Ys­tä­vän­päi­vä on ta­ka­na. Poh­dim­me pal­jon ys­tä­vyy­den mer­ki­tys­tä. Ai­hee­seen liit­tyy herk­kää ja hy­vää. Ku­ka­pa meis­tä ei kai­pai­si to­del­lis­ta ys­tä­vää? Muis­te­len täs­sä pa­ria jo edes­men­nyt­tä ys­tä­vää­ni. Heil­tä voi­si op­pia jo­ta­kin.

Ys­tä­vyys voi syn­tyä odot­ta­mat­ta. Opis­ke­lin nuo­re­na Hel­sin­gis­sä. Kä­vin jos­kus is­tus­ke­le­mas­sa kämp­pä­ni lä­hel­lä si­jain­nees­sa pie­nes­sä kah­vi­las­sa. Siel­lä oli Hel­sin­gin par­haim­mat kor­va­puus­tit. Ker­ran sa­maan pöy­tään is­tah­ti van­ha mies. Hän kat­sah­ti mi­nuun ys­tä­väl­li­ses­ti ja ky­syi, mitä minä opis­ke­lin. Ker­roin, et­tä olen te­o­lo­gi­an opis­ke­li­ja ja asun täs­sä lä­hel­lä. Kes­kus­te­lum­me suun­tau­tui pap­peu­teen ja sen tuo­maan pe­rus­teh­tä­vään, saar­naa­mi­seen.

Mies ky­syi mi­nul­ta, muis­tan­ko mis­tä olen pi­tä­nyt en­sim­mäi­sen saar­na­ni. Ker­roin hä­nel­le, et­tä saar­na­sin Luuk­kaan evan­ke­liu­min koh­das­ta, jos­sa ker­ro­taan Jee­suk­sen ver­taus il­lal­lis­kut­sus­ta. Mie­hel­lä tuli yl­lät­tä­en kyy­ne­leet sil­miin. Hän sa­noi, et­tä hä­nel­lä tuli tuos­ta teks­tis­tä lap­suus mie­leen. Hä­nen äi­tin­sä oli pu­hu­nut hä­nel­le Raa­ma­tus­ta, kun hän oli pie­ni. Tuon Jee­suk­sen ope­tuk­sen­kin hä­nen äi­tin­sä oli hä­nel­le opet­ta­nut. Mies to­te­si mi­nul­le, et­tä pa­peil­la on ar­vo­kas teh­tä­vä ol­la ju­lis­ta­mas­sa Ju­ma­lan sa­naa.

Ta­pa­sin tätä mies­tä myö­hem­min use­am­man ker­ran. Kut­suin hä­net val­mis­tu­jais­juh­lii­ni, joi­hin hän myös tuli. Hän lah­joit­ti mi­nul­le van­han mie­kan val­mis­tu­jais­lah­jak­si. Ys­tä­vä­ni ke­hot­ti mi­nua kat­so­maan miek­kaa ja muis­ta­maan, mikä on pa­pin tär­kein teh­tä­vä. Ym­mär­sin sil­loin, ja yri­tän sen muis­taa edel­leen, et­tä saar­na­vi­ras­sa on tär­ke­ää saar­na­ta la­kia ja evan­ke­liu­mia, mitä kak­si­te­räi­nen miek­ka sym­bo­li­soi. Kul­je­tan tätä miek­kaa jos­kus mu­ka­na­ni kou­lu­lais­kin­ke­reil­lä ja ker­ron op­pi­lail­le, mikä on tär­kein teh­tä­vä­ni vi­ras­sa­ni. Muis­to ys­tä­väl­tä vel­voit­taa.

Toi­sen edes­men­neen ys­tä­vä­ni koh­ta­sin ny­kyi­ses­sä seu­ra­kun­nas­sa­ni. Kun me­nin erääl­le ky­läl­le pi­tä­mään seu­ra­kun­ta­ker­hoa, koh­ta­sin siel­lä van­han mie­hen, joka muis­tut­ti ereh­dyt­tä­väs­ti edes­men­nyt­tä pap­paa­ni. Kun pää­sim­me ju­tun al­kuun, niin sel­vi­si, et­tä mies oli läh­töi­sin mel­kein sa­mal­ta ky­läl­tä kuin pap­pa­ni. Hän oli ko­toi­sin Kuu­sa­mon Ta­va­jär­vel­tä ja tun­si mi­nun mum­mo­ni lap­suu­den­ko­din, joka oli ol­lut lä­hel­lä hä­nen ko­ti­aan. Meis­tä tuli ker­ral­la ys­tä­vät.

Hä­nel­lä oli hy­viä to­si­ker­to­muk­sia iso­pa­pas­ta­ni, joka oli ol­lut Ta­va­jär­ven ris­kein mies. Kun pap­pa kat­se­li mi­nun hoik­kai­sem­paa var­ta­lo­a­ni, luin hä­nen aja­tuk­sen­sa, et­tä po­jas­ta ei ole täs­sä suh­tees­sa pol­vi pa­ran­tu­nut. Mei­tä al­koi mo­lem­pia nau­rat­taa. Sa­noin hä­nel­le ja muil­le ker­ho­lai­sil­le, et­tei hei­dän tar­vit­se uut­ta pap­pia pe­lä­tä ai­na­kaan ole­muk­sen puo­les­ta.

Tämä ys­tä­vä­ni oli us­kol­li­nen kir­kos­sa kä­vi­jä. Hän kul­ki kir­kos­sa sa­mal­la ta­val­la kuin pap­pa­ni ai­ka­naan, trak­to­ril­la. Ker­ran hän tuli taas kirk­koon ta­pan­sa mu­kaan. Sil­lä ker­taa oli eh­tool­lis­mes­su. Hän as­te­li eh­tool­lis­pöy­tään hi­tain as­ke­lin ja py­säh­tyi etee­ni. Saan­ko minä us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si? hän ky­syi. Siu­na­sin hän­tä kaik­kien syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sel­la. Myö­hem­min kuu­lin­kin, et­tä hän oli muu­ta­maa päi­vää ai­kai­sem­min saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon. Ys­tä­vä­ni ha­lu­si käy­dä eh­tool­lis­pöy­tään Ju­ma­lan siu­nauk­sen tur­vin.

Raa­mat­tu pu­huu sii­tä, kuin­ka us­kol­li­suus, luot­ta­mus ja pal­ve­lu­mie­li ovat ys­tä­vyy­den pe­rus­taa. Kai­ken kruu­nu­na on an­teek­si­an­ta­mus. Edes­men­neet ys­tä­vä­ni opet­ti­vat mi­nul­le, et­tä ys­tä­vyy­den ai­nek­set syn­ty­vät koh­taa­mi­ses­ta. Ikä ja eri­lai­set elä­män­koh­ta­lot ei­vät ole es­te ys­tä­vyy­del­le. Päin­vas­toin, ai­to ys­tä­vyys on ri­kas­ta vuo­ro­vai­ku­tus­ta, jos­ta op­pii pal­jon.