JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

”Pääl­tä päin vain noin ryp­pyi­nen”

7.8.2017 11.33

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170807113300

Nuo­rem­pa­na kamp­pai­lin pal­jon ul­kois­ten asi­oi­den kans­sa. Koin usein riit­tä­mät­tö­myyt­tä ja pel­kä­sin, et­tä minä tai ko­ti­ni näy­täm­me jo­ten­kin ar­vot­to­mal­ta. Ver­ta­sin it­se­ä­ni ja ko­ti­a­ni toi­siin ja tun­sin hel­pos­ti it­se­ni har­maak­si tai ai­na­kin pa­has­ti muo­dit­to­mak­si. Sa­maan ai­kaan si­säl­lä­ni asui sin­ni­käs halu ol­la vä­lit­tä­mät­tä ylei­sis­tä mie­li­pi­teis­tä tai tren­deis­tä.

It­se­tun­to-on­gel­mat ei­vät ole mie­les­tä­ni ke­nen­kään omaa syy­tä. It­se­tun­to koos­tuu niin mo­nis­ta asi­ois­ta, et­tä on lo­pul­ta mah­do­ton­ta löy­tää yh­tä se­lit­tä­vää syy­tä sii­hen, mik­si jon­kun it­se­tun­to ke­hit­tyy vah­vem­mak­si kuin toi­sen. Omal­la koh­dal­la­ni luu­len ol­leen ky­sy­mys ai­na­kin herk­kyy­des­tä ais­tia ym­pä­ris­tön re­ak­ti­oi­ta ja tun­nel­mia.

Nai­se­na koen, et­tä ny­ky­ai­ka ei ole help­po meil­le äi­deil­le, jot­ka koi­tam­me kas­vat­taa lap­si­am­me niin, et­tä heil­le ra­ken­tui­si ter­ve it­se­tun­to. Sa­mal­la ko­e­tam­me ra­ken­taa sitä myös it­sel­lem­me. Ym­pä­röi­vä maa­il­ma on täyn­nä ul­kois­ta kau­neut­ta ja sii­hen sat­sa­taan pal­jon. Tar­koi­tan te­ke­mäl­lä teh­tyä kau­neut­ta, jota nä­kee esi­mer­kik­si nais­ten­leh­dis­sä ja blo­geis­sa. Sitä ni­mi­te­tään usein luon­nol­li­sek­si kau­neu­dek­si, mut­ta mitä luon­nol­li­suus oi­ke­as­taan on?

Vaa­tii pal­jon luot­ta­mus­ta ja vah­vuut­ta us­kal­taa ol­la vä­lit­tä­mät­tä esi­mer­kik­si si­sus­tust­ren­deis­tä tai sii­tä, mikä on pu­keu­tu­mi­ses­sa täl­lä het­kel­lä muo­di­kas­ta – tai ai­na­kin ajat­to­man tyy­li­käs­tä. Tren­dien seu­raa­mi­ses­sa en näe si­nän­sä mi­tään pa­haa, mut­ta mi­ten tär­kei­tä ne asi­at ovat meil­le?

It­se koin vuo­sia sit­ten, et­tä oli­si ol­lut help­poa ikään kuin pii­lou­tua tren­dien ja tyy­lik­käi­den va­lin­to­jen taak­se. Näyt­tää ulos­päin var­mal­ta, me­nes­ty­neel­tä ja tyy­lik­kääl­tä. Sel­lai­sel­ta, jol­la me­nee ai­na hy­vin. Ja joka on it­se­kin hyvä. Pe­lot­ta­vin­ta tun­tui ol­la ih­mis­ten edes­sä oma it­sen­sä, heik­kouk­si­neen ja puut­tei­neen. Ei­kä se ole help­poa vie­lä­kään. Mut­ta hiu­kan hel­pom­paa kui­ten­kin.

Vuo­sia sit­ten is­tuim­me seu­rois­sa. Esi­koi­sem­me si­lit­te­li van­han mum­mon kät­tä ja ky­syi sit­ten: ”Olet­ko vain pääl­tä päin noin ryp­pyi­nen?” Kai­kes­sa haus­kuu­des­saan ky­sy­myk­ses­sä oli jo­ta­kin lii­kut­ta­vaa. Olen var­ma, et­tä tuo mum­mo oli to­del­la vain pääl­tä ry­pis­ty­nyt. Kos­ka Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut niin. Tar­koit­ta­nut, et­tä me van­he­nem­me, me­ne­täm­me kim­moi­suut­tam­me ja ul­kois­ta ryh­ti­äm­me. Et­tä ym­pä­ril­lä ole­vat voi­vat näh­dä mei­dän ole­van van­ho­ja, elä­män eh­too­ta lä­hes­ty­mäs­sä. Et­tä he voi­vat osoit­taa meil­le kun­ni­oi­tus­ta ja an­taa mei­dän hi­das­taa as­ke­lei­tam­me.

Li­säk­si tuos­sa esi­koi­sen ky­sy­myk­ses­sä lii­kut­ti se aja­tus, et­tä si­säi­nen kau­neus rat­kai­see. Niin kuin se to­del­la te­kee. Ku­kaan ei lo­pul­ta ole vaat­teit­ten­sa tai si­sus­tus­tyy­lin­sä nä­köi­nen. Ei sen nä­köi­nen, on­ko ur­heil­lut tai jum­pan­nut, li­ho­nut tai laih­tu­nut, van­hen­tu­nut vai säi­lyt­tä­nyt nuo­rek­kuu­ten­sa. Vaan jo­kai­nen on sen nä­köi­nen, mil­lai­nen si­sim­mäs­sään on. Ys­tä­väl­li­sen tai kii­tol­li­sen nä­köi­nen. Iloi­sen, uu­pu­neen, kil­tin, aut­ta­vai­sen tai kat­ke­ran nä­köi­nen. Kova tai peh­meä.

Nyt mel­kein ne­li­kymp­pi­se­nä en har­mit­te­le, et­tä oli­sin­pa ol­lut nuo­re­na it­se­var­mem­pi tai vah­vem­pi. Tai et­tä oli­sin­pa elä­nyt jo­ten­kin toi­sin. Mi­nun kuu­lui ki­puil­la it­se­tun­to­ni kans­sa. Räm­piä vä­lil­lä sy­väl­lä­kin ver­tai­le­mi­sen ja epä­var­muu­den suos­sa. Sil­lä vaik­ka ne oli­vat vä­lil­lä ki­pei­tä pol­ku­ja ja ah­dis­ta­via ai­ko­ja, olen op­pi­nut nii­den kaut­ta pal­jon it­ses­tä­ni. Ja elä­mäs­tä. Op­pi­nut kat­se­le­maan ar­mol­li­sem­min ym­pä­ril­le­ni. Kat­se­le­maan hy­väk­sy­väm­min pei­liin. Ja jat­ku­van ver­tai­lun ti­lal­ta ojen­ta­maan kät­tä.

MariKarhumaa
Lapset, ihmisten kohtaamiset, kulttuurien erilaisuus, luonnon monimuotoisuus sekä elämän erilaisten puolien valot ja varjot herättävät minussa tunteita ja ajatuksia. Toiset niistä vaativat tulla kirjoitetuksi muistiin. Kirjoittaessani peilaan elämääni uskovaisena, naisena, äitinä, vaimona, suomalaisena ja ihmisenä kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Missä olen erilainen? Missä samanlainen? Millainen oikein olen? Mitä haluan elämäni olevan? Minut tavoittaa osoitteesta makarhumaa@gmail.com.
3.8.2020

Mut­ta sinä tah­dot si­sim­pää­ni to­tuu­den - il­moi­ta siis mi­nul­le vii­sau­te­si! Ps. 51:8

Viikon kysymys