Se nousee yhtä matkaa pimeyden lisääntymisen kanssa. Kun pimeys alkaa verhoutua hämyisään valkeaan, se on jo vahva. Aamukuudelta rännän tupruttaessa auton tuulilasiin radio soi levollista säveltä. Laulua, joka tuo mieleen perinteisen ja vanhan, mutta kuitenkin aina uuden ilahtuneen tunteen; joulu on tulossa.
Tunnustaudun jouluihmiseksi. Pidän joulusta. Pidän siitä sen perinteisyyden ja tuttuuden vuoksi, joka vuosi se tulee yhtä varmasti kuin tämä maapallo kiertää radallaan. Pidän siitä, koska se lupaa hidastaa tahtia ja hiljentyä.
Nykyään en enää kuulu niihin ihmisiin, jotka tekevät joulusta stressin. Siivoilen sen verran kuin tuntuu hyvältä. Suunnittelen leivonnaisten tekemistä ja haaveilen niistä, mutta loppujen lopuksi haaveilu on ehkä jopa antoisampaa kuin valmiit leivonnaisvarastot pakastimessa. En askartele kovin paljoa, vaan otan kaapista esiin vanhat kauniit koristeet. Osa niistä on lapsuudenkodistani, muistuttamassa ajoista, kun joulu tuntui lapsenomaisen täydelliseltä.
Olen opettelemassa irti materian hankinnan kierteestä, joten siksikään minulla ei ole stressiä joululahjoista. En toivo itselleni mitään tavaraa, enkä kanna sitä juuri muillekaan. Lasten lahjoja mietin ja harkitsen puolisoni kanssa, ja ne on mukava hankkia. Lähtökohtana niissäkin on se, ettei määrä korvaa laatua. Olen havainnut, että myös lasteni kohdalla pelkkä lelulehtien ja mainosten plärääminen, haaveilu ja suunnittelu merkitsevät paljon: ne tuovat iloa melkein yhtä paljon kuin aattona kotiin asti ilmestyvät tavarat.
Joulun aikaan kuuntelen radiota ja äänitteitä paljon enemmän kuin tavallisesti. Myös kirkossa tulee käytyä muutaman viikon sisällä enemmän kuin koko muuna vuonna yhteensä. Pidän kirkkojen tunnelmasta, kun ikkunoiden takana on pimeä ja kynttilöissä palaa tuli. Myös hautausmaat ovat erityisen kauniita paikkoja joulunaikaan.
Vielä muutamia vuosia sitten meillä oli puolisoni kanssa tapana naureskella, tosin hyväntahtoisesti, perinteisille joulurunoille. Joulujuhliin lähtiessämme jompi kumpi meistä otti peilin edessä asentoa ja alkoi näennäisen arvokkaana lausua esimerkiksi Kaarlo Sarkian Lapsuuden joulua. Tätä jatkui siihen asti, kunnes minulle tapahtui jotain merkillistä. Aloin pitää runosta todella, sen sanoista tuli minulle tärkeitä ja merkityksellisiä.
Olen palannut runoon, jo tänäkin vuonna. Olen lukenut sitä läpi ja fiilistellyt. Pidän sen tunnelmasta ja temposta, pidän sen sanayhdistelmistä ja sanomasta. Oi lapsuuden joulu, sulla ei määrää ajan, on hetkiisi mahtunut autuas ikuisuus. Tai oi lapsuuden joulu, vielä sun juhlaas salaa käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien. Ja lapsuuden joulujen kynttilät lempeät lapsensilmien kalvossa vieläkin palaa.
Ehkä itselleni merkityksellisin säe runossa on seuraava: Ja ihmettä katselen puhtaan syntymän, teen rinnassa rauhalle rakkaudelle alaa. Totean taas, että Sarkia sen osasi sanoa. Jouluna voimme pysähtyä sen tärkeimmän sanoman äärelle, olla iloisia ja onnellisia kauan sitten syntyneestä lapsesta. Voimme todella pysähtyä, hiljentyä. Ja tehdä sisäisen joulusiivouksen, raivata sydämeen ja mieleen reilusti tilaa rauhan ja rakkauden ajatuksille.
Pidän joulusta, koska se auttaa kohtaamaan ja ajattelemaan ihmisiä lämmöllä. Todellinen joulu ei vaadi mitään. Se antaa levätä ja olla.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys