JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Some ja minä – missä suhteessa?

21.5.2018 6.04

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180521060400

En us­ko, et­tä olen ai­noa ih­mi­nen, joka ajoit­tain pai­nis­ke­lee ny­ky­tek­no­lo­gi­an il­mi­öi­den, ku­ten äly­pu­he­li­men käy­tön ja so­men kans­sa. Elä­mäs­sä­ni on ai­ko­ja, jol­loin äly­pu­he­lin pai­naa ras­kaas­ti kä­des­sä­ni. Noi­na ai­koi­na pu­he­li­men ali­tui­ses­ti ulot­tu­vil­la pi­tä­mi­nen, tois­tu­va au­to­maat­ti­nen kä­den kur­kot­ta­mi­nen pu­he­lin­ta koh­ti ja so­vel­lus­ten se­laa­mi­nen tun­tu­vat enem­män kuor­mit­ta­van kuin tuo­van iloa. Tun­tuu, et­tä pu­he­li­mel­la on tai­pu­mus val­la­ta pin­ta-alaa elä­mäs­tä­ni vai­vih­kaa, ja sen käy­tön kans­sa on ol­ta­va valp­paa­na.

Olen miet­ti­nyt suh­det­ta­ni äly­pu­he­li­meen ja so­meen koko sen ajan, kun ne ovat ulot­tu­vil­la­ni ol­leet. Olen yrit­tä­nyt so­peu­tua ny­ky­ai­kaan ja ol­la tyy­pil­li­nen täs­sä ajas­sa elä­vä ih­mi­nen. Jo­kin osa mi­nus­sa on ka­pi­noi­nut tuo­ta so­peu­tu­mis­ta vas­taan, min­kä vuok­si some-elä­mä ei ole täy­sin saa­nut nie­lais­tua mi­nua si­sään­sä. Sil­ti vii­me ai­koi­na olen ko­ke­nut tar­vet­ta vä­hen­tää en­nes­tään­kin vä­häis­tä so­men käyt­tö­ä­ni. Vä­hen­tä­es­sä­ni sitä olen tun­te­nut syyl­li­syyt­tä, pel­koa sii­tä, et­tä jään to­taa­li­sen ul­ko­puo­lel­le kai­kis­ta so­si­aa­li­sis­ta ku­vi­ois­ta sekä pel­koa sii­tä, et­tä jään pait­si jos­ta­kin ajal­le omi­nai­ses­ta ja vält­tä­mät­tö­mäs­tä. Olen ko­ke­nut riit­tä­mät­tö­myyt­tä, ris­ti­rii­taa ja är­syyn­ty­mi­sen tun­net­ta. Mut­ta mikä pa­ras­ta, olen ko­ke­nut suur­ta rie­mua ja va­pau­den tun­net­ta sekä myös jon­kin­lais­ta eheyt­tä sii­tä, et­tä voin mää­ri­tel­lä it­se elä­mä­ni ja sen, mi­hin ai­ka­ni käy­tän.

Lii­tyin Fa­ce­boo­kiin pari vuot­ta sit­ten, kos­ka kä­vin eräs­tä verk­ko­kurs­sia ja pää­sin näin sul­jet­tuun kes­kus­te­lu­ryh­mään. Elin Fa­ce­boo­kin kans­sa ly­hy­eh­kön vai­heen, jol­loin yri­tin pääs­tä mu­kaan sen ku­vi­oi­hin ja ol­la edes jol­lain lail­la ak­tii­vi­nen. Huo­ma­sin kui­ten­kin mel­ko pian, et­tä vie­rai­lut Fa­ce­boo­kis­sa al­koi­vat ol­la mi­nul­le vält­tä­mä­tön paha ja pa­kol­li­nen ru­tii­ni. Tyk­käi­lin sar­jas­sa ih­mis­ten ku­vis­ta ja päi­vi­tyk­sis­tä, jot­ta ku­kaan ei ih­met­te­li­si, mik­si en kos­kaan tyk­kää. Tyk­kää­mi­ses­tä­ni lop­pui tyk­kää­mi­nen, mikä tun­ne ei ol­lut si­dok­sis­sa ih­mis­ten jul­kai­sui­hin vaan oman ru­tii­ni­ni pa­ko­no­mai­suu­teen. Lo­pe­tin lä­hes ko­ko­naan tyk­käys­pai­nik­keen käy­tön. Sa­mal­la vie­rai­lu­ni Fa­ce­boo­kis­sa jäi­vät myös lä­hes ko­ko­naan. Fa­ce­book ei ole vain mi­nun lem­pi­jut­tu­ni, ja tämä tie­to hel­pot­taa elä­mää­ni pal­jon.

Ins­tag­ram on mie­les­tä­ni Fa­ce­boo­kia lem­pe­äm­pi so­me­ka­na­va. Olen jopa hy­väk­sy­nyt sen so­vel­luk­sen pu­he­li­mel­le­ni. Se­lai­len ku­via sil­loin kun tah­don ja eh­din, ko­e­tan ol­la pa­kot­ta­mat­ta it­se­ä­ni mi­hin­kään. Ajoit­tain tun­nen edel­leen hä­tää sii­tä, mitä mah­dol­li­ses­ti ta­pah­tuu, jos jä­tän tois­tu­vas­ti tyk­kää­mät­tä jois­ta­kin seu­raa­mie­ni hen­ki­löi­den jul­kai­suis­ta. Mie­le­ni tul­kit­see asi­an hel­pos­ti niin, et­tä jos ei tyk­kää, ih­mi­nen eh­kä ko­e­taan vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäk­si tai pa­han­tah­toi­sek­si, mitä en to­del­la­kaan ha­lua ol­la. Muis­tu­tan it­sel­le­ni yhä uu­del­leen ja uu­del­leen, et­tä myös so­mes­sa voin ol­la vil­pit­tö­mäs­ti va­paa juu­ri sel­lai­se­na kuin olen. Ty­kä­tä suu­rel­la sy­dä­mel­lä sii­tä, mis­tä tyk­kään. Ol­la va­paas­ti tyk­kää­mät­tä.

Koen some-elä­män vah­vas­ti tois­si­jai­se­na oi­ke­an elä­män rin­nal­la. Ajat­te­len ih­mi­siä ih­mi­si­nä, jot­ka tun­nen. Sil­ti hu­vi­tun ja nau­tin puo­li­tut­tu­jen haus­kois­ta päi­vi­tyk­sis­tä. Ilah­dun, kun saan ja­kaa pa­lan kau­em­pa­na asu­van tut­ta­va­ni elä­mäs­tä. Kai­paan au­rin­koon näh­des­sä­ni lo­ma­ku­via rän­tä­sa­teen rum­mut­ta­es­sa ik­ku­na­lau­taa. Haa­vei­len. Ins­pi­roi­dun. Tsemp­paan ja toi­von hy­vää. Täl­lai­nen on some, jon­ka ha­lu­an­kin elä­mää­ni ot­taa ja jota sie­dän. Elä­mä­ni ja ole­mas­sa­o­lo­ni ei­vät ole kui­ten­kaan so­mes­ta kiin­ni. Olen ihan yh­tä pal­jon hen­gis­sä ja koen elä­myk­siä, vaik­ka päi­vi­tän­kin nii­tä har­voin so­meen. Oli­si niin hie­noa, jos ku­kaan meis­tä so­si­aa­li­sen me­di­an reu­na­mil­la elä­vis­tä ei pel­käi­si jää­vän­sä ul­ko­puo­lel­le tai jos­ta­kin rat­kai­se­van suu­res­ta pait­si vain sik­si, et­tei ole ak­tii­vi­nen ne­tis­sä. Kos­ka, lop­pu­jen lo­puk­si kui­ten­kin, to­sie­lä­mä on ai­to ja some sii­tä vain ka­pea sii­vu, eräs mah­dol­li­nen tapa to­teut­taa it­se­ään.

Hy­vin ylei­ses­sä tie­dos­sa on myös il­miö, et­tä some kou­kut­taa. Mie­les­tä­ni jo­kai­nen ai­kui­nen on it­se vas­tuus­sa so­men käy­tös­tään ja sii­tä, on­ko jo ad­dik­toi­tu­nut tai vaa­ras­sa kou­kut­tua. Las­ten suh­de so­meen ja äly­pu­he­li­men käyt­töön taas on ihan oma ai­heen­sa, niin pal­jon sen ra­jaa­mi­nen mi­nu­a­kin van­hem­pa­na mie­ti­tyt­tää.

ReijaKaarlejärvi
Ihmettelen elämää, sen vahvoja värejä, valoa ja varjoja. Jaksan yhä uudelleen vaikuttua ihmisyyden moninaisuudesta, viisaudesta, pienuudesta, kauneudesta ja kivusta. Nautin luonnosta, vuodenaikojen vaihtelusta, perinteistä ja kirjoittamisesta. Arvostan aitoa kohtaamista ja hyväksynnän tuomaa lämpöä. Katselen asioita naisen, äidin, puolison ja ystävän silmin. Näkökulmaa teksteihini tuo myös työni lastensuojelun ja perhetyön parissa. Minut tavoittaa osoitteesta reija.kaarle@gmail.com
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys