Elä­mäs­sä tu­lee vas­taan yl­lät­tä­vän pal­jon ti­lan­tei­ta, jol­loin täy­tyy päät­tää, mitä va­lit­see tai mi­ten elä­mäs­sään ete­nee. Va­lin­nan­mah­dol­li­suuk­sia ja ete­ne­mis­reit­te­jä tun­tuu usein ole­van joko lii­an mon­ta tai har­mit­ta­van vä­hän. Pie­niä va­lin­to­ja ih­mi­set te­ke­vät päi­vit­täin, ei­kä nii­tä vält­tä­mät­tä edes py­säh­dy­tä tar­kem­min ajat­te­le­maan.

Suu­rem­pien va­lin­to­jen edes­sä ai­na­kin it­se alan jos­kus stres­sa­ta. Mie­tin­nöil­lä on paha tapa tul­la mie­leen vii­meis­tään il­ta­myö­häl­lä, kun pi­täi­si rau­hoit­tua le­pää­mään. öi­seen ai­kaan kär­pä­ses­tä myös hel­pos­ti kas­vaa här­kä­nen. Mi­ten ih­mees­sä toi­min? Mitä mi­nun kan­nat­taa teh­dä, min­ne suun­taan kul­kea? Va­lit­sen­ko vai jä­tän­kö va­lit­se­mat­ta? Jos en nyt toi­mi, tu­len­ko ka­tu­maan rat­kai­su­a­ni? Tu­len­ko ka­tu­maan joka ta­pauk­ses­sa?

Jo­kin ai­ka sit­ten kek­sin mie­les­tä­ni hy­vän mit­ta­rin näi­tä tois­tu­via tus­kal­li­sia va­lin­tap­ro­ses­se­ja ja jah­kai­lu­ja var­ten: Aloin ku­vi­tel­la, mi­ten kom­men­toi­sin van­ha­na ih­mi­se­nä omia tä­män het­ken rat­kai­su­ja­ni. Is­tui­sin kei­nu­tuo­lis­sa, kei­nut­te­li­sin hil­jaa ja rau­hal­li­ses­ti, ke­hos­sa­ni nä­kyi­si­vät elet­ty­jen vuo­sien mer­kit. Au­rin­ko pais­tai­si si­sään ik­ku­nas­ta, valo te­ki­si läi­kän elä­mä­ni rä­sy­mat­toon, jos­sa oli­si mo­nen­vä­ri­siä rai­to­ja.

Mitä ajat­te­li­sin jos­ta­kus­ta tä­män het­ken va­lin­nas­ta­ni vuo­si­kym­me­nien jäl­keen? Mitä sa­noi­sin it­sel­le­ni neu­vok­si nyt, juu­ri tä­hän ti­lan­tee­seen?

Aja­tus­leik­kiä voi vie­dä kä­sit­tä­mään elä­mää laa­jem­mal­ti­kin. Sa­noi­si­ko van­hus, et­tä kan­nat­taa vuo­sien ajan re­piä stres­siä kai­kes­ta mi­tät­tö­mäs­tä, ku­ten sii­tä, et­tä sa­tuin­ko sa­no­maan jol­le­kin ih­mi­sel­le asi­a­ni jo­ten­kin has­sus­ti? Ke­hot­tai­si­ko van­hus käyt­tä­mään ai­kaa­ni ja ener­gi­aa­ni sen mu­reh­ti­mi­seen, mitä muut mi­nus­ta tai ul­koi­sis­ta asi­ois­ta­ni ajat­te­le­vat? Kan­nus­tai­si­ko hän mi­nua työs­ken­te­le­mään pal­jon ja ah­ke­ras­ti sil­lä­kin uhal­la, et­tä lai­min­löi­sin lä­hei­si­ä­ni?

Tee va­lin­to­ja, jot­ka li­sää­vät on­nel­li­suut­ta­si, hän eh­kä sa­noi­si. Hän ei eh­kä muis­tai­si paik­ko­ja, jois­sa oli elä­män­sä ai­ka­na eh­ti­nyt työs­ken­nel­lä, mut­ta ih­mi­siä hän ajat­te­li­si. Hän hy­myi­li­si koh­taa­mi­sil­le, vaik­ka ne oli­si­vat ta­pah­tu­neet vuo­si­kym­me­niä sit­ten. Mikä Ins­tag­ram, hän en­sin ky­syi­si, mut­ta sit­ten muis­tai­si him­me­än vä­läh­dyk­sen pal­ve­lus­ta, jos­sa oli tal­len­net­tu­na pal­jon eri­lai­sia ku­via.

