JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Jo­ta­kin si­säl­lä­ni hil­je­nee

17.10.2016 6.08

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420161017060800

Nyt tun­tuu ta­pah­tu­van hiu­kan lii­kaa, vaik­ka sa­mal­la se ko­hot­taa mie­li­a­laa ja vie eteen­päin. Muut­to Ou­lus­ta Tart­toon, las­ten kou­lun al­ka­mi­nen, uu­si työ, uu­sia ih­mi­siä, en­sim­mäi­set seu­rat täl­le syk­syl­le, so­peu­tu­mi­nen ja pai­kan löy­tä­mi­nen, ar­jen ryt­min saa­vut­ta­mi­nen taas uu­del­leen… Ja kai­ken tä­män kes­kel­lä aja­tus Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den blo­gis­tin teh­tä­väs­tä. Teh­tä­väs­tä, joka tun­tuu lä­hes mah­dot­to­mal­ta. En tie­dä, se­la­ta­ko mui­den kir­joi­tuk­sia vai väl­tel­lä­kö nii­tä. Oma us­ko­kin tun­tuu niin hei­kol­le, ja tä­män kai­ken muu­tok­sen kes­kel­lä se vä­lil­lä ai­van unoh­tuu. Mi­ten minä näis­tä tun­nel­mis­ta pys­tyn kir­joit­ta­maan mui­den lu­et­ta­vak­si mi­tään?

Huo­maan, et­tä muu­tos­ten kes­kel­lä sa­mal­la pi­ris­tyn ja sil­ti vä­syn. Sa­mal­la kun elä­mä ul­ko­puo­lel­la­ni vie pal­jon huo­mi­o­ta, jo­ta­kin si­säl­lä­ni sy­ve­nee ja hil­je­nee. Vaik­ka fyy­si­ses­ti mai­se­mat ja ti­lan­teet muut­tu­vat no­pe­as­ti, tun­nen et­tä mie­le­ni ei pys­ty niin no­pei­siin muu­tok­siin. Se jät­täy­tyy vä­lil­lä van­haan, muis­te­lee, haa­vei­lee ja ve­täy­tyy pois uu­sis­ta haas­teis­ta.

Hei­nä­kuun toi­sek­si vii­mei­se­nä päi­vä­nä is­tuin ju­nas­sa Ou­lus­ta, ko­ti­kau­pun­gis­ta, koh­ti Hel­sin­kiä, jos­ta muut­to­mat­ka Tart­toon jat­kui­si lai­val­la ja bus­sil­la. Oli vai­kea ol­la, ja yö­ju­nan hä­mä­räs­sä hil­jai­suu­des­sa oli pak­ko nie­les­kel­lä kyy­ne­lei­tä. Mo­nia ker­to­ja aja­tuk­set kier­tyi­vät sa­maan ke­hään: Mik­si olen muut­ta­mas­sa pois, kun omas­sa ko­dis­sa oli niin hyvä ol­la? On­ko tämä sitä, mitä minä ha­lu­an, vai olen­ko läh­te­nyt mu­kaan vain miel­lyt­tääk­se­ni mi­nul­le rak­kai­ta ih­mi­siä? Voi­si­ko tä­män kai­ken vie­lä pe­rua?

Tar­ton ke­säi­nen kau­neus ja rau­hal­li­nen tun­nel­ma kyl­lä ihas­tut­ti­vat jäl­leen. Ai­van ku­ten se oli teh­nyt vuot­ta ai­kai­sem­min­kin, kun muu­tim­me tän­ne en­sim­mäis­tä ker­taa. Kui­ten­kin ikä­vä Suo­meen ja omaan ko­tiin tun­tui ras­kaam­mal­le ja to­del­li­sem­mal­le kuin ai­kai­sem­min. Pe­lot­ti, hel­pot­taa­ko se ol­len­kaan enää. Pys­tyn­kö löy­tä­mään jäl­leen tääl­tä paik­ka­ni ja tyy­ty­mään sii­hen. Pu­he­li­mes­sa ra­kas äi­ti­ni loh­dut­ti: ”Vaik­ka eh­kä läh­dit­kin sin­ne ajat­te­le­mat­ta it­se­ä­si, niin Ju­ma­lal­la on var­mas­ti täl­le oma tar­koi­tuk­sen­sa, ja voit ta­kai­sin muu­ton yh­tey­des­sä sit­ten to­de­ta, et­tä täs­sä kai­kes­sa oli Ju­ma­lan siu­naus.” En­sin tuo aja­tus tun­tui lii­an lap­sel­li­sel­le. Lii­an hel­pol­le. Ai­van kuin noin vain pi­täi­si tyy­tyä tä­hän. Mie­luum­min kiu­kut­te­lin mie­les­sä­ni sitä, et­tä en saa­nut ol­la Suo­mes­sa. Hil­jal­leen kui­ten­kin äi­ti­ni aja­tus al­koi put­kah­del­la mie­lee­ni eri ti­lan­teis­sa. Eh­kä sii­nä sit­ten­kin voi­si ol­la jon­kin­lais­ta loh­dul­lis­ta aja­tus­ta. Jo­tain sel­lais­ta hie­noa vii­saut­ta ja luot­ta­mus­ta, et­tä se an­tai­si voi­maa so­peu­tua ja löy­tää tääl­tä iloa ja tyy­ty­väi­syyt­tä elä­mään.

