JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Pienen suuren äärellä

18.2.2018 6.12

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180218061200

Olen omas­sa elä­mäs­sä­ni saa­nut ko­kea noi­ta eri­tyi­siä het­kiä kah­te­na ajan­jak­so­na. Het­kiä, jol­loin olen kat­sel­lut tut­tu­ja pik­ku­rui­sia kas­vo­ja niin lä­hel­tä, et­tä ym­pä­röi­vä maa­il­ma on jää­nyt kau­ak­si ul­ko­puo­lel­le. Mo­lem­mis­ta ajan­jak­sois­ta on jo jon­kin ver­ran ai­kaa, mut­ta nuo het­ket ovat var­mas­ti sel­lai­sia, jot­ka hä­vi­ä­vät ih­mi­sen mie­les­tä vas­ta vii­meis­ten muis­ti­ku­vien jou­kos­sa.

Sil­loin täl­löin koh­taan ky­sy­myk­sen, voi­ko toi­sen las­ta ra­kas­taa. Oma­koh­tai­nen vas­tauk­se­ni on kyl­lä. Ja ei vain voi, vaan sitä ra­kas­taa. Il­man eh­to­ja ja kaik­ki ais­tit au­ki. Koen ole­va­ni tä­män­het­ki­ses­sä elä­mäs­sä­ni etuo­i­keu­te­tus­sa ase­mas­sa, kos­ka näen pie­niä vau­vo­ja päi­vit­täin. Yk­si eh­dot­to­mas­ti par­hais­ta asi­ois­ta elä­mäs­sä on­kin mah­dol­li­suus py­säh­tyä, ol­la läs­nä ja ava­ta syli. Sy­lin avaa­mi­nen te­kee mi­nut haa­voit­tu­vak­si, kos­ka avaan myös rak­kau­te­ni oven, mut­ta en kadu.

Se het­ki. Täy­del­li­nen py­säh­ty­mi­nen.

Ei ole vä­liä, mikä pie­nen ih­mi­sen ihon­vä­ri tai taus­ta on. Ei ole vä­liä kas­vo­jen piir­teil­lä, raa­jo­jen asen­noil­la tai sil­mien har­hai­le­val­la kat­seel­la. Mel­kein on niin, et­tä mitä haa­voit­tu­vam­pi lap­sen ase­ma on, sitä suu­rem­pi on rak­kaus.

Hän on niin pie­ni. Kai­kes­sa kes­ke­ne­räi­syy­des­sään täy­del­li­nen. Niin tie­tä­mä­tön, mut­ta ai­tou­des­saan vii­saam­pi kuin moni iso ih­mi­nen. Niin haa­voit­tu­va, mut­ta sa­mal­la hä­nes­sä vir­taa vah­va elä­mä. Niin su­loi­nen.

Niin su­loi­nen.

Ru­tii­ni on mi­nul­le tut­tu, mut­ta en kyl­läs­ty sii­hen kos­kaan. Ko­ho­tan vä­hän hi­ho­ja­ni, otan eh­kä ti­pan de­sin­fi­oin­ti­ai­net­ta ja hie­ron sen kä­sii­ni. Ojen­nan kä­te­ni. Peh­men­nän ot­tee­ni ja ää­ne­ni, avaan ais­ti­ni yh­tey­teen, jo­hon vain pal­jas ih­mi­nen pää­see. Teko on mi­nul­le va­lin­ta, mut­ta hän on sii­nä pys­ty­mät­tä it­se vai­kut­ta­maan asi­aan. Sik­si pi­te­len hän­tä kuin maa­il­man ar­vok­kain­ta asi­aa. Sil­lä sitä hän on.

Hä­nel­lä ei ole vaih­to­eh­to­ja. Hän luot­taa, niin kau­an kun­nes maa­il­ma osoit­taa, et­tä se joko on tai ei ole hä­nen luot­ta­muk­sen­sa ar­voi­nen. Maa­il­man epä­täy­del­li­syy­des­sä me jaam­me het­ken täy­del­li­syy­den, luo­tam­me mo­lem­mat, tar­rau­dum­me luot­ta­muk­sen tyyn­nyt­tä­vään voi­maan, olem­me.

Minä hy­myi­len hä­nel­le. Hän kat­se­lee tar­kas­ti kas­vo­ja­ni.

En tie­dä, mitä hän ajat­te­lee. Minä olen häi­käis­ty­nyt hä­nen ole­muk­ses­taan, myy­ty pie­nel­le kat­seel­le ja maa­il­man su­loi­sim­mal­le tuok­sul­le.

Jos sil­lä het­kel­lä ajau­dun yli­pää­tään ajat­te­le­maan mi­tään, ajat­te­len eh­kä kah­ta asi­aa. Toi­nen on kii­tos sii­tä, et­tä saan ol­la hä­nen kans­saan tä­män het­ken. Toi­nen on pyyn­tö, kai­kes­sa hil­jai­suu­des­saan vah­va. Kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la, pi­dät­hän tä­män lap­sen lä­hel­lä­si ai­na.

ReijaKaarlejärvi
Ihmettelen elämää, sen vahvoja värejä, valoa ja varjoja. Jaksan yhä uudelleen vaikuttua ihmisyyden moninaisuudesta, viisaudesta, pienuudesta, kauneudesta ja kivusta. Nautin luonnosta, vuodenaikojen vaihtelusta, perinteistä ja kirjoittamisesta. Arvostan aitoa kohtaamista ja hyväksynnän tuomaa lämpöä. Katselen asioita naisen, äidin, puolison ja ystävän silmin. Näkökulmaa teksteihini tuo myös työni lastensuojelun ja perhetyön parissa. Minut tavoittaa osoitteesta reija.kaarle@gmail.com
17.6.2024

Käänny puoleeni; Herra, ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton. Ps. 25:16

Viikon kysymys