JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Ei kiinnosta

2.9.2018 6.57

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180902065700

"Mik­si mei­dän piti tän­ne tul­la? Oon käy­ny jo Su­vi­seu­rois­sa. Se riit­tää mul­le."

On per­jan­tai-aa­mu. Edel­li­se­nä yö­nä olem­me tul­leet Ra­nu­an opis­to­seu­roi­hin. Nuo­ri 13-vuo­ti­as mie­he­nal­ku möt­köt­tää hi­koi­le­van asun­to­vau­nun ker­ros­sän­gys­sä, se­laa pu­he­li­mel­ta jo­tain ja il­mai­see rau­hal­li­seen sä­vyyn tun­tei­taan. "Läh­de­tään­kö heti huo­men aa­mul­la? En jak­sa ol­la tääl­lä."

Kuun­te­len, mut­ta huo­maan är­syyn­ty­vä­ni. Ym­mär­rän, et­tä nuo­ri ei tyk­kää muu­tok­sis­ta ja saat­taa ah­dis­tua so­si­aa­li­ses­ta äh­kys­tä, tut­tu ja tur­val­li­nen riit­täi­si. Ym­mär­rys ei sil­ti rii­tä, kun alan mie­les­sä­ni jo nuor­ta oh­jaa­maan ja moit­ti­maan. Te­ki­si mie­li sa­noa: Seu­rois­sa us­ko vah­vis­tuu. Ole vain roh­kea ja tu­tus­tu uu­siin ka­ve­rei­hin. Ky­syn kui­ten­kin: "Mikä si­nul­la on? On­ko sul­la kaik­ki hy­vin?" Nuo­ri mu­rah­taa: "On. Mi­ten niin?"

Huo­maan, et­tä nuo­ren seu­ra­ha­lut­to­muus ai­heut­taa mi­nus­sa us­koon liit­ty­vän huo­len. Jak­saa­han hän us­koa? Pu­hun it­sel­le­ni, et­tä nuo­ren us­ko ei ole mi­nun kä­des­sä­ni ei­kä sen va­ras­sa, et­tä kul­je­tan hän­tä seu­rois­ta seu­roi­hin. Nuo­rel­la on oma­koh­tai­nen us­ko, ja Pyhä Hen­ki ja hä­nen oma­tun­ton­sa oh­jaa­vat hän­tä us­kon­tiel­lä. Minä olen yk­si saat­ta­ja täl­lä tiel­lä, en val­vo­ja. On luo­tet­ta­va. Mut­ta mi­ten minä nyt osaan ol­la se tur­val­li­nen saat­ta­ja mat­kal­la, kun huo­li mei­naa val­la­ta mie­len?

Yri­tän hou­ku­tel­la nuor­ta ken­täl­le. "En jak­sa. Lä­he­tään ko­tiin." är­ty­myk­se­ni kas­vaa, ja ajat­te­len: ol­koot. Tie­dän, et­tä tut­tu­ja ka­ve­rei­ta tääl­lä Ra­nu­al­la ei nuo­rel­la ole pal­jon, ei­kä hän nii­tä ka­ma­las­ti ym­pä­ril­le kai­paa­kaan. Mut­ta voi­si­han hän edes yrit­tää tu­tus­tua, mie­tin. Ke­säl­lä olen yrit­tä­nyt eh­dot­taa ke­sä­lei­re­jä, mut­ta tu­lok­set­ta.

Muis­tu­tan it­se­ä­ni: Olet ai­kui­nen. Rau­hoi­ta mie­le­si. Pi­täi­si kuun­nel­la ja iloi­ta, et­tä nuo­ri il­mai­see tun­teen­sa. Voi­sin ky­sel­lä nuo­rel­ta, mi­ten hän voi­si tsem­pa­ta it­se­ään, et­tä jak­saa ol­la seu­rois­sa. Voi­sin ker­toa, et­tä ko­tiin ei läh­de­tä tä­nään ei­kä vie­lä huo­men­na­kaan, mut­ta en jak­sa. En jak­sa, kos­ka luu­len, et­tä kes­kus­te­lu oli­si um­pi­ku­jas­sa. Ai­na­kin mi­nun osal­ta­ni.

