JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Hädän hetkellä

9.10.2017 6.08

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420171009060800

Pie­nel­lä po­jal­la on hätä. Tus­kan kes­kel­lä hän ky­se­lee hä­täi­ses­ti odot­ta­mat­ta vas­tauk­sia.

– Mik­si minä elän? Mik­si minä syn­nyin? Min­ne minä ka­to­an, kun kuo­len? Mitä mi­nul­le ta­pah­tuu? Elän­kö uu­des­taan? Mis­tä minä tie­dän, mikä on tot­ta?

Kuun­te­len hil­jaa ja us­kal­lan sa­noa:

– Sinä löy­dät vas­tauk­set, kun jak­sat us­koa sii­hen.

Olen töis­sä ja tie­dän, et­ten voi ker­toa Hy­väs­tä Pai­me­nes­ta. Pie­ni pala mur­tuu si­säl­lä­ni, mut­ta ha­lu­an suo­ja­ta hä­tään­ty­nyt­tä ja epä­toi­vois­ta las­ta suu­rel­la rak­kau­del­la. Koen, et­tä rak­kau­te­ni vah­vis­tuu siel­lä, mis­sä hätä on suo­jat­tu huo­maa­mat­to­mak­si. Loh­du­tan las­ta. Ker­ron, et­tä ar­vos­tan hä­nen roh­keut­taan, sitä, et­tä hän us­kal­taa ky­syä, epäil­lä ja et­siä. Lap­si läh­tee ja sul­kee oven. ”Isä, an­na Hen­ke­si teh­dä työ­tä ja loh­du­ta ar­mol­la­si. älä jätä ke­tään yk­sin tais­te­le­maan.”

Meis­tä jo­kai­nen on var­mas­ti jou­tu­nut hä­tään. Mei­tä on voi­nut koh­da­ta hen­gel­li­nen, ta­lou­del­li­nen, hen­ki­nen, fyy­si­nen tai ul­ko­puo­lel­ta uh­kaa­va hätä. Se on saa­nut mei­dät tus­kaan ja pel­koon. Olem­me var­mas­ti tar­vin­neet tois­ten tu­kea ja apua, niin lä­him­mäi­sil­täm­me kuin vi­ra­no­mai­sil­ta. On tär­ke­ää kul­kea hä­däs­sä ole­van lä­him­mäi­sen rin­nal­la.

Hätä on rii­pai­se­va tun­ne. Hätä saa mei­dät kii­reh­ti­mään, et­si­mään, ky­sy­mään, vas­taa­maan, pa­ke­ne­maan, va­leh­te­le­maan, peit­tä­mään ja pel­kää­mään. Hä­dän het­kel­lä, sok­ki­ti­las­sa, ih­mi­nen ei pys­ty kat­so­maan ti­lan­net­ta to­tuu­den­mu­kai­ses­sa va­los­sa. Hä­däs­sä ih­mi­nen voi myös pa­e­ta to­del­li­suut­ta ja unoh­taa it­sen­sä. Hätä voi tun­tua fyy­si­ses­ti, ku­ten Raa­ma­tus­sa ku­va­taan: ”Sy­dä­me­ni vä­ri­see, voi­ma­ni hu­pe­ne­vat, sil­mie­ni valo sam­muu” (Ps. 38:11).

Las­ten ja nuor­ten hätä ei ai­na näy. Se voi peit­tyä hy­myi­le­vien kas­vo­jen taak­se, pe­li­maa­il­maan tai läk­sy­kir­jo­jen taak­se. Saa­tam­me kul­kea hä­dän ohi tie­tä­mät­tö­mi­nä ja huo­let­to­mi­na. Näin voi käy­dä myös ko­dis­sa, jos­sa vä­li­te­tään ja ra­kas­te­taan.

Näin on käy­nyt it­sel­le­ni­kin. En ole tun­nis­ta­nut lä­hei­se­ni hä­tää. Lä­hei­nen on pu­hu­nut ki­pe­äs­tä asi­as­ta, mut­ten ole ym­mär­tä­nyt. Olen jät­tä­nyt ki­vun ar­ki­hä­lyn al­le. Olen ih­me­tel­lyt lap­se­ni vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä ja hä­täil­lyt, mi­ten hän sel­vi­ää elä­mäs­sä. Päi­väs­tä toi­seen olen muis­tut­ta­nut las­ta sii­tä, mitä hän jät­tää te­ke­mät­tä tai min­kä hän te­kee vää­rin. Sit­ten mi­nut on py­säy­tet­ty. Olen ym­mär­tä­nyt, et­tä hä­täi­len vää­riä asi­oi­ta ja kat­son si­vuun. Oli­si pi­tä­nyt kat­soa sy­dä­meen. Sy­dä­meen kat­so­mi­ses­ta on syt­ty­nyt rak­kaus ja an­teek­si­an­ta­mus. Sen siu­nauk­sen va­los­sa on läh­det­ty uu­sin pie­nin as­ke­lin toi­nen toi­si­am­me tu­ke­maan, ei­kä pol­ke­maan.

