Olen omas­sa elä­mäs­sä­ni saa­nut ko­kea noi­ta eri­tyi­siä het­kiä kah­te­na ajan­jak­so­na. Het­kiä, jol­loin olen kat­sel­lut tut­tu­ja pik­ku­rui­sia kas­vo­ja niin lä­hel­tä, et­tä ym­pä­röi­vä maa­il­ma on jää­nyt kau­ak­si ul­ko­puo­lel­le. Mo­lem­mis­ta ajan­jak­sois­ta on jo jon­kin ver­ran ai­kaa, mut­ta nuo het­ket ovat var­mas­ti sel­lai­sia, jot­ka hä­vi­ä­vät ih­mi­sen mie­les­tä vas­ta vii­meis­ten muis­ti­ku­vien jou­kos­sa.

Sil­loin täl­löin koh­taan ky­sy­myk­sen, voi­ko toi­sen las­ta ra­kas­taa. Oma­koh­tai­nen vas­tauk­se­ni on kyl­lä. Ja ei vain voi, vaan sitä ra­kas­taa. Il­man eh­to­ja ja kaik­ki ais­tit au­ki. Koen ole­va­ni tä­män­het­ki­ses­sä elä­mäs­sä­ni etuo­i­keu­te­tus­sa ase­mas­sa, kos­ka näen pie­niä vau­vo­ja päi­vit­täin. Yk­si eh­dot­to­mas­ti par­hais­ta asi­ois­ta elä­mäs­sä on­kin mah­dol­li­suus py­säh­tyä, ol­la läs­nä ja ava­ta syli. Sy­lin avaa­mi­nen te­kee mi­nut haa­voit­tu­vak­si, kos­ka avaan myös rak­kau­te­ni oven, mut­ta en kadu.

Se het­ki. Täy­del­li­nen py­säh­ty­mi­nen.

Ei ole vä­liä, mikä pie­nen ih­mi­sen ihon­vä­ri tai taus­ta on. Ei ole vä­liä kas­vo­jen piir­teil­lä, raa­jo­jen asen­noil­la tai sil­mien har­hai­le­val­la kat­seel­la. Mel­kein on niin, et­tä mitä haa­voit­tu­vam­pi lap­sen ase­ma on, sitä suu­rem­pi on rak­kaus.

Hän on niin pie­ni. Kai­kes­sa kes­ke­ne­räi­syy­des­sään täy­del­li­nen. Niin tie­tä­mä­tön, mut­ta ai­tou­des­saan vii­saam­pi kuin moni iso ih­mi­nen. Niin haa­voit­tu­va, mut­ta sa­mal­la hä­nes­sä vir­taa vah­va elä­mä. Niin su­loi­nen.

Niin su­loi­nen.

Ru­tii­ni on mi­nul­le tut­tu, mut­ta en kyl­läs­ty sii­hen kos­kaan. Ko­ho­tan vä­hän hi­ho­ja­ni, otan eh­kä ti­pan de­sin­fi­oin­ti­ai­net­ta ja hie­ron sen kä­sii­ni. Ojen­nan kä­te­ni. Peh­men­nän ot­tee­ni ja ää­ne­ni, avaan ais­ti­ni yh­tey­teen, jo­hon vain pal­jas ih­mi­nen pää­see. Teko on mi­nul­le va­lin­ta, mut­ta hän on sii­nä pys­ty­mät­tä it­se vai­kut­ta­maan asi­aan. Sik­si pi­te­len hän­tä kuin maa­il­man ar­vok­kain­ta asi­aa. Sil­lä sitä hän on.

Hä­nel­lä ei ole vaih­to­eh­to­ja. Hän luot­taa, niin kau­an kun­nes maa­il­ma osoit­taa, et­tä se joko on tai ei ole hä­nen luot­ta­muk­sen­sa ar­voi­nen. Maa­il­man epä­täy­del­li­syy­des­sä me jaam­me het­ken täy­del­li­syy­den, luo­tam­me mo­lem­mat, tar­rau­dum­me luot­ta­muk­sen tyyn­nyt­tä­vään voi­maan, olem­me.

Minä hy­myi­len hä­nel­le. Hän kat­se­lee tar­kas­ti kas­vo­ja­ni.

En tie­dä, mitä hän ajat­te­lee. Minä olen häi­käis­ty­nyt hä­nen ole­muk­ses­taan, myy­ty pie­nel­le kat­seel­le ja maa­il­man su­loi­sim­mal­le tuok­sul­le.

Jos sil­lä het­kel­lä ajau­dun yli­pää­tään ajat­te­le­maan mi­tään, ajat­te­len eh­kä kah­ta asi­aa. Toi­nen on kii­tos sii­tä, et­tä saan ol­la hä­nen kans­saan tä­män het­ken. Toi­nen on pyyn­tö, kai­kes­sa hil­jai­suu­des­saan vah­va. Kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la, pi­dät­hän tä­män lap­sen lä­hel­lä­si ai­na.