Pian olem­me asu­neet uut­ta Vi­ron ko­tia kol­me kuu­kaut­ta. Las­ten kou­lu, työt ja ar­ki ovat al­ka­neet rul­la­ta jok­seen­kin ta­sai­se­na. Mie­li on löy­tä­nyt tääl­tä pal­jon kau­nis­ta ja hy­vää. Syk­sy on kau­nis, ja en­sim­mäi­set seu­rat toi­vat tä­hän kaik­keen jo­tain pe­rä­ti juh­lal­lis­ta. Ne toi­vat tä­män toi­saal­ta mel­ko yk­si­näi­sen­kin elä­män kes­kel­le sitä tut­tua, tur­val­lis­ta ja loh­dul­lis­ta sa­no­maa, et­tä Ju­ma­la siu­naa mei­tä. Ja et­tä elä­mään kuu­luu kuor­man kan­ta­mi­nen mut­ta myös iloa ja rau­haa.

Olin en­sin kiel­täy­tyä täs­tä blo­gin kir­joit­ta­jan teh­tä­väs­tä. Tun­tui, et­tä olen tä­hän ai­van vää­rä ih­mi­nen, ja et­tä tämä elä­män­ti­lan­ne­kin on täy­sin mah­do­ton. Mut­ta sit­ten ajat­te­lin, et­tä blo­gin kir­joit­ta­mi­nen voi­si ol­la mi­nul­le erään­lai­nen hyvä py­säh­ty­mi­sen ja mie­tis­ke­lyn paik­ka. Edes ker­ran kuu­kau­des­sa kes­kit­tyi­sin ajat­te­le­maan, mil­lais­ta elä­mä­ni us­ko­vai­se­na on tä­män elä­män­ti­lan­tee­ni ja ym­pä­röi­vän maa­il­man kes­kel­lä. Kun tääl­lä ei ole pal­jon us­ko­vai­sia tai seu­ro­ja, ja us­ko­mi­sen asi­ois­ta­kin tu­lee ai­ka har­voin ju­tel­tua, niin tämä kir­joit­ta­mi­nen saa ol­la mi­nul­le muis­tu­tus sii­tä, mit­kä asi­at elä­mäs­sä­ni to­del­la ovat nii­tä mer­ki­tyk­sel­li­sim­piä ja kes­tä­vim­piä. Et­ten vä­syt­täi­si it­se­ä­ni tur­hien huol­ten tai mu­reh­ti­mis­ten kans­sa.

Ei­kä sitä voi kiel­tää, et­tä tun­tuu, kuin tämä kir­joit­ta­mi­nen toi­si rak­kaat ys­tä­vät Suo­mes­ta jo­ten­kin lä­hem­mäk­si. Vä­hän kuin kir­joit­tai­si kir­jet­tä ys­tä­väl­le.

MariKarhumaa
Lapset, ihmisten kohtaamiset, kulttuurien erilaisuus, luonnon monimuotoisuus sekä elämän erilaisten puolien valot ja varjot herättävät minussa tunteita ja ajatuksia. Toiset niistä vaativat tulla kirjoitetuksi muistiin. Kirjoittaessani peilaan elämääni uskovaisena, naisena, äitinä, vaimona, suomalaisena ja ihmisenä kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Missä olen erilainen? Missä samanlainen? Millainen oikein olen? Mitä haluan elämäni olevan? Minut tavoittaa osoitteesta makarhumaa@gmail.com.
3.8.2020

Mut­ta sinä tah­dot si­sim­pää­ni to­tuu­den - il­moi­ta siis mi­nul­le vii­sau­te­si! Ps. 51:8

Viikon kysymys