Miet­ti­si­kö hän ta­va­roi­ta? Ra­haa? To­dis­tuk­sia ja ar­vo­sa­no­ja? Suo­ri­tuk­sia ja tit­te­lei­tä? Pö­ly­pal­le­roi­ta nur­kis­sa ja sor­men­jäl­kiä keit­ti­ön kaap­pien ovis­sa ke­sä­kuus­sa 2018? Muis­tai­si­ko hän, et­tä ik­ku­nat jäi­vät pe­se­mät­tä edel­li­se­nä ke­vää­nä 2017 tai et­tä sa­man vuo­den jou­lu­na en ol­lut lei­po­nut it­se kaik­kia pe­rin­ne­herk­ku­ja?

Hän muis­tai­si las­ten syn­ty­mät. Hän muis­tai­si pien­ten kä­sien ta­put­te­lun ja luot­ta­vai­sen ke­hon pai­nau­tu­mi­sen sy­liin. Sul­kies­saan sil­män­sä hän nä­ki­si lois­ta­vat pie­net ym­py­rä­sil­mät lä­hel­lään. Kuu­li­si nau­run ja uni­ää­nen yh-yh-yh. Muis­tai­si peh­mei­den hius­ten tuok­sun. Hän oli­si on­nel­li­nen, et­tä va­lit­si nuo­re­na äi­ti­nä työ­e­lä­män si­jas­ta ajan las­ten­sa kans­sa. Hän muis­tai­si ih­mis­ten ky­sel­leen ih­meis­sään, mik­sei hän mene töi­hin, vaik­ka lap­si täyt­tää kol­me ja hän jää tyh­jän pant­ti­na ko­tiin il­man tu­lo­ja. Hän tie­täi­si, et­tä ne tyh­jän­pant­ti­vuo­det ovat eh­kä ol­leet hä­nen elä­män­sä kul­tai­sim­mat. Sii­nä yk­sin kei­nu­tel­les­saan hän hy­myi­li­si, niin kuin lap­sel­le vuo­si­kym­me­niä sit­ten.

Hän oli­si on­nel­li­nen puo­li­sos­taan. Hän muis­tai­si sen, mi­ten mo­lem­mat oli­vat ha­lun­neet näh­dä vai­vaa suh­teen eteen, ra­kas­taa myö­tä- ja vas­ta­mä­es­sä. Ei hän oli­si vas­ta­mä­kiä unoh­ta­nut, mut­ta hän muis­tai­si niis­tä sen, et­tä yh­des­sä men­tiin läpi vaik­ka mis­tä. Hän muis­te­li­si läm­möl­lä pa­ri­te­ra­pi­a­jak­soa ja eten­kin elä­mää sen jäl­keen. Hän oli­si on­nel­li­nen va­lin­nas­taan, avi­o­lii­tos­taan, vaik­ka ih­mi­set oli­vat­kin ai­koi­naan va­roi­tel­leet, et­tei noin nuo­re­na kan­na­ta nai­mi­siin men­nä. Hän oli­si on­nel­li­nen, et­tä meni sil­ti.

Hän oli­si eh­kä on­nel­li­nen, et­tä us­kal­si avau­tua elä­mään oman­nä­köis­tään elä­mää. Us­kal­si kir­joit­taa, vaik­ka sa­mal­la ava­si nä­ky­väk­si omaa si­sin­tään. Us­kal­si elää ai­dos­ti. Ol­la se, mikä oli, kul­loi­se­na­kin ajan­jak­so­na. Hän muis­te­li­si hy­viä ih­mis­suh­tei­ta. Oli­si on­nel­li­nen ih­mi­sis­tä, jot­ka oli­vat ol­leet ai­to­ja ja vil­pit­tö­miä. Sel­lai­nen hän oli it­se­kin ha­lun­nut ol­la, sil­loin­kin, kun ih­mis­suh­tee­seen oli tul­lut ki­peä ero tai etään­ty­mi­nen. Hän oli­si on­nel­li­nen sii­tä, et­tei ol­lut an­ta­nut koh­del­la it­se­ään huo­nos­ti.

Niin, juu­ri nyt teen nii­tä va­lin­to­ja, joi­ta sit­ten van­huk­se­na pää­sen tai jou­dun mah­dol­li­ses­ti pun­ta­roi­maan.

Une­no­mai­ses­sa ku­vas­sa­ni van­hus kei­nut­te­lee hil­jal­leen, kat­se­lee men­nee­seen. Hän ym­mär­tää, et­tä vaik­ka hän on it­se va­lin­nut, niin kui­ten­kin vii­me kä­des­sä ai­na Luo­jan sal­li­ma­na on tul­lut kaik­ki. Hi­taas­ti hän kään­tää kat­seen­sa tu­le­vaan. Men­nyt elä­mä haa­lis­tuu taka-alal­le, pie­ne­nee, loit­to­nee.

Mitä on mah­dol­li­ses­ti mie­les­sä­ni maal­li­sen tai­val­luk­se­ni vii­mei­sel­lä suo­ral­la? Eh­kä se, et­tä ilo on jo lä­hel­lä.