JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Elä­mä­ni näy­teik­ku­nas­sa

13.1.2017 6.57

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170113065700

Jou­lun al­la Stoc­kan näy­teik­ku­na oli jäl­leen niin upea, et­tä sitä saat­toi sa­noa näh­tä­vyy­dek­si. Pu­hu­mat­ta­kaan useis­ta esi­mer­kik­si Kes­ki-Eu­roo­pan suur­ten kau­pun­kien näy­teik­ku­nois­ta. Olen lo­ma­reis­suil­la jos­kus aja­tel­lut, et­tä jo pel­kät näy­teik­ku­nat ovat yk­si reis­sun mat­ka­koh­teis­ta. Näy­teik­ku­nat luo­vat mie­li­ku­via hy­vis­tä asi­ois­ta: kau­neu­des­ta, täy­del­li­syy­des­tä, siis­tey­des­tä, hal­lit­se­mi­ses­ta ja rak­kau­des­ta. Näy­teik­ku­nat tar­jo­a­vat es­teet­tis­tä nau­tin­toa mut­ta myös he­rät­tä­vät unel­mia. Mut­ta mil­tä näyt­tää maa­il­ma sa­dun­hoh­tois­ten näy­teik­ku­noi­den ta­ka­na?

Jos­kus sil­loin kun olin lap­si, per­he­al­bu­mit oli­vat tie­tyn­lai­nen kur­kis­tu­sik­ku­na ih­mis­ten ja per­hei­den elä­mään. Nii­hin oli tal­len­net­tu muis­to­ja jou­luis­ta, syn­ty­mä­päi­vis­tä, eri­lai­sis­ta lo­ma­mat­kois­ta ja muis­ta elä­män tär­keis­tä asi­ois­ta. Ke­hi­tyk­sen myö­tä me­dia toi näy­teik­ku­nat en­sin jul­ki­suu­den hen­ki­löi­den elä­mään ja myö­hem­min so­si­aa­li­nen me­dia toi tuon sa­man mei­dän kaik­kien ulot­tu­vil­le. Blo­gin, Fa­ce­book-pro­fii­lin, Ins­tag­ram-ti­lin, Twit­te­rin tai muun so­si­aa­li­sen me­di­an kaut­ta voim­me luo­da it­sel­lem­me näy­teik­ku­nan, jon­ka läpi toi­set voi­vat kat­sel­la elä­määm­me. Olen pal­jon miet­ti­nyt tätä ke­hi­tys­tä ja pyr­ki­nyt kat­se­le­maan sitä po­si­tii­vi­ses­sa va­los­sa. So­si­aa­li­nen me­dia mah­dol­lis­taa niin mo­nen­lais­ta hy­vää. Olen it­se ko­ke­nut to­del­la tär­ke­äk­si esi­mer­kik­si lap­suu­des­ta tut­tu­jen, mut­ta sit­tem­min elä­män etään­nyt­tä­mien ka­ve­rei­den koh­taa­mi­sen. Ala-as­te­ai­kai­set ka­ve­rit, laa­ja su­ku­lais­ten jouk­ko ja vaik­ka­pa opis­to­vuo­den ai­ka­na tär­keik­si muo­dos­tu­neet ih­mis­suh­teet ovat saa­neet so­men kaut­ta jat­ku­vuut­ta. Li­säk­si mo­nien asi­oi­den ja ta­pah­tu­mien so­pi­mi­nen ja kuu­lu­mis­ten vaih­ta­mi­nen ta­pah­tuu hel­pos­ti Fa­ce­boo­kin eri­lai­sis­sa ryh­mis­sä. Vii­me ke­sän lo­pul­la ra­kas Su­le­vi-pap­pa­ni kuo­li pit­kän sai­ras­te­lun uu­vut­ta­ma­na. Su­ku­lai­set pi­ti­vät koko ajan mei­tä kau­ka­na asu­via mu­ka­na pa­pan vii­mei­sis­sä päi­vis­sä su­vun oman ryh­män kes­ken. Sil­loin ajat­te­lin usein, mi­ten tär­keä ja hyvä asia so­si­aa­li­nen me­dia on. Mut­ta liit­tyy­kö so­meen ja siel­lä ra­ken­ta­maam­me näy­teik­ku­naan myös hait­to­ja ja ikä­viä puo­lia? Mie­les­tä­ni liit­tyy. Toi­si­naan jopa pal­jon­kin.

Luin jos­sa­kin so­si­aa­li­sen me­di­an pals­tal­la ohi­men­nen ky­sy­myk­sen, et­tä saa­vat­ko ra­kas­tu­neet näyt­tää rak­kaut­taan jul­ki­ses­ti me­di­as­sa vai är­syt­tää­kö sel­lai­nen mui­ta. Jäin sil­loin miet­ti­mään omaa käyt­täy­ty­mis­tä­ni so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa. Ajat­te­len, et­tä mi­nun so­mes­sa­ni rak­kaus saa nä­kyä, kun­han sitä ei tar­vit­se var­ta vas­ten ke­nel­le­kään esi­tel­lä. Mie­luum­min toi­von mi­nun näy­teik­ku­nas­sa­ni nä­ky­vän omia rak­kai­ta­ni kuin vaik­ka­pa hie­no­jen os­ta­mie­ni si­sus­tus­tuot­tei­den tai vaat­tei­den ku­via. Vaik­ka täs­sä taas jou­tuu toki poh­ti­maan rak­kait­ten­sa tah­toa ja sitä, mitä tie­to­ja heis­tä ha­lu­aa net­tiin kos­kaan lait­taa. Uu­si no­ja­tuo­li on toki pal­jon neut­raa­lim­pi kuva bit­ti­a­va­ruu­den hur­jas­sa maa­il­mas­sa kuin vaik­ka­pa kuva omis­ta lap­sis­ta. Mut­ta toi­saal­ta, mitä mi­nus­ta ja elä­mä­nar­vois­ta­ni ker­to­vat ku­vat ta­va­rois­ta tai han­kin­nois­ta tai hie­nois­ta lo­ma­mat­kois­ta? Ja mitä minä ha­lu­an sel­lai­sil­la ku­vil­la ys­tä­vil­le­ni ja tut­ta­vil­le­ni vies­tiä? Ja mis­sä me­nee hy­vän maun raja nii­den no­ja­tuo­li- ja "uu­si vil­la­pai­ta" -ku­vien kans­sa?

Ra­kas­tan ku­va­ta ym­pä­röi­vää maa­il­maa. Jo lap­se­na muis­tan kou­lu­bus­sis­sa is­tus­kel­les­sa­ni miet­ti­vä­ni usein ohi vi­li­se­viä mai­se­mia, et­tä mis­tä koh­din sai­si min­kä­kin­lai­sen ku­van ja mi­ten kau­niis­ti nii­tä voi­si ra­ja­ta. Kau­neu­den ko­ke­mi­nen on mi­nul­le tär­ke­ää, ja huo­maan usein tus­kas­te­le­va­ni, mi­ten jon­kin kau­niin het­ken voi­si­kin saa­da ikuis­te­tuk­si. On­nek­si ny­ky­ai­ka on tuo­nut tä­hän tus­kaan hel­po­tus­ta sil­lä, et­tä kän­ny­kät ovat teh­neet va­lo­ku­vaa­mi­sen hel­pok­si. Vaik­ka ku­van laa­tu ei ole ol­len­kaan sama kuin kun­non ka­me­ral­la ote­tus­sa, niin olen huo­man­nut, et­tä laa­tua tär­ke­äm­mäk­si on omas­sa elä­mäs­sä­ni nous­sut se, et­tä yli­pää­tään pys­tyn tal­let­ta­maan het­kiä ja muis­to­ja omak­si ilok­se­ni.

Ha­lu­an myös ja­kaa asi­oi­ta ys­tä­vie­ni kes­ken. Us­koi­sin sen ole­van var­sin tut­tua mo­nel­le muul­le­kin ku­vaa­mi­ses­ta naut­ti­val­le. Ins­tag­ram-pro­fii­lis­sa­ni on­kin pal­jon ku­via per­hees­tä­ni, ko­dis­ta­ni ja eri­lai­sis­ta ta­pah­tu­mis­ta elä­mäs­säm­me. Täs­sä yh­tey­des­sä olen miet­ti­nyt pal­jon omaa jul­kis­ta ik­ku­naa­ni, elä­mä­ni näy­teik­ku­naa, joka sa­mal­la hei­jas­taa koko per­hee­ni elä­mää ja meil­le tär­kei­tä ar­vo­ja. Per­he­al­bu­mis­ta, jota ai­kai­sem­min kat­sel­tiin lä­hin­nä vain lä­him­pien su­ku­lais­ten ja ys­tä­vien kes­ken, on tul­lut pal­jon laa­jem­mal­le nä­ky­vä näy­teik­ku­na. Se mah­dol­lis­taa mo­nen­lais­ta hy­vää, mut­ta sa­mal­la sii­nä on mie­les­tä­ni myös vaa­ra­na se, et­tä me­ne­täm­me jon­kin­lai­sen kont­rol­lin ja so­keu­dum­me sil­le, mil­lais­ta si­säl­töä it­ses­täm­me, lä­hei­sis­täm­me ja elä­mäs­täm­me jaam­me ke­nen ta­han­sa näh­tä­väk­si. Sii­nä mis­sä per­he­al­bu­meis­sa nä­kyi­vät usein per­heen juh­la­het­ket, so­mes­sa tu­lee hel­pom­min esi­tel­leek­si myös laa­jem­min ar­kie­lä­mää. Sa­mal­la se mie­les­tä­ni hei­jas­taa her­kem­min ar­vo­maa­il­maam­me ja luon­net­tam­me.

Mil­lai­sia blo­ge­ja ja Ins­tag­ram- tai Fa­ce­book-pro­fii­le­ja ih­mi­set mie­lui­ten kat­se­le­vat? Mil­lai­sia asi­oi­ta minä toi­von nä­ke­vä­ni so­mes­sa? Tai ys­tä­vie­ni näy­teik­ku­nois­sa? Ai­van ku­ten kaup­po­jen näy­teik­ku­noi­den­kin edes­sä, niin so­mes­sa­kin ha­lu­an toi­si­naan haa­veil­la. Saa­da uu­sia ide­oi­ta pu­keu­tu­mi­seen, si­sus­ta­mi­seen tai vaik­ka­pa ur­hei­luun. Ja vä­lil­lä vain naut­tia kau­neu­des­ta. Mut­ta mi­ten pal­jon jak­san sel­lais­ta? En­tä jos ys­tä­vie­ni näy­teik­ku­nat al­ka­vat muis­tut­taa Stoc­kan näy­teik­ku­naa? En­tä jos oma so­si­aa­li­sen me­di­an pro­fii­li­ni al­kaa ol­la sel­lai­nen? Ei­kö se ala sil­loin näyt­tää jo­ten­kin teen­näi­sel­tä ja lii­an täy­del­li­sel­tä? Alan kai­va­ta ta­kai­sin nii­den per­he­al­bu­mei­den pa­riin. Vaik­ka niis­sä­kin elä­män ro­soi­suus oli usein pii­los­sa juh­la­vaat­tei­den, kat­taus­ten, ul­ko­maan­mat­ko­jen tai vaik­ka kau­nii­den mai­se­mien ta­ka­na, koen sil­ti, et­tä ne oli­vat lä­hem­pä­nä ar­kea. Lä­hem­pä­nä ai­van ta­val­lis­ta elä­mää.

On iha­naa huo­ma­ta so­mes­sa, et­tä joku on löy­tä­nyt upe­an uu­den ma­ton, eh­kä juu­ri sen tren­dik­käim­män, tai et­tä toi­nen on saa­nut koko ko­tin­sa näyt­tä­mään kau­niil­ta ja hie­nol­ta. Sil­ti ai­van kaik­kein eni­ten ilah­dut­taa näh­dä, mi­ten on­nel­li­sia toi­set ovat. Mi­ten per­heet voi­vat hy­vin, lap­set hy­myi­le­vät, äi­dit ja isät ra­kas­ta­vat toi­si­aan ja elä­mää oh­jaa­vat ter­veet ar­vot sekä toi­sia kun­ni­oit­ta­va asen­ne. Ei niin, et­tä mi­tään sel­lais­ta esi­tel­lään kei­no­te­koi­ses­ti, vä­ki­sel­lä, vaan et­tä ar­ki vain saa näyt­täy­tyä siel­lä sel­lai­se­na kuin se on. Kau­nii­na ja ar­vok­kaa­na kaik­ki­ne sen eri­lai­si­ne puo­li­neen. Ja et­tä sii­nä saa­vat nä­kyä elä­män eri­lai­set ro­soi­suu­det ja vai­ke­at­kin het­ket. Kos­ka elä­mäm­me ei ole sil­lä ta­voin täy­del­li­nen kuin ne kaup­po­jen näy­teik­ku­nat. Toi­voi­sin so­men tar­jo­a­van it­sel­le­ni hy­vi­nä ai­koi­na iloa ja huo­noi­na het­ki­nä loh­tua ja lem­peyt­tä. Ja kai­kil­le meil­le sel­lais­ta maa­il­maa, jos­sa voi­sim­me it­se ol­la juu­ri it­sem­me ja elä­mäm­me nä­köi­siä.

MariKarhumaa
Lapset, ihmisten kohtaamiset, kulttuurien erilaisuus, luonnon monimuotoisuus sekä elämän erilaisten puolien valot ja varjot herättävät minussa tunteita ja ajatuksia. Toiset niistä vaativat tulla kirjoitetuksi muistiin. Kirjoittaessani peilaan elämääni uskovaisena, naisena, äitinä, vaimona, suomalaisena ja ihmisenä kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Missä olen erilainen? Missä samanlainen? Millainen oikein olen? Mitä haluan elämäni olevan? Minut tavoittaa osoitteesta makarhumaa@gmail.com.
3.8.2020

Mut­ta sinä tah­dot si­sim­pää­ni to­tuu­den - il­moi­ta siis mi­nul­le vii­sau­te­si! Ps. 51:8

Viikon kysymys