Elä­mä on jat­ku­vaa va­lin­taa, suun­nan ot­ta­mis­ta, myön­ty­mis­tä ja kiel­täy­ty­mis­tä. Elä­män tär­keim­mis­tä asi­ois­ta kiin­ni­pi­tä­mi­nen ja tär­keim­pien ar­vo­jen to­teut­ta­mi­nen vaa­tii me­ne­mis­tä sitä koh­ti, mikä on tär­ke­ää ja kiel­täy­ty­mis­tä sii­tä, mikä rik­koo elä­män tär­keim­piä asi­oi­ta. Joka het­ki jou­dun va­lit­se­maan, mi­hin asi­aan tar­tun, niin työs­sä työs­sä kuin va­paal­la. Mi­hin käy­tän vuo­ro­kau­te­ni tun­nit? Mitä teen so­mes­sa, mitä os­tan kau­pas­ta, mitä luen ja mitä ta­voit­te­len?

Elä­mäs­sä on pal­jon vel­vol­li­suuk­sia ja ta­po­ja, mut­ta jos­kus nii­tä­kin voi py­säh­tyä kat­so­maan vä­hän kau­em­paa ja ky­syä: Mikä mi­nul­le on tär­ke­ää? Mi­hin ha­lu­an lap­si­a­ni kas­va­tuk­sel­la oh­ja­ta? Eet­ti­set ja mo­raa­li­set va­lin­tam­me ra­ken­tu­vat ar­vois­ta, joi­hin olem­me kas­va­neet, joi­hin olem­me pyr­ki­neet tai jot­ka elä­män­his­to­ri­am­me ku­lus­sa ovat rep­puum­me jää­neet tai jot­ka olem­me poi­mi­neet.

It­sel­le­ni on tär­kein­tä, et­tä on rau­ha sy­dä­mel­lä. Se tar­koit­taa, et­tä ha­lu­an teh­dä ar­voi­hi­ni pe­rus­tu­via va­lin­to­ja. Va­lin­to­ja, joi­den kans­sa voin ol­la hy­väl­lä omal­la­tun­nol­la. En tah­do ys­tä­vys­tyä sie­lun­vi­hol­li­sen kans­sa. Mut­ta en­nen kaik­kea ha­lu­an luot­taa sii­hen, et­tä omis­ta pyr­ki­myk­sis­tä huo­li­mat­ta Ju­ma­la oh­jaa elä­mää­ni – jos­kus vai­kei­den­kin ti­lan­tei­den kaut­ta. Ja et­tä saan ai­na elää Ju­ma­lan ar­mon suo­jis­sa.

Yri­tän jo­ka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä­ni kes­kit­tyä oleel­li­seen. Seu­ra­kun­nas­tam­me toi­seen teh­tä­vään siir­ty­vä pap­pi to­te­si­kin jää­hy­väis­saar­nas­saan: ”Ras­kas­kin työ voi ol­la an­toi­saa, kun tie­tää, mitä var­ten sitä te­kee ja mikä sii­nä on olen­nais­ta.”

To­tu­tut ta­vat tai jot­kut muut syyt voi­vat vai­keut­taa haa­vei­den to­teut­ta­mis­ta. Mi­nul­la on asi­oi­ta, joi­ta en ole saa­nut to­teu­tet­tua, kos­ka en ole osan­nut sa­noa "ei" joil­le­kin muil­le asi­oil­le. On mu­ka­vam­pi läh­teä ul­koi­le­maan kuin opis­kel­la. Blo­gi­kir­joit­ta­mi­sen­kin jä­tän usein vii­mei­seen het­keen.

Työ­huo­nee­ni tau­lul­la on Kah­lil Gib­ra­nin sa­non­ta: ”Ih­mi­set tar­vit­se­vat elä­es­sään kak­si sy­dän­tä: pie­nen, joka on täyn­nä sy­vää hel­lyyt­tä, ja toi­sen joka on te­räs­tä.” Mi­nul­le tuo hel­lyys on vä­lit­tä­mis­tä ja myö­tä­tun­nol­lis­ta, ym­mär­tä­vää rak­kaut­ta. Te­räk­si­nen sy­dän on sitä, et­tä us­kal­taa ol­la vah­va ja luja sil­loin, kun tar­vit­see puo­lus­taa jo­ta­kin to­del­la tär­ke­ää. Se voi ol­la het­ki, jol­loin kiel­täy­tyy sa­no­mal­la "ei".

