JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kesälomareissu sai yllättävän lopun

1.3.2022 6.00

Juttua muokattu:

28.2. 14:09
2022022814093820220301060000

An­na Pärk­kä

Mie­he­ni on jos­kus ai­ka sa­la­myh­käi­nen. To­den­nä­köi­ses­ti hän on op­pi­nut mi­nun kans­sa­ni elä­es­sään, et­tä asi­at eh­kä kan­nat­taa esi­tel­lä val­mii­na suun­ni­tel­ma­na, sil­lä mo­nes­ti ne saat­ta­vat muut­tua ”ho­vis­sa”, ku­ten hän ta­pan­sa mu­kaan saat­taa sa­noa. Tie­dä hän­tä.

Elet­tiin vuot­ta 2001. Olim­me saa­neet nel­jän­nen lap­sem­me ja asuim­me sil­loin Li­min­gas­sa. Ruu­kin su­vi­seu­rat oli­vat on­nis­tu­nees­ti päät­ty­neet, ja läh­dim­me asun­to­vau­nu pe­räs­sä aje­le­maan ke­sä­lo­ma­reis­sul­le Nor­jaan. Mu­kaan läh­ti mie­hen veli per­hei­neen. He kään­tyi­vät kes­ken mat­kan Ruot­sis­sa ta­kai­sin ko­tiin.

Saa­vuim­me Os­lon Bogs­ta­din lei­rin­tä­a­lu­eel­le ja pys­ty­tim­me lei­rin sin­ne kau­niin jär­ven ran­nal­le. Päi­vät ku­lui­vat lep­poi­sas­ti, ja viih­dyim­me siel­lä hy­vin. Jos­sain vä­lis­sä mie­he­ni al­koi eh­do­tel­la, et­tä käy­dään­pä ta­paa­mas­sa yh­tä tut­tua yrit­tä­jää. En tien­nyt, et­tä mie­he­ni oli jo so­pi­nut ta­paa­mi­sen hä­nen kans­saan kes­kus­tel­lak­seen työ­a­si­ois­ta.

Ta­pa­sim­me Te­ron van­han Tul­li­ra­ken­nuk­sen edes­sä Os­lon kes­kus­tas­sa. Tero an­toi Hen­rin nu­me­ron ja ar­ve­li Hen­ril­lä ole­van töi­tä. Mie­he­ni soit­ti Hen­ril­le ja sopi per­jan­taik­si työ­haas­tat­te­lun.

Oli­han se mi­nul­le lie­vä shok­ki, kun mie­tin, et­tä em­me­kö pa­laa­kaan tääl­tä ko­tiin ja et­tä mi­ten minä sit­ten hoi­tai­sin Os­los­ta omat opin­to­ni lop­puun. Nämä ta­val­li­set ajal­li­set es­teet nou­si­vat mie­lee­ni. Tur­me­lus­kin. Tär­kei­den asi­oi­den ker­to­mat­ta jät­tä­mi­nen. Muis­tan kui­ten­kin myös sen kut­kut­ta­van jän­ni­tyk­sen ja unel­mat kai­kis­ta uu­sis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta, jot­ka voi­sim­me saa­vut­taa. Mitä kaik­kea uut­ta tämä voi­si­kaan tuo­da elä­määm­me? Las­ten mah­dol­li­suu­det, mei­dän ura­mah­dol­li­suu­tem­me. Ai­ka no­pe­as­ti sain sit­ten koot­tua it­se­ni. Seu­raa­va­na maa­nan­tai­na mie­hel­lä­ni sit­ten al­koi­vat työt.

Mitä me sit­ten teim­me? Hen­rin kaut­ta löy­sim­me Tin­tin, joka aut­toi mei­tä saa­maan oman ko­din Hol­te­ris­ta. Kyl­lä näis­sä pyör­teis­sä oli Ju­ma­lan joh­da­tus vah­vas­ti läs­nä. Mi­ten us­ko­mat­to­mal­ta se tun­tui­kaan, kun vuok­rai­sän­täm­me ha­lu­si pal­ka­ta mie­he­ni sit­ten myö­hem­min it­sel­leen töi­hin.

Vuok­ra­e­män­nän kans­sa kä­vim­me pai­kal­li­ses­sa työ­voi­ma­toi­mis­tos­sa il­moit­ta­mas­sa mi­nut työn­ha­ki­jak­si. Tämä ta­pah­tui tors­tai­na. Maa­nan­tai­na soi pu­he­lin. Se oli Rolf len­to­ken­täl­tä. Hän kut­sui mi­nut työ­haas­tat­te­luun! Ei meil­lä ol­lut edes päi­vä­hoi­to­paik­kaa nel­jäl­le lap­sel­le. Mitä nyt?

It­sel­le­ni us­kol­li­se­na tar­tuin mah­dol­li­suu­teen. Meil­lä ei ol­lut suo­mi-eng­lan­ti sa­na­kir­jaa mu­ka­na. Rolf sa­noi mi­nul­le pu­he­li­mes­sa, et­tä tule läh­tö­au­laan, sto­nen vie­reen. Yri­tin miet­tiä, et­tä mitä tar­koit­taa stone. Tuol­loin muu­ten ei ol­lut vie­lä kun­nol­lis­ta in­ter­ne­ti­ä­kään. Jo­ten­kin loh­dut­tau­duin, et­tä kyl­lä minä sel­vi­än.

Olin rei­lus­ti etu­a­jas­sa et­si­mäs­sä sitä sto­nea. Pyö­rin 2. ker­rok­sen au­las­sa, kel­lo kävi ja haas­tat­te­lun oli­si pi­tä­nyt al­kaa. Lap­set odot­ti­vat au­tos­sa len­to­ken­tän ul­ko­puo­lel­la mie­he­ni kans­sa. Tie­sin, et­tä myös siel­lä saat­taa ol­la tu­ka­la ti­lan­ne. Pa­niik­ki al­koi hii­piä si­säl­le­ni, ja ta­ju­sin, et­tä tämä oli täs­sä. En löy­dä haas­tat­te­li­jaa, en­kä saa siis töi­tä­kään.

Luo­ta Luo­jaan, mie­tin. Läh­din koh­ti ul­ko-ovia. Ja kau­kaa näin nai­sen, jol­la oli kylt­ti kä­des­sä. Kyl­tis­sä luki mi­nun ni­me­ni. Hän sei­soi ison ki­ven vie­res­sä. Okei, stone oli suo­mek­si kivi.

Mi­nua it­ket­ti, nau­rat­ti ja hä­vet­ti sa­maan ai­kaan. Haas­tat­te­li­ja oli iha­na, ja hän sai mi­nut haas­ta­tel­tua ja va­kuut­tui, et­tä tämä äi­ti kan­nat­taa pal­ka­ta töi­hin. Koh­ta pai­kal­le saa­pui Rolf, joka to­kai­si ai­no­as­taan: tule sit­ten töi­hin en­si maa­nan­taik­si. Mi­nä­kin olin saa­nut töi­tä Os­los­ta.

Au pair -asia jär­jes­tyi sa­maan ta­paan, ää­rim­mäi­sen hel­pos­ti. Saim­me au pai­rik­sem­me iha­nan Sai­lan, jos­ta tuli myö­hem­min yh­den lap­sem­me kum­mi. AMK-tut­kin­to­ni sain hoi­det­tua tuo­hon ai­kaan epä­ta­val­li­seen ta­paan, etä­nä. Tur­haan­pa olin ol­lut pe­lois­sa­ni.

Tuol­la sa­mai­sel­la len­to­ken­täl­lä on muu­ten avau­tu­nut nyt jäl­leen ke­sä­työ­paik­ko­ja! Gar­de­mo­e­nin len­to­kent­tä on tar­jon­nut kym­me­nil­le ys­tä­vil­lem­me hy­viä työ­paik­ko­ja. Ny­ky­päi­vän nuo­ril­la on on­nek­si hyvä kie­li­tai­to, ja nyt li­säk­si tie­dät, mitä stone on suo­mek­si – jos et sitä ai­em­min jo tien­nyt.

AnnaPärkkä
En ole mistään kotoisin – olen syntynyt Ranualla, ekaluokalle menin Oulunsaloon ja Haukiputaalle muutimme, kun aloitin 9. luokan. Jännä tällaiselle juurettomalle onkin ollut kiintyä Norjaan. Olen äiti, mummu ja aviopuoliso. Uusi lapsenlapsi on aina suuri ihme, joka herkistää. Innostun helposti ja uteliaisuudestani johtuen joudun helposti kiperiin tilanteisiin. Toimin yrittäjänä täällä Norjassa. Arki on samanlaista kuin siellä, mutta norjan kielellä. Voit kertoa ajatuksistasi minulle: anna.parkka@gmail.com.
4.7.2022

Käänny puoleeni; Herra, ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton. Ps. 25:16

Viikon kysymys