JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Elämää kokeneiden viisaus

16.1.2018 6.24

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180116062400

Olen ikä­vöi­nyt elä­mää ko­ke­nei­den ih­mis­ten rau­haa ja rak­kaut­ta. Sitä kat­set­ta, mikä py­säyt­tää kii­reen ja tur­huu­den. Sitä ky­sy­mys­tä, joka py­säyt­tää kaik­kein tär­keim­män ää­rel­le. ”Olet­ko jak­sa­nut us­koa?” Sitä kai­paan täs­sä mo­ni­muo­toi­ses­sa ja -säi­kei­ses­sä ajas­sa usein, elä­mää ko­ke­nei­den yk­sin­ker­tais­ta vii­saut­ta.

An­ni-mum­mi­ni on­ni asui vii­mei­seen het­keen saak­ka tor­pas­sa, jon­ka ku­vaa hän kan­toi mu­ka­naan lom­pa­kos­sa. Tor­pas­sa, jos­sa isä an­toi oman tyy­nyn­sä lap­sel­leen, kun tyt­tö aset­tau­tui ko­val­le pir­tin pen­kil­le nuk­ku­maan il­tai­sin. An­ni-mum­mi ker­toi, et­tä sii­nä oli tur­val­lis­ta ja hyvä nuk­kua, kun isä siu­na­si ja sam­mut­ti öl­jy­lam­pun. Se paik­ka oli pa­ras paik­ka tä­män maan pääl­lä, tor­pan tur­vas­sa ja siu­nauk­ses­sa.

Ikä tuo kai­puu­ta juu­ril­le, sin­ne mis­sä on saa­nut tur­val­li­ses­ti kas­vaa ja elää. Yk­sin­ker­tai­siin as­ka­rei­siin.

Pu­das­jär­ven Kaup­pa­tiel­lä asui ne­li­a­pi­la eli nel­jä mum­moa, joi­den luo­na vie­rai­lin lo­mil­la opis­ke­lu­ai­ka­na­ni ja joi­den kans­sa pi­din yh­teyt­tä myös kir­jeit­se. Oli tär­keä tun­tea, et­tä oli odo­tet­tu vie­ras.

Elä­mää ko­ke­nei­den ih­mis­ten elä­mäs­tä hei­jas­tuu tur­val­li­nen valo pi­mei­den päi­vien ta­kaa. Jos­kus van­huk­sen elä­män­ki­vut tu­le­vat ai­van ihol­le, hy­vin lä­hel­le. Luo­pu­mi­sen tus­ka, läh­te­mi­sen ki­peys, so­dan muis­tot. Sel­vi­ä­mi­ses­sä on rak­kau­del­la ol­lut ih­meel­li­nen voi­ma.

Sii­ri-mum­mo­ni kä­det oli­vat kar­he­at töp­pö­set, jot­ka te­ki­vät työ­tä ah­ke­ras­ti vii­mei­seen as­ti. Sain ke­rä­tä mum­mo­ni kans­sa kor­pi­hil­lat ko­ti­pel­lon ta­kaa hä­nen omiin hau­ta­jai­siin­sa. Voi­mat ei­vät ol­leet vah­vat, mut­ta tah­to oli voi­mal­li­nen.

Ihai­len elä­män­työ­tä teh­nei­den kä­siä. Näen kä­sis­sä ru­kouk­sen ja siu­nauk­sen voi­man. Tam­pe­reen Lii­si kul­ki seu­ra­sa­liin Han­nek­sen kä­des­tä kiin­ni­pi­tä­en, ja ju­tel­les­sam­me Lii­sin kä­det pai­nau­tui­vat yh­teen rin­nan pääl­le siu­naa­vik­si kä­sik­si. Näis­sä het­kis­sä tun­sin il­man sa­no­ja siu­nauk­sen, kun­ni­oi­tuk­sen ja kat­seen lem­pey­den.

Aloit­ta­es­sa­ni tätä kir­joi­tus­ta sain pu­he­lin­soi­ton yk­sin elä­väl­tä, elä­mää roh­ke­as­ti kat­so­val­ta se­ni­o­ril­ta. Hä­nen mie­len­sä oli kii­tol­li­nen, sy­dä­mes­sä asui rau­ha. Olen ai­na ihail­lut hä­nen yl­lät­tä­vää­kin roh­keut­ta tart­tua sii­hen, mi­hin Ju­ma­la au­kai­see ovet. Nyt­kin uu­del­la paik­ka­kun­nal­la hä­nen sy­dä­men­sä iloit­si suu­res­ta Ju­ma­lan siu­nauk­ses­ta, ys­tä­vis­tä ja tur­val­li­suu­des­ta tyy­tyä Ju­ma­lan tah­toon.

Ar­vos­tan van­he­ne­vien vii­saut­ta, sel­lais­ta sa­lais­ten läh­tei­den voi­maa. Olen saa­nut heil­tä op­pia ja en­nen kaik­kea olen saa­nut heil­tä voi­maa us­koa. Mo­nien elä­män­ta­ri­nat ovat roh­kais­seet pi­tä­mään kiin­ni tär­keim­mis­tä asi­ois­ta. Sii­tä, et­tä vä­lit­tää lä­him­mäi­ses­tä. Sii­tä, et­tä kul­kee rin­nal­la. Sii­tä, et­tä an­taa omas­taan. Sii­tä, et­tä us­kal­taa ol­la oma­na kes­ke­ne­räi­se­nä it­se­nään. Sii­tä, et­tä on pe­ril­lä nyt ei­kä elä huo­mi­ses­sa. Sii­tä, et­tä tun­tee elä­män­voi­maa puut­tees­sa ja heik­kou­des­sa. Sii­tä, et­tä tun­tee yh­teen­kuu­lu­vuut­ta yk­si­näi­syy­des­sä. Sii­tä, et­tä tun­tee luot­ta­mus­ta epä­var­muu­des­sa. Sii­tä, et­tä tun­tee läm­pöä kyl­mäs­sä.

Kaik­kea tätä elä­mää ko­ke­neet se­ni­o­rit ovat mi­nul­le opet­ta­neet.

HennaKinnunen
Olen 44-vuotias nainen ja asun perheeni kanssa kuudetta vuotta Fuengirolassa, Espanjassa. Minua kiinnostaa se, johon sanat eivät aina yllä. Se tärkeä, mitä nopeasti askeltaessa ei välttämättä huomaa. Voimaannun hiljaisuudessa, luonnossa ja siellä missä elämän kipua ja iloa uskalletaan jakaa kyyneleillä. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen henna.kinnunen@dnainternet.net.
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys