JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Ajatella, jos voisin istahtaa seuraksesi!

4.6.2017 6.30

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170604063000

Is­tun ko­to­na päi­vä­kah­vil­la. Lä­he­tän ys­tä­väl­le­ni ku­van kuk­ka­kim­pus­ta pöy­däl­lä­ni ja ker­ron, et­tä tääl­lä on kau­nis­ta, vaik­ka koti-ikä­vä on­kin kova. Ys­tä­vän vas­taus saa it­kun sil­mään. ”Voi mi­ten kau­nis­ta. Aja­tel­la, jos voi­sin vain ki­pais­ta sin­ne ja is­tah­taa seu­rak­se­si!” Mi­kään ei sil­lä het­kel­lä oli­si tun­tu­nut pa­rem­mal­ta kuin saa­da is­tah­taa päi­vä­kah­vil­le ys­tä­vää vas­ta­pää­tä, ja­kaa elä­mää kas­vok­kain ja saa­da vain ol­la, le­vä­tä ja tun­tea it­sen­sä ra­kas­te­tuk­si.

Koti-Suo­men ul­ko­puo­lel­la asu­es­sa­ni olen mo­nes­ti ko­ke­nut yk­si­näi­syyt­tä. Yk­si­näi­syys on opet­ta­nut mi­nul­le mo­nen­lais­ta. En­nen kaik­kea sitä, et­tä sy­vim­mis­sä­kään tun­ne­ti­lois­sa en kos­kaan ole täy­sin yk­sin. Ja et­tä kaik­kien yk­si­näi­syy­den tun­tei­den läpi sel­vi­ää hen­gis­sä, vaik­ka vä­lil­lä ot­tai­si ko­vil­le­kin. Olen op­pi­nut myös, et­tä yk­si­näi­syys ja omien aja­tus­ten­sa kans­sa it­sek­seen ole­mi­nen on toi­si­naan oi­kein hyvä asia.

Mut­ta mi­ten iha­naa on­kaan yk­si­näis­ten het­kien jäl­keen koh­da­ta ys­tä­viä! Ta­pah­tuu­pa se sit­ten säh­köi­ses­ti tai li­ve­nä. Ja saa­da tuu­let­taa omia aja­tuk­si­aan jon­kun seu­ras­sa, sel­lai­sen, joka ym­mär­tää ja vä­lit­tää. Tar­tos­sa asu­es­sa ys­tä­vien yh­tey­de­no­tot ovat nous­seet ar­vok­kaam­mak­si kuin Suo­mes­sa kos­kaan. Myös kaik­ki ys­tä­vien vie­rai­lut tääl­lä ovat ol­leet ai­van juh­la­het­kiä.

Ke­säl­lä olem­me muut­ta­mas­sa ta­kai­sin Suo­meen. Se tun­tuu hy­väl­tä, mut­ta jän­nit­tää sa­mal­la. Mi­ten mei­dät ote­taan vas­taan? Löy­däm­me­kö uu­del­leen ki­vut­to­mas­ti oman paik­kam­me? Saa­vat­ko lap­set ka­ve­rei­ta? Tai ovat­ko omat ys­tä­vyys­suh­tee­ni, var­sin­kin ne, jot­ka nyt pois­sa­o­lon ai­ka­na ovat jää­neet hy­vin vä­häl­le yh­tey­den­pi­dol­le, edel­leen voi­mis­saan? Olen miet­ti­nyt mo­nen­lai­sia asi­oi­ta ja sa­mal­la myös ym­mär­tä­nyt, et­tä toi­set asi­at ovat muut­tu­neet pois­sa ol­les­sam­me ja toi­set ovat edel­leen sa­moin. Ja et­tä se on hyvä niin. Muu­tos on ta­pah­tu­nut niin it­ses­säm­me kuin sii­nä­kin tu­tus­sa, van­has­sa ym­pä­ris­tös­säm­me. En­ti­sen ko­din naa­pu­riin on nous­sut uu­si talo ja hiu­kan kau­em­mak­si on muut­ta­nut ys­tä­vä­pa­ris­kun­ta. Ou­lun kau­pun­gin il­me on muut­tu­nut Val­ke­an ja Ki­vi­sy­dä­men myö­tä, mut­ta toi­saal­ta tu­tut ka­dut ja kau­pat ovat suu­ril­ta osin vie­lä en­ti­sil­lä pai­koil­laan. Rak­kaat van­hem­pa­ni ja si­sa­ruk­se­ni asu­vat tu­tuis­sa ko­deis­saan, ja nii­hin ko­tei­hin on ai­na ma­ta­la kyn­nys men­nä. Mi­tään tär­ke­ää en ole var­mas­ti me­net­tä­nyt näi­den kah­den vuo­den ai­ka­na.

Asu­mi­nen Tar­tos­sa on mo­nel­la ta­paa ol­lut kuin oli­si pit­käl­lä lo­mal­la ul­ko­mail­la. So­pi­vas­ti ek­so­tiik­kaa ja sil­ti tut­tua. Kui­ten­kin tääl­lä on vä­lil­lä tar­vin­nut kah­la­ta kai­pauk­sen ja ikä­vän ve­sis­sä pol­via myö­ten. Tal­ven pi­mei­nä il­toi­na on vä­lil­lä tun­tu­nut, et­tä nyt kun vain voi­si ajel­la il­ta­kah­vil­le sis­kon luo tai pyy­tää jon­kun rak­kaan ys­tä­vän is­tu­maan il­taa. Vä­lil­lä What­sApp-ryh­mien kes­kus­te­lui­den seu­raa­mi­nen on tuot­ta­nut tus­kaa, kun sis­kot ovat so­pi­neet yh­tei­ses­tä il­lan­vie­tos­ta tai ys­tä­vil­lä on ol­lut yh­tei­siä ta­paa­mi­sia. Kui­ten­kin sa­mal­la on ol­lut kii­tol­li­nen mie­li sii­tä, et­tä olen saa­nut viet­tää tääl­lä näi­tä unoh­tu­mat­to­mia het­kiä oman per­hee­ni ja tääl­lä asu­vien ys­tä­vie­ni kans­sa. Ja toi­saal­ta on ol­lut tur­val­lis­ta tie­tää, et­tä jos­kus on mah­dol­li­suus ol­la osal­li­se­na kai­kis­sa nois­sa mu­ka­vis­sa ta­pah­tu­mis­sa Suo­mes­sa.

Tart­to ja tääl­lä asu­mi­nen ovat opet­ta­neet mi­nul­le mo­nia asi­oi­ta. Niis­tä voi­si var­mas­ti kir­joi­tel­la mo­nia blo­gi­teks­te­jä. Mut­ta täs­sä het­kes­sä tun­nen sy­vää kii­tol­li­suut­ta juu­ri ys­tä­vyy­des­tä! Ih­mi­sis­tä, jot­ka ovat ol­leet joko hen­ki­ses­ti tai fyy­si­ses­ti rin­nal­la­ni kai­ken­lai­sis­sa vai­heis­sa ja tun­nel­mis­sa niin ai­kai­sem­min kuin tä­män­kin ul­ko­mail­la asu­mi­sem­me ai­ka­na. Olen ai­na aja­tel­lut, et­tä Ju­ma­la on vii­sas ja hän nä­kee tar­kas­ti, mil­lai­sia ih­mi­siä tar­vit­sen ym­pä­ril­le­ni voi­dak­se­ni ol­la minä ja jak­saak­se­ni us­koa hy­vään ja luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen.

MariKarhumaa
Lapset, ihmisten kohtaamiset, kulttuurien erilaisuus, luonnon monimuotoisuus sekä elämän erilaisten puolien valot ja varjot herättävät minussa tunteita ja ajatuksia. Toiset niistä vaativat tulla kirjoitetuksi muistiin. Kirjoittaessani peilaan elämääni uskovaisena, naisena, äitinä, vaimona, suomalaisena ja ihmisenä kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Missä olen erilainen? Missä samanlainen? Millainen oikein olen? Mitä haluan elämäni olevan? Minut tavoittaa osoitteesta makarhumaa@gmail.com.
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys