An­na Pärk­kä

Eläm­me ai­kaa, jos­sa it­sek­kyys on mie­les­tä­ni yli­ko­ros­tu­nut. Oma ai­ka, omat ta­voit­teet, omat saa­vu­tuk­set, myös oma val­ta ja kun­nia ase­te­taan omas­sa elä­mäs­sä etu­si­jal­le. Tätä vies­tiä saam­me koko ajan eri vies­ti­mis­tä, lä­hin­nä so­si­aa­li­sen me­di­an kaut­ta. Mi­ten hel­pos­ti me us­ko­vai­set­kin läh­dem­me täl­lai­seen ajat­te­luun mu­kaan.

Mikä oli Jee­suk­sen ope­tus, se toi­nen käs­ky? "Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ä­si." Voim­me­ko aset­taa it­sem­me ja omat tar­peem­me tois­ten tar­pei­den ylä­puo­lel­le? Mitä vas­tui­ta ja vel­voit­tei­ta mi­nul­la on? Mit­kä ovat mi­nun ar­vo­ni ja mit­kä asi­at elä­mäs­sä ovat tär­kei­tä mi­nul­le? On hyvä py­säh­tyä miet­ti­mään näi­tä ja eten­kin sitä, mi­ten Ju­ma­lan Sana opet­taa mei­tä elä­mään, et­tä säi­lyi­si us­ko­mas­sa.

Saat­taa­pa jos­kus sat­tua niin, et­tei muis­ta ra­kas­taa it­se­ään, jopa unoh­taa it­sen­sä. Si­tä­kin voi­si py­säh­tyä jos­kus miet­ti­mään. Ra­kas­ta­es­saan lap­si­aan ja mies­tään äi­dil­lä saat­taa unoh­tua it­sen­sä ra­kas­ta­mi­nen niin, et­tä hän uu­puu työn­kuor­man al­le fyy­si­ses­ti ja hen­ki­ses­ti, ei­kä näe ulos­pää­syä ti­lan­tees­ta. On lii­an vä­hän le­poa, tis­kit ovat tis­kaa­mat­ta, pyyk­ki­ko­rit täyn­nä li­kai­sia pyyk­ke­jä, ik­ku­nat pe­se­mät­tä ja lei­po­a­kin pi­täi­si, kun tu­lee vie­rai­ta. Sii­vous­kin vie­lä. Ei­kä ku­kaan au­ta -tun­ne on pääl­lim­mäi­se­nä. Isäl­lä voi ol­la suu­ria ela­tuk­sen mur­hei­ta. Kaik­ki hin­nat nou­se­vat: ruu­an, polt­to­ai­neen, säh­kön. Mi­ten sel­vi­äm­me en­si kuus­ta ta­lou­del­li­ses­ti? Uu­den lap­sen­kin syn­ty­mä huo­let­taa, vaik­ka van­ha sa­non­ta sa­noo­kin, et­tä lap­si tuo lei­vän tul­les­saan. Huo­let pai­na­vat niin isäl­lä kuin äi­dil­lä.

Muis­tan erään kah­vi­pöy­tä­kes­kus­te­lun ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan kans­sa pa­ri­kym­men­tä vuot­ta sit­ten. Pa­ris­kun­nan vai­mo oli ol­lut jo kau­an ko­ti­äi­ti­nä, ja nämä edel­lä mai­ni­tut tun­teet oli­vat kes­kus­te­lus­sa pääl­lim­mäi­se­nä. Mie­he­ni ru­pe­si haas­ta­maan, et­tä mitä ai­ot teh­dä, kun ko­ti­äi­tiys lop­puu. Nai­nen sa­noi, et­tä sii­hen on niin kau­an, et­tei jak­sa edes miet­tiä. "No mit­kä ovat unel­ma­si? Mikä oli­si kiva työ?" Mie­he­ni haas­taa ky­sy­myk­sil­lään, ja me kuun­te­lem­me. Ys­tä­väm­me sa­noi lo­pul­ta va­ro­vas­ti, et­tä pi­täi­si käy­dä kou­lus­sa opis­ke­le­mas­sa lä­hi­hoi­ta­jak­si. Sit­ten voi­sin hoi­taa van­huk­sia. "Jos minä siis kel­paan mi­hin­kään, kun olen ol­lut VAIN ko­to­na", hän to­te­aa lo­puk­si.

Voi kun tie­täi­sit, äi­ti! Te olet­te to­del­la upei­ta työn­te­ki­jöi­tä. Jos­kus yh­des­sä lu­en­nos­sa ku­va­sin, et­tä äi­deis­tä tu­li­si par­haim­pia joh­ta­jia. He ovat jou­tu­neet neu­vot­te­le­maan ko­to­na hy­vin­kin vai­keis­sa ti­lan­teis­sa, vä­lil­lä to­del­la vä­hil­lä yö­u­nil­la, ja luo­vi­maan eri­lais­ten per­soo­nien kans­sa. Ei­vät äi­dit­kään voi an­taa pot­ku­ja lap­sil­leen tuos­ta vain. Koti on­kin kuin pie­ni yri­tys.

Tämä äi­ti hank­kiu­tui myö­hem­min kou­luun, luki vie­lä toi­sen­kin am­ma­tin, ja on täl­lä het­kel­lä töis­sä iha­nas­sa työ­yh­tei­sös­sä van­huk­sia hoi­ta­en. Te­kee siis edel­leen erit­täin ar­vo­kas­ta työ­tä! Us­kon, et­tä tätä äi­tiä ar­vos­te­taan työs­sään. Ei­vät men­neet ko­ti­äi­ti­vuo­det huk­kaan.

Meil­lä tämä lap­si­ar­ki on taak­se­jää­nyt­tä. Us­ko­ma­ton­ta mut­ta tot­ta, se kes­ti oi­ke­as­ti tosi vä­hän ai­kaa. Muis­tan kyl­lä, et­tei yh­tään loh­dut­ta­nut, kun mo­nes­ti meil­le sa­not­tiin, et­tä naut­ti­kaa täs­tä ajas­ta. Nuo edel­lä ku­va­tut tun­teet tun­tui­vat mo­nes­ti ulos­pää­se­mät­tö­mäl­tä vuo­rel­ta. Saa­toin teh­dä omas­ta ar­jes­ta­ni rank­kaa, kun ha­lu­sin, et­tä koti oli­si siis­ti. Toi­saal­ta, nyt mie­tin, et­tä sii­vo­sin oi­ke­as­taan it­se­ä­ni var­ten.

Ju­ma­lan Sana opet­taa luot­ta­maan, et­tä Ju­ma­la kyl­lä kan­taa. Jak­sam­me­ko luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon ja hä­nen joh­da­tuk­seen­sa? Me­ne­vät­kö omat tar­peet per­heen edel­le? Ver­tai­lem­me­ko, mi­ten joil­la­kin muil­la on hel­pom­paa, vaik­ka to­del­li­suu­des­sa em­me edes tie­dä, mitä vai­keuk­sia ke­nel­lä­kin on?

Olen poh­ti­nut elä­män vas­tuu­ky­sy­myk­siä esi­mer­kik­si per­heis­sä. Voi ol­la haas­teel­li­sia per­he­ti­lan­tei­ta, mut­ta hyvä oli­si teh­dä va­lin­to­ja sen poh­jal­ta, et­tei hei­kom­pi ja pie­nem­pi kär­si­si. Sai­sim­me ol­la vas­tuul­li­sia van­hem­pia, iso­van­hem­pia, kum­me­ja ja lä­hei­siä niil­le lap­sil­le ja nuo­ril­le, jot­ka opet­te­le­vat elä­män aak­ko­sia. Tun­nem­me mo­nes­ti epä­on­nis­tu­mis­ta ja puut­tu­vai­suut­ta kas­vat­ta­ji­na ja lä­hei­si­nä, mut­ta meil­lä kai­kil­la on tär­keä teh­tä­vä kan­taa vas­tuu­ta ja ra­kas­taa.

Myös niil­lä lä­hei­sil­lä, jot­ka ovat yk­si­ne­lä­jiä, on tär­keä teh­tä­vä, vaik­ka jos­kus saat­taa tun­tua, mikä on mi­nun tar­koi­tus ja mik­si Ju­ma­la ei ole an­ta­nut mi­nul­le per­het­tä. Meil­lä ei ole kaik­kiin asi­oi­hin vas­tauk­sia, mut­ta kai­kel­la on var­mas­ti jo­kin tar­koi­tus. Ju­ma­la on lu­van­nut siu­na­ta ja an­taa voi­man­sa jo­kai­seen het­keen myös per­heil­le, jois­sa on ta­pah­tu­nut ero­ti­lan­tei­ta tai on muu­ten haas­ta­via ti­lan­tei­ta esi­mer­kik­si ter­vey­den tai mui­den on­gel­mien kans­sa.

Tär­kein­tä on jak­saa us­koa oma­koh­tai­ses­ti. Lä­hes yh­tä tär­keä on muis­taa ra­kas­taa lä­him­mäis­tä sekä kan­taa oma­koh­tais­ta vas­tuu­ta elä­män eri asi­ois­ta.