Mie­tin rat­kai­su­ja yh­des­sä mie­he­ni kans­sa. Mitä voi­sim­me teh­dä? Nuor­ta ei kiin­nos­ta ol­la seu­rois­sa. Yri­tän hil­li­tä mie­le­ni, et­ten läh­de ar­vos­te­le­maan ja neu­vo­maan nuor­ta. Eh­do­tan nuo­rel­le, et­tä hän läh­ti­si mei­dän kans­sa ken­täl­le ja il­moit­tau­tui­si työ­vuo­roon. Sän­gys­tä kuu­luu: "Ei kiin­nos­ta."

Huo­kai­sen ja pyö­ri­tän sil­mi­ä­ni avi­o­puo­li­sol­le. Puo­li­so osoit­taa eleil­lä, et­tä rau­hal­li­ses­ti nyt vain. Läh­dem­me vau­nus­ta, pu­ran tun­tei­ta­ni puo­li­sol­le ja ske­na­roin, et­tä nuo­ri löt­vät­tää vau­nus­sa koko seu­rat, on pu­he­li­mel­la ja syö kark­kia.

Kä­ve­lem­me il­moi­tus­tau­lul­le, jos­sa on avoi­mia työ­vuo­ro­ja. Lä­he­täm­me eh­do­tuk­sia va­pais­ta työ­vuo­rois­ta nuo­rel­le. ”Kling”, tu­lee vas­taus: ”Mitä ih­met­tä!” Isäl­lä on kär­si­väl­li­syyt­tä. Hän soit­taa nuo­rel­le ja eh­dot­taa, et­tä he läh­ti­si­vät yh­des­sä työ­vuo­roon. Nuo­ri mu­rah­taa ih­me­tel­len, mut­ta asi­as­ta kiin­nos­tu­en: ”Puu­ron keit­toon?”

Isä ot­taa il­moi­tus­tau­lul­ta kak­si yli 18-vuo­ti­ail­le tar­koi­tet­tua työ­vuo­roa ja me­nee työ­hö­no­ton luu­kul­le. ”Voi­sin suo­rit­taa nämä kak­si työ­vuo­roa nuo­re­ni kans­sa. Hän ei ole 18-vuo­ti­as, mut­ta on ah­ke­ra ja hä­nel­lä on voi­maa kuin mie­hel­lä. Tar­vit­sem­me yh­teis­tä ai­kaa po­jan kans­sa”, hän ker­too. Se so­pii. Isä täyt­tää työ­vuo­roon liit­ty­vät pa­pe­rit ja to­te­aa: ”Huo­men­na on sit­ten nuo­ren kans­sa ai­kai­nen he­rä­tys.”

Läh­dem­me asun­to­vau­nul­le. Asun­to­vau­nun oven ava­tes­sam­me nuo­ri to­te­aa: ”Tuli joku vies­ti. Työ­vuo­ros­ta. Mikä tää on?” Vies­tis­sä on tul­lut tar­kem­pia tie­to­ja työ­vuo­ros­ta. Nuo­ri ky­syy: ”Täs­sä lu­kee, et­tä klo 6.00. Mikä tuo ai­ka on?”

Mie­le­ni her­kis­tyy. Mu­rah­te­le­va rak­kaus­pak­kaus ei lai­ta vas­taan, vaan kiin­nos­tuu. Sil­mä­kul­ma­ni kos­tu­vat, kun ta­ju­an oman mie­le­ni kär­si­mät­tö­myy­den. Isä ker­too työ­vuo­ros­ta ja vah­vis­taa, et­tä aa­mul­la oli­si ai­kai­nen nou­su puu­ron keit­toon. Jör­ryk­kä ei osoi­ta in­nos­tus­ta ei­kä vas­tus­te­lua, mut­ta to­te­aa: ”Läh­de­tään sit­ten.”

Sy­dä­me­ni lii­kah­taa ja su­laa. Eri­tyi­ses­ti vai­keis­sa het­kis­sä tämä nuo­re­ni py­säyt­tää ja opet­taa mi­nul­le elä­mäs­tä, ih­mi­ses­tä ja it­ses­tä­ni.

Kes­kus­te­len vie­lä puo­li­so­ni kans­sa aa­mu­he­rä­tyk­ses­tä. Ole­tam­me, et­tä var­hai­nen he­rää­mi­nen ei ole nuo­rel­le help­poa ja ai­kaa saa va­ra­ta rei­lus­ti.

Pu­he­lin he­rät­tää aa­mul­la kel­lo 5.30. Odo­tan är­tyi­syyt­tä ja neu­vot­te­lu­ja, mut­ta en kuu­le mi­tään muu­ta kuin ve­den kie­hun­taa ja hil­jais­ta kes­kus­te­lua. Pian tuok­suu kah­vi. Pian asun­to­vau­nun ovi au­ke­aa ja nap­sah­taa kiin­ni. As­kel­ten ää­ni hä­vi­ää, ja nu­kah­dan uu­des­taan.

Puo­len päi­vän jäl­keen kak­si hy­myi­le­vää tal­koo­lais­ta saa­puu työ­vuo­ros­ta. Puo­li­so tu­lee is­tu­maan ul­ko­pen­keil­le vie­ree­ni, ja poi­ka hy­myi­lee tyy­ty­väi­se­nä. Isä on an­ta­nut työ­vuo­ros­ta saa­dut palk­ka­li­put po­jal­leen. Ky­syn: ”Oli­ko ki­vaa?” Poi­ka vas­taa: ”Oli ihan.” Pyy­dän nuo­rel­ta an­teek­si ei­lis­tä kär­si­mät­tö­myyt­tä­ni.

Mie­tin, et­tä omaa las­ta ei ole ai­na help­poa kun­ni­oit­taa. Vai­ke­aa se on sil­loin, kun ha­lu­ai­si, et­tä asi­at me­ni­si­vät niin kuin ne it­se par­haak­si nä­kee. Ei ole ai­na help­poa hy­väk­syä sitä, jos it­sel­le mer­ki­tyk­sel­li­nen asia ei ole­kaan lap­sel­le tär­keä. Sil­loin­kin on tär­ke­ää muis­taa, et­tä lap­si saa ol­la va­paas­ti oma per­soo­nan­sa. Jör­ry­käl­lä­kin on lupa il­mais­ta: ”Ei kiin­nos­ta.”

Ei lap­sen – ei­kä ke­nen­kään – us­koa mit­taa se, ha­lu­aa­ko hän ke­sä­seu­roi­hin vai ei. Joku ah­dis­tuu ja vä­syy suu­res­ta vä­ki­mää­räs­tä ja so­si­aa­li­sis­ta koh­taa­mi­sis­ta. On tär­ke­ää näh­dä ja hy­väk­syä it­sem­me ja toi­sem­me sel­lai­si­na kuin olem­me.

(Kir­joi­tus on jul­kais­tu nuo­ren lu­val­la.)

Kuva: Ra­nu­an opis­to­seu­ro­jen ku­va­pal­ve­lu

HennaKinnunen
Olen 44-vuotias nainen ja asun perheeni kanssa kuudetta vuotta Fuengirolassa, Espanjassa. Minua kiinnostaa se, johon sanat eivät aina yllä. Se tärkeä, mitä nopeasti askeltaessa ei välttämättä huomaa. Voimaannun hiljaisuudessa, luonnossa ja siellä missä elämän kipua ja iloa uskalletaan jakaa kyyneleillä. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen henna.kinnunen@dnainternet.net.
26.2.2024

Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi. Ps. 25:6

Viikon kysymys