Ys­tä­väl­li­nen­kin kiel­täy­ty­mi­nen voi ai­heut­taa pa­haa miel­tä pyy­tä­jäl­le. Tär­kein­tä kui­ten­kin on, et­tä us­kal­taa puo­lus­taa sitä, mikä it­sel­le ja lä­hei­sil­le on ar­vok­kain­ta. Jos­kus esi­mer­kik­si ras­kas per­he­ti­lan­ne voi vaa­tia sen, et­tä mo­lem­pien van­hem­pien on kai­kin voi­min pon­nis­tel­ta­va yh­des­sä per­heen hy­väk­si, jot­ta sel­vi­tään. Sil­loin on eh­kä sa­not­ta­va "ei" har­ras­tuk­sil­le tai yli­mää­räi­sil­le vel­vol­li­suuk­sil­le sekä "kyl­lä" kai­kel­le tu­el­le, joka vah­vis­taa per­heen jak­sa­mis­ta.

Elä­män­laa­tu­ni on kas­va­nut sii­nä, kun olen us­kal­tau­tu­nut käyt­tä­mään ei-sa­naa pos­tii­vi­sel­la ta­val­la. Se on vah­vis­ta­nut ja suo­jel­lut it­se­ä­ni ja mi­nul­le tär­kei­tä ar­vo­ja sil­loin, kun on tar­vin­nut vas­tus­taa epä­a­si­al­lis­ta ja jul­maa käy­tös­tä tai ti­lan­net­ta. Ei-sa­nal­la voi po­si­tii­vi­ses­ti il­mais­ten lait­taa ra­jat. Se suo­je­lee ja var­je­lee.

Tär­ke­ää on, et­tä ei-sa­naa käyt­tää ys­tä­väl­li­ses­ti ja ta­val­la, joka ker­too it­sel­le tär­keis­tä asi­ois­ta. ”Ei, kii­tos” tai ” Kii­tos, mi­nul­la on mui­ta suun­ni­tel­mia” tai ”Kii­tos, juu­ri nyt en pys­ty hoi­ta­maan teh­tä­vää”. Jos­kus tar­vi­taan jä­mäk­kyyt­tä: ”Tuo ei ole mi­nus­ta ok” tai ”Nyt riit­tää”, kun las­ten rie­hak­kaat lei­kit ylit­tä­vät koh­tuu­den ra­jan.

Olet­ko jos­kus ko­ke­nut, et­tä olet mu­kau­tu­nut jo­hon­kin ti­lan­tee­seen vält­tääk­se­si syyl­li­syy­den­tun­teen tai ikä­vän huo­mi­on? Mi­nul­le tuo on tut­tu ko­ke­mus: olen jos­kus myön­ty­nyt lii­kaa oman pel­ko­ni täh­den. Olen saat­ta­nut aja­tel­la, et­tä jos en suos­tu, se tar­koit­taa, et­tä en hoi­da riit­tä­vän hy­vin vel­vol­li­suuk­si­a­ni. Löy­dän it­ses­tä­ni sen puo­len, joka on myö­täil­lyt ja yrit­tä­nyt ym­mär­tää – jos­kus jopa elä­män tär­keim­pien asi­oi­den kus­tan­nuk­sel­la. Olen myös saat­ta­nut väl­tel­lä ti­lan­net­ta, kun en ole ol­lut var­ma omas­ta kan­nas­ta­ni. Jos­kus jou­dun kas­va­tus­teh­tä­väs­sä ti­lan­tee­seen, et­ten tie­dä, mikä oli­si pa­ras re­a­goi­mi­nen. Sil­loin hou­kut­tai­si se, et­tä ei puut­tui­si asi­aan ol­len­kaan.

Myön­ty­mi­sen vas­ta­koh­ta voi­si taas ol­la hyök­käys, joka läh­tee vi­has­ta. Jos­kus konf­lik­ti, jos­sa il­mais­taan omat mie­li­pi­teet ja ar­vos­tuk­set, on edel­ly­tys rau­hal­le ja rak­kau­del­le. Niin kävi mi­nul­le ja puo­li­sol­le­ni tänä aa­mu­na kä­ve­ly­len­kil­lä. Ava­sim­me sy­vim­piä tun­to­jam­me, re­a­goim­me puo­lus­tel­len ja pe­lä­ten, mut­ta lo­pul­ta jäi jäl­jel­le rak­kaus ja an­teek­si­an­to. Tuli työ­päi­vän ai­kaan niin tur­val­li­nen olo, kun sain ää­ni­vies­tin: ”Ra­kas, mun on pak­ko sa­noa, et­tä en­tis­tä enem­män ra­kas­tan si­nua. Iha­na oli pur­kaa sy­vim­piä tun­to­ja tänä aa­mu­na.”