, kun odo­tin mies­tä­ni ko­tiin. Olin jo ja­ka­nut pien­ten hoi­don ja muut vas­tuut nuo­ril­le­ni, jot­ta läh­ti­sim­me mie­he­ni kans­sa jo­hon­kin syö­mään ja tui­jot­te­le­maan sil­miin kynt­ti­län­lois­tees­sa. Hän saa­pui ko­tiin. Ri­ta­ri­ni, kum­mas­sa­kin kä­des­sään iso maa­li­äm­pä­ri. Har­maa­na ja val­koi­se­na. Sain oi­kein va­li­ta, kum­man vä­ri­sek­si ha­lu­ai­sin ylä­ker­ran por­taat, voi­si maa­la­ta ne vaik­ka heti.

En kuul­kaa ole ko­vin usein ko­ke­nut yh­tä ro­mant­tis­ta lah­jaa. Hää­päi­vä­lah­jak­si ku­lu­nei­den ylä­ker­ran por­tai­den maa­laus! Kii­tos, tot­ta kai har­maak­si, sii­nä ei niin pa­has­ti näy mus­tan koi­ram­me kar­vat. Ja jot­tei ro­man­tiik­ka unoh­tui­si, kä­vim­me toki syö­mäs­sä Ko­ti­piz­zas­sa vel­vol­li­suus­hää­päi­vä­piz­zat kii­rees­ti al­ta pois ja sit­ten al­koi maa­laus­hom­mat.

Oi­ke­as­ti muis­tan nuo por­taat ikui­ses­ti. Tuli niin siis­tit ja iha­nat ja maa­lat­tu 27.9.2018.

Huo­ne­ka­lu­jen os­ta­mis­ta sekä ra­kas­tan et­tä in­ho­an. Kun kos­kaan ei ai­van var­mak­si tie­dä, mi­ten se iso jut­tu sit­ten toi­mii ja näyt­tää ko­to­na. Tyk­kään kah­la­ta Tori.fi:n myyn­ti-il­moi­tuk­sia, teh­dä löy­tö­jä kirp­pik­sil­tä ja se­la­ta ne­tis­tä ins­pi­raa­ti­o­ku­via. Mi­nus­ta ko­tim­me han­kin­to­jen tu­li­si ol­la etu­pääs­sä ki­van nä­köi­siä, mu­ka­via käyt­tää ja käy­tän­nöl­li­siä. Mie­he­ni­kin mie­lel­lään nou­dat­taa kai­kes­sa en­si­si­jai­ses­ti kol­mea pe­ri­aa­tet­ta: hal­pa, edul­li­nen ja ei kal­lis.

Huo­ne­ka­lut ovat meil­lä vaih­tu­neet iloi­sen no­pe­aan tah­tiin edel­lä mai­nit­tu­ja kuut­ta pe­ri­aa­tet­tam­me nou­dat­ta­en. Mies jos­kus kyl­lä huo­kai­see vä­hän odot­ta­maa­ni sy­vem­pään ker­to­es­sa­ni uu­sim­man aja­tuk­se­ni, mut­ta ha­lu­an muis­tut­taa hän­tä ja mui­ta­kin: huo­ne­ka­lu­jen sie­tä­mi­se­li­ni­kä on nyy­lää­jäl­le kuin koi­ran elin­vuo­det. Vuo­si vas­taa seit­se­mää. About.

Mi­nul­le on Ju­ma­la kyl­lä suun­ni­tel­lut niin par­haan puo­li­son kai­kil­ta kan­teil­taan. Jos­kus joku vie­raam­me ky­syi jo­tain liit­ty­en ko­tiim­me, eh­kä kom­men­toi ti­he­ään vaih­tu­vaa jär­jes­tys­tä tai jo­tain. Mie­he­ni sa­noi, et­tä hän ajat­te­lee asi­an niin, et­tä ko­tim­me on Sa­tun työ­paik­ka. Ja hän ha­lu­aa, et­tä vai­mon­sa saa teh­dä työn­sä sel­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä, mis­sä viih­tyy. Nyt­kin ihan it­ket­tää, kun ajat­te­len, mi­ten ra­kas aja­tus tuos­sa on. Teki mi­nul­le 80 ki­loi­sen be­to­ni­soh­va­pöy­dän­kin. Sitä ei nos­ta ku­kaan yk­sin, jo­ten viik­ko­sii­vouk­ses­sa­kin on var­ma ka­ve­ri ai­na.

Seu­raa­va­na pro­jek­ti­na on­kin keit­ti­ö­re­mont­ti, mut­ta sen suh­teen saan kuu­lem­ma odo­tel­la hy­vän to­vin. Kai mi­nun täy­tyy kään­tää tuo­li­ni suun­taa keit­ti­ös­tä muu­al­le ja suun­na­ta kat­see­ni vaik­ka au­rin­koon. Et­tä se osaa­kin pais­taa niin kau­niis­ti sor­men­jäl­kien lo­mas­ta si­säl­le.

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.
12.7.2020

Jee­sus sa­noi Pie­ta­ril­le: "Sinä olet Pie­ta­ri, ja täl­le kal­li­ol­le minä ra­ken­nan kirk­ko­ni. Sitä ei­vät tuo­ne­lan por­tit voi­ta. Minä olen an­ta­va si­nul­le tai­vas­ten val­ta­kun­nan avai­met." Matt. 16:18-19

Viikon kysymys