JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Äi­tiys – syyl­li­syyt­tä, py­säh­ty­mis­tä ja le­poa

17.9.2017 6.34

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170917063400

Tei­ni-ikäi­set lap­set ovat ihan mie­le­tön rik­kaus. Vaik­ka hai­kai­len vä­lil­lä vau­va-ai­ko­ja ja tun­nen ikä­vää pik­ku­lap­si­ar­keen, niin sa­mal­la on mah­ta­vaa viet­tää elä­mään­sä kol­men tei­ni-ikään kas­va­neen lap­sen kans­sa. Heis­sä on pik­ku­lap­sen leik­ki­syyt­tä ja lap­sel­li­suut­ta, mut­ta myös jo ai­kuis­mais­ta poh­dis­ke­le­vuut­ta ja ana­lyyt­ti­syyt­tä.

Elä­mä kui­ten­kin on ra­ken­net­tu si­ten, et­tä kaik­ki ei ole ai­na pelk­kää iha­naa ja au­rin­kois­ta. Ei, vaik­ka kuin­ka ha­lu­ai­si suh­tau­tua asi­oi­hin po­si­tii­vi­ses­ti. Vä­lil­lä sut­taa ja on har­maa­ta. Mut­ta on­nek­si asen­teel­la voi har­mai­na­kin het­ki­nä pyr­kiä me­ne­mään eteen­päin si­ten, et­tei me­ne­tä mie­len­kiin­to­aan ja hy­vää tah­to­aan.

Lap­set jos ket­kä haas­ta­vat mi­nus­sa ole­van it­sek­kyy­den. Jou­dun lä­hes päi­vit­täin muis­tut­ta­maan it­sel­le­ni, et­tä Ju­ma­lan an­ta­mis­ta teh­tä­vis­tä äi­tiys on mi­nul­le se tär­kein. Ai­na vain en muis­ta muis­tut­taa it­se­ä­ni, ja sil­loin mi­nus­ta tu­lee var­sin it­se­käs ja omaan na­paan tui­jot­te­le­va kiu­kut­te­li­ja, joka oli­si vaa­ti­mas­sa li­sää omaa ai­kaa ja mah­dol­li­suuk­sia omien unel­mien to­teut­ta­mi­seen. On­nek­si lap­set ovat suo­ra­sa­nai­sia ja us­kal­ta­vat tuo­da aja­tuk­si­aan esil­le, ja he toi­si­naan py­säyt­tä­vät­kin mi­nut ky­sy­myk­sel­lään, mik­si olen niin kiuk­kui­nen. Sil­loin on pak­ko it­se­kin sei­sah­tua tar­kas­te­le­maan omaa käy­tös­tään. Vaik­ka se sil­lä het­kel­lä ei tun­nu­kaan ol­len­kaan hel­pol­le. Las­ten ky­sy­mys on kui­ten­kin ai­heel­li­nen, ja sii­hen on syy­tä osa­ta vas­ta­ta.

Jos­kus kir­pai­see lu­jaa, kun ajat­te­len ny­ky­a­jan lap­sia. Vaik­ka toi­saal­ta sit­ten kir­pai­see ai­van yh­tä lu­jaa aja­tel­la lap­sia kaut­ta ai­kain. Lap­set jos­ta­kin syys­tä ovat ai­na tie­tyn­lais­ten mur­ros­ten etu­lin­jas­sa. Nii­tä, jot­ka kan­ta­vat seu­rauk­set. Oli­vat­pa ne mi­ten kur­jia tai hy­viä ta­han­sa. Sa­mal­la kun lap­sis­sa on mie­le­tön tu­le­vai­suu­den voi­ma ja valo, he myös ot­ta­vat mu­kaan­sa men­nei­syy­den haa­mu­ja esi­mer­kik­si van­hem­pien elä­mäs­tä.

Ei siis kos­kaan ole yh­den­te­ke­vää, mitä ko­to­na ja suh­tees­sa lap­siin ta­pah­tuu. Vaik­ka van­hem­pa­na syyl­lis­tyy toi­si­naan tur­has­ta, niin usein syyl­li­syy­den tun­teet nou­se­vat ai­van oi­keis­ta, tär­keis­tä asi­ois­ta, ku­ten vaik­ka­pa sii­tä, et­tem­me ole an­ta­neet lap­sil­le riit­tä­väs­ti ai­kaa. Vä­lil­lä pie­ni an­nos syyl­li­syyt­tä on ai­van pai­kal­laan. Ja ei pelk­kä tun­ne syyl­li­syy­des­tä, vaan oi­ke­as­ti myös kor­jaa­viin te­koi­hin joh­ta­vat pää­tök­set saat­ta­vat ol­la tar­peen.

Jos­kus nuo­re­na äi­ti­nä kamp­pai­lin val­ta­van syyl­li­syy­den kans­sa. Sii­hen se­koit­tui syyl­li­syyt­tä, jota olin kan­ta­nut lap­ses­ta saak­ka mu­ka­na­ni ja joka oli lä­hin­nä sel­lais­ta tur­haa it­sen­sä ruos­ki­mis­ta. Mut­ta sii­nä oli mu­ka­na myös syyl­li­syyt­tä sii­tä, et­ten osan­nut tar­peek­si näyt­tää rak­kaut­ta tai ot­taa lap­sia sy­liin. Li­säk­si hen­ki­nen läs­nä­o­lo ja kau­niis­ti pu­hu­mi­nen vä­sy­myk­sen kes­kel­lä oli­vat vai­kei­ta asi­oi­ta, ja niis­sä tun­sin jat­ku­vaa huo­nom­muut­ta.

Ai­ka­ni asi­aa tut­kit­tu­a­ni pää­tin, et­tä syyl­li­syys ei ol­lut tur­haa, mut­ta sen kans­sa pieh­ta­roi­mi­nen ei vie­nyt asi­aa ol­len­kaan toi­vot­tuun suun­taan. Olin en­tis­tä kiuk­kui­sem­pi ja vi­hai­sem­pi it­sel­le­ni. Niin­pä pää­tin, et­tä luo­vun syyl­li­syy­des­tä ja kes­ki­tyn vain ole­maan. Sie­tä­mään sitä, et­tä olen to­del­la kes­ke­ne­räi­nen ja tun­nen vä­lil­lä voi­ma­kas­ta vä­sy­mys­tä tai kyl­läs­ty­mis­tä­kin omien rak­kai­den las­te­ni kes­kel­lä. Aloin rau­hoit­tu­maan, py­sy­mään pai­kal­la­ni ja vain ole­maan. En tie­ten­kään tar­koi­ta mi­tään älyt­tö­myyk­siin me­ne­vää ma­koi­lua sot­kun ja pis­sa­vaip­po­jen kes­kel­lä, vaan sel­lais­ta rau­hoit­tu­mis­ta, et­tä en jat­ku­vas­ti tark­kail­lut te­ke­mi­si­ä­ni ja kes­kit­ty­nyt sät­ti­mään it­se­ä­ni sii­tä, mi­ten huo­no äi­ti olin.

Ajat­te­len siis, et­tä syyl­li­syys on hyvä tun­ne. Se an­taa sig­naa­lin, et­tä jo­ta­kin oli­si muu­tet­ta­va. Joko omaa toi­min­taa tai sit­ten syyl­li­syy­den kans­sa pai­nis­ke­lua. Syyl­li­syy­den kans­sa kan­nat­taa to­del­la py­säh­tyä kes­kus­te­le­maan. Tu­tus­tua it­seen­sä ja miet­tiä, mik­si tun­tee syyl­li­syyt­tä. Ajat­te­len, et­tä van­hem­pa­na ei ole va­raa pääs­tää it­seä hel­pol­la, sil­lä kaik­ki se, mitä ki­pui­lee ja pro­ses­soi, hei­jas­tuu ta­val­la tai toi­sel­la las­tem­me elä­mään. Sik­si van­hem­muus on jo pel­käs­tään val­ta­van hyvä syy py­säh­tyä ja tut­kia it­seä sekä tar­peen vaa­ties­sa ha­kea am­mat­ti­a­pu­a­kin ki­pui­luis­tam­me sel­vi­ä­mi­seen.

Us­kal­lan aja­tel­la, et­tä van­hem­muus on tär­kein teh­tä­vä kai­kil­le, joil­le lap­sia on an­net­tu. Niin suu­ri, et­tei­vät mit­kään am­ma­til­li­set vel­vol­li­suu­det voi ol­la sitä suu­rem­pia. Li­säk­si ajat­te­len, et­tei van­hem­pien teh­tä­vä­nä ole pel­käs­tään kas­vat­taa lap­sia kun­ni­al­li­sik­si kan­sa­lai­sik­si, vaan ol­la heil­le tur­va ja syli ai­van ai­kui­suu­teen as­ti. Sel­lai­nen syli, jos­sa lap­sel­la oli­si ti­laa ol­la juu­ri sel­lai­nen kuin hän on. Suo­rit­ta­mat­ta ja il­man kou­lu­lai­sen tai min­kään muun­kaan roo­lia.

Olen siis yrit­tä­nyt ope­tel­la ole­maan ko­to­na läs­nä. Siir­tä­mään si­vuun omia it­sek­käi­tä ha­lu­ja­ni, vaik­ka tie­tys­ti ter­veel­lä ta­val­la pi­tää myös osa­ta ol­la it­se­käs ja huo­leh­tia hy­vin­voin­nis­taan. Tuo läs­nä­o­le­mi­sen ja py­säh­ty­mi­sen opet­te­lu jat­kuu elä­mäs­sä­ni edel­leen. En­kä odo­ta­kaan, et­tä oli­sin kos­kaan val­mis. Mut­ta äi­tiyt­tä­ni se on kui­ten­kin muut­ta­nut sii­nä mää­rin, et­tä tun­nen jol­la­kin ta­paa it­se­ni pal­jon rau­hal­li­sem­mak­si ja on­nel­li­sem­mak­si. Sen si­jaan, et­tä ko­ki­sin jat­ku­vaa syyl­li­syyt­tä, voin is­tah­taa las­te­ni kes­kel­le juu­ri sel­lai­se­na kuin olen. Tosi in­hi­mil­li­se­nä ih­mi­se­nä. Ereh­ty­vä­nä ja vä­liin vä­sy­nee­nä­kin. Ei­kä las­ten ky­sy­mys ”Mik­si olet niin kiuk­kui­nen?” enää nos­ta mi­nus­ta pin­taan hir­vit­tä­vää syyl­li­syyt­tä vaan enem­män­kin kii­tol­li­suut­ta, joka tar­koit­taa sitä, et­tä las­ten ky­sy­myk­seen voi vas­ta­ta vä­lil­lä vain an­teek­si pyy­tä­mäl­lä.

MariKarhumaa
Lapset, ihmisten kohtaamiset, kulttuurien erilaisuus, luonnon monimuotoisuus sekä elämän erilaisten puolien valot ja varjot herättävät minussa tunteita ja ajatuksia. Toiset niistä vaativat tulla kirjoitetuksi muistiin. Kirjoittaessani peilaan elämääni uskovaisena, naisena, äitinä, vaimona, suomalaisena ja ihmisenä kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Missä olen erilainen? Missä samanlainen? Millainen oikein olen? Mitä haluan elämäni olevan? Minut tavoittaa osoitteesta makarhumaa@gmail.com.
3.8.2020

Mut­ta sinä tah­dot si­sim­pää­ni to­tuu­den - il­moi­ta siis mi­nul­le vii­sau­te­si! Ps. 51:8

Viikon kysymys