Ys­tä­vä­ni soit­taa hä­däs­sä, su­run ja me­ne­tyk­sen mur­ta­ma­na. Hän on epä­toi­voi­nen ja pe­lois­saan it­sen­sä ja lä­heis­ten­sä puo­les­ta. Hä­nel­lä on myös sie­lun­hä­tä. Hän pyy­tää ru­koi­le­maan hä­nen kans­saan. Tun­nen pel­koa ja et­sin Isän tur­val­li­sia kas­vo­ja: ”Ar­mol­li­nen Ju­ma­la, kään­nä kas­vo­si puo­lee­ni ja osoi­ta lau­peu­te­si niin, et­tä…” Sa­no­ja ei mi­nun tar­vit­se et­siä. Ju­ma­la pu­huu ja loh­dut­taa puo­les­ta­ni me­ne­tyk­sen ja sie­lun­hä­däs­sä ole­vaa ih­mis­tä, et­tä sy­dän roh­kais­tui­si us­ko­maan. Pu­he­lu päät­tyy. ”Ju­ma­la, sinä tun­net hä­dän. An­na tur­va­si ja loh­du­tuk­se­si voi­ma jo­kai­sen sy­dä­meen.”

Hä­dän kes­kel­lä olen tart­tu­nut usein Raa­mat­tuun tai olen kuun­nel­lut su­vi­seu­ra­saar­no­ja loh­du­tuk­sek­si ja voi­mak­si. Jo­bis­ta, Jaa­ko­bis­ta, Joo­se­fis­ta, Daa­vi­dis­ta, Ma­ri­as­ta ja Mar­tas­ta on tul­lut loh­dut­ta­jia mat­kal­le­ni.

Jaa­ko­bin pai­ni on pu­hu­tel­lut mi­nua eri­tyi­ses­ti. Jaa­ko­bin sa­nat tais­te­lus­sa ovat juur­tu­neet sy­väl­le: ”En pääs­tä si­nua, el­let siu­naa mi­nua.” Sel­lais­ta pai­nia olen käy­nyt it­se­kin. Olen yrit­tä­nyt et­siä ym­mär­rys­tä Ju­ma­lan sa­lai­suuk­sis­ta ja va­roa sie­lun­vi­hol­li­sen työ­kent­tää. Vä­lil­lä olen kään­tä­nyt yl­pey­des­sä­ni pää­ni pois ar­mol­li­ses­ta Ju­ma­las­ta ja jää­nyt vi­hol­li­sen kou­riin. Vi­hol­li­nen on kas­vat­ta­nut hä­tää epäi­lyk­sil­lä ja pilk­kaa­mal­la Ju­ma­lan ar­mol­li­suut­ta.

Mut­ta on­nek­si Ju­ma­lan vah­vat kä­si­var­ret ei­vät ole ir­rot­ta­neet otet­taan täs­sä pai­nis­sa. Kä­si­var­sien tiuk­ka ja tur­val­li­nen ote on saa­nut ir­rot­tau­tu­maan vi­hol­li­sen kyn­sis­tä ja nöyr­ty­mään. Se on saa­nut pel­kää­mään eroa Ju­ma­las­ta ja vah­vis­ta­nut us­koa. Se on ol­lut siu­naus, on­ni ja rau­ha, ja nii­den voi­mal­la on jak­sa­nut koh­da­ta hy­vin vai­ke­at­kin haas­teet.

Olen ko­ke­nut, et­tä kun hätä on vie­nyt lä­hel­le Ju­ma­laa, sii­nä on­kin ol­lut tur­val­lis­ta ol­la. Us­ko on kir­kas­tu­nut ja siu­nauk­sen voi­ma kan­ta­nut. On tur­val­lis­ta, et­tä kun us­koo Ju­ma­laan, ei tar­vit­se pe­lä­tä. Ei oi­ke­as­taan mi­tään. ”Vaan ken on Her­ral­le us­kol­li­nen, se kan­taa mu­ka­naan siu­nauk­sen” (Nii­lo Rau­ha­la).

HennaKinnunen
Olen 44-vuotias nainen ja asun perheeni kanssa kuudetta vuotta Fuengirolassa, Espanjassa. Minua kiinnostaa se, johon sanat eivät aina yllä. Se tärkeä, mitä nopeasti askeltaessa ei välttämättä huomaa. Voimaannun hiljaisuudessa, luonnossa ja siellä missä elämän kipua ja iloa uskalletaan jakaa kyyneleillä. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen henna.kinnunen@dnainternet.net.
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys