Tei­ni-ikäi­set lap­set ovat ihan mie­le­tön rik­kaus. Vaik­ka hai­kai­len vä­lil­lä vau­va-ai­ko­ja ja tun­nen ikä­vää pik­ku­lap­si­ar­keen, niin sa­mal­la on mah­ta­vaa viet­tää elä­mään­sä kol­men tei­ni-ikään kas­va­neen lap­sen kans­sa. Heis­sä on pik­ku­lap­sen leik­ki­syyt­tä ja lap­sel­li­suut­ta, mut­ta myös jo ai­kuis­mais­ta poh­dis­ke­le­vuut­ta ja ana­lyyt­ti­syyt­tä.

Elä­mä kui­ten­kin on ra­ken­net­tu si­ten, et­tä kaik­ki ei ole ai­na pelk­kää iha­naa ja au­rin­kois­ta. Ei, vaik­ka kuin­ka ha­lu­ai­si suh­tau­tua asi­oi­hin po­si­tii­vi­ses­ti. Vä­lil­lä sut­taa ja on har­maa­ta. Mut­ta on­nek­si asen­teel­la voi har­mai­na­kin het­ki­nä pyr­kiä me­ne­mään eteen­päin si­ten, et­tei me­ne­tä mie­len­kiin­to­aan ja hy­vää tah­to­aan.

Lap­set jos ket­kä haas­ta­vat mi­nus­sa ole­van it­sek­kyy­den. Jou­dun lä­hes päi­vit­täin muis­tut­ta­maan it­sel­le­ni, et­tä Ju­ma­lan an­ta­mis­ta teh­tä­vis­tä äi­tiys on mi­nul­le se tär­kein. Ai­na vain en muis­ta muis­tut­taa it­se­ä­ni, ja sil­loin mi­nus­ta tu­lee var­sin it­se­käs ja omaan na­paan tui­jot­te­le­va kiu­kut­te­li­ja, joka oli­si vaa­ti­mas­sa li­sää omaa ai­kaa ja mah­dol­li­suuk­sia omien unel­mien to­teut­ta­mi­seen. On­nek­si lap­set ovat suo­ra­sa­nai­sia ja us­kal­ta­vat tuo­da aja­tuk­si­aan esil­le, ja he toi­si­naan py­säyt­tä­vät­kin mi­nut ky­sy­myk­sel­lään, mik­si olen niin kiuk­kui­nen. Sil­loin on pak­ko it­se­kin sei­sah­tua tar­kas­te­le­maan omaa käy­tös­tään. Vaik­ka se sil­lä het­kel­lä ei tun­nu­kaan ol­len­kaan hel­pol­le. Las­ten ky­sy­mys on kui­ten­kin ai­heel­li­nen, ja sii­hen on syy­tä osa­ta vas­ta­ta.

Jos­kus kir­pai­see lu­jaa, kun ajat­te­len ny­ky­a­jan lap­sia. Vaik­ka toi­saal­ta sit­ten kir­pai­see ai­van yh­tä lu­jaa aja­tel­la lap­sia kaut­ta ai­kain. Lap­set jos­ta­kin syys­tä ovat ai­na tie­tyn­lais­ten mur­ros­ten etu­lin­jas­sa. Nii­tä, jot­ka kan­ta­vat seu­rauk­set. Oli­vat­pa ne mi­ten kur­jia tai hy­viä ta­han­sa. Sa­mal­la kun lap­sis­sa on mie­le­tön tu­le­vai­suu­den voi­ma ja valo, he myös ot­ta­vat mu­kaan­sa men­nei­syy­den haa­mu­ja esi­mer­kik­si van­hem­pien elä­mäs­tä.

Ei siis kos­kaan ole yh­den­te­ke­vää, mitä ko­to­na ja suh­tees­sa lap­siin ta­pah­tuu. Vaik­ka van­hem­pa­na syyl­lis­tyy toi­si­naan tur­has­ta, niin usein syyl­li­syy­den tun­teet nou­se­vat ai­van oi­keis­ta, tär­keis­tä asi­ois­ta, ku­ten vaik­ka­pa sii­tä, et­tem­me ole an­ta­neet lap­sil­le riit­tä­väs­ti ai­kaa. Vä­lil­lä pie­ni an­nos syyl­li­syyt­tä on ai­van pai­kal­laan. Ja ei pelk­kä tun­ne syyl­li­syy­des­tä, vaan oi­ke­as­ti myös kor­jaa­viin te­koi­hin joh­ta­vat pää­tök­set saat­ta­vat ol­la tar­peen.

Jos­kus nuo­re­na äi­ti­nä kamp­pai­lin val­ta­van syyl­li­syy­den kans­sa. Sii­hen se­koit­tui syyl­li­syyt­tä, jota olin kan­ta­nut lap­ses­ta saak­ka mu­ka­na­ni ja joka oli lä­hin­nä sel­lais­ta tur­haa it­sen­sä ruos­ki­mis­ta. Mut­ta sii­nä oli mu­ka­na myös syyl­li­syyt­tä sii­tä, et­ten osan­nut tar­peek­si näyt­tää rak­kaut­ta tai ot­taa lap­sia sy­liin. Li­säk­si hen­ki­nen läs­nä­o­lo ja kau­niis­ti pu­hu­mi­nen vä­sy­myk­sen kes­kel­lä oli­vat vai­kei­ta asi­oi­ta, ja niis­sä tun­sin jat­ku­vaa huo­nom­muut­ta.

Ai­ka­ni asi­aa tut­kit­tu­a­ni pää­tin, et­tä syyl­li­syys ei ol­lut tur­haa, mut­ta sen kans­sa pieh­ta­roi­mi­nen ei vie­nyt asi­aa ol­len­kaan toi­vot­tuun suun­taan. Olin en­tis­tä kiuk­kui­sem­pi ja vi­hai­sem­pi it­sel­le­ni. Niin­pä pää­tin, et­tä luo­vun syyl­li­syy­des­tä ja kes­ki­tyn vain ole­maan. Sie­tä­mään sitä, et­tä olen to­del­la kes­ke­ne­räi­nen ja tun­nen vä­lil­lä voi­ma­kas­ta vä­sy­mys­tä tai kyl­läs­ty­mis­tä­kin omien rak­kai­den las­te­ni kes­kel­lä. Aloin rau­hoit­tu­maan, py­sy­mään pai­kal­la­ni ja vain ole­maan. En tie­ten­kään tar­koi­ta mi­tään älyt­tö­myyk­siin me­ne­vää ma­koi­lua sot­kun ja pis­sa­vaip­po­jen kes­kel­lä, vaan sel­lais­ta rau­hoit­tu­mis­ta, et­tä en jat­ku­vas­ti tark­kail­lut te­ke­mi­si­ä­ni ja kes­kit­ty­nyt sät­ti­mään it­se­ä­ni sii­tä, mi­ten huo­no äi­ti olin.

Ajat­te­len siis, et­tä syyl­li­syys on hyvä tun­ne. Se an­taa sig­naa­lin, et­tä jo­ta­kin oli­si muu­tet­ta­va. Joko omaa toi­min­taa tai sit­ten syyl­li­syy­den kans­sa pai­nis­ke­lua. Syyl­li­syy­den kans­sa kan­nat­taa to­del­la py­säh­tyä kes­kus­te­le­maan. Tu­tus­tua it­seen­sä ja miet­tiä, mik­si tun­tee syyl­li­syyt­tä. Ajat­te­len, et­tä van­hem­pa­na ei ole va­raa pääs­tää it­seä hel­pol­la, sil­lä kaik­ki se, mitä ki­pui­lee ja pro­ses­soi, hei­jas­tuu ta­val­la tai toi­sel­la las­tem­me elä­mään. Sik­si van­hem­muus on jo pel­käs­tään val­ta­van hyvä syy py­säh­tyä ja tut­kia it­seä sekä tar­peen vaa­ties­sa ha­kea am­mat­ti­a­pu­a­kin ki­pui­luis­tam­me sel­vi­ä­mi­seen.

Us­kal­lan aja­tel­la, et­tä van­hem­muus on tär­kein teh­tä­vä kai­kil­le, joil­le lap­sia on an­net­tu. Niin suu­ri, et­tei­vät mit­kään am­ma­til­li­set vel­vol­li­suu­det voi ol­la sitä suu­rem­pia. Li­säk­si ajat­te­len, et­tei van­hem­pien teh­tä­vä­nä ole pel­käs­tään kas­vat­taa lap­sia kun­ni­al­li­sik­si kan­sa­lai­sik­si, vaan ol­la heil­le tur­va ja syli ai­van ai­kui­suu­teen as­ti. Sel­lai­nen syli, jos­sa lap­sel­la oli­si ti­laa ol­la juu­ri sel­lai­nen kuin hän on. Suo­rit­ta­mat­ta ja il­man kou­lu­lai­sen tai min­kään muun­kaan roo­lia.

Olen siis yrit­tä­nyt ope­tel­la ole­maan ko­to­na läs­nä. Siir­tä­mään si­vuun omia it­sek­käi­tä ha­lu­ja­ni, vaik­ka tie­tys­ti ter­veel­lä ta­val­la pi­tää myös osa­ta ol­la it­se­käs ja huo­leh­tia hy­vin­voin­nis­taan. Tuo läs­nä­o­le­mi­sen ja py­säh­ty­mi­sen opet­te­lu jat­kuu elä­mäs­sä­ni edel­leen. En­kä odo­ta­kaan, et­tä oli­sin kos­kaan val­mis. Mut­ta äi­tiyt­tä­ni se on kui­ten­kin muut­ta­nut sii­nä mää­rin, et­tä tun­nen jol­la­kin ta­paa it­se­ni pal­jon rau­hal­li­sem­mak­si ja on­nel­li­sem­mak­si. Sen si­jaan, et­tä ko­ki­sin jat­ku­vaa syyl­li­syyt­tä, voin is­tah­taa las­te­ni kes­kel­le juu­ri sel­lai­se­na kuin olen. Tosi in­hi­mil­li­se­nä ih­mi­se­nä. Ereh­ty­vä­nä ja vä­liin vä­sy­nee­nä­kin. Ei­kä las­ten ky­sy­mys ”Mik­si olet niin kiuk­kui­nen?” enää nos­ta mi­nus­ta pin­taan hir­vit­tä­vää syyl­li­syyt­tä vaan enem­män­kin kii­tol­li­suut­ta, joka tar­koit­taa sitä, et­tä las­ten ky­sy­myk­seen voi vas­ta­ta vä­lil­lä vain an­teek­si pyy­tä­mäl­lä.