An­na Pärk­kä

Ajat­te­lin ker­toa avoi­mes­ti sii­tä, mil­tä yk­si­näi­syys tun­tuu var­sin­kin ul­ko­suo­ma­lai­ses­ta nuo­res­ta. Sa­mal­la mie­tin nyt, mik­si mi­nul­la nou­si tun­teet pin­taan niin voi­mak­kaas­ti.

Su­vi­seu­ra­tun­nel­mat oli­vat kah­ta­lai­set. Evan­ke­liu­mia oli tar­jol­la pal­jon, iha­nia pu­hei­ta, iha­nia kes­kus­te­lui­ta ja pal­jon iha­nia ih­mi­siä. Mie­li ei kui­ten­kaan ol­lut koko ajan hyvä. Sy­dä­me­ni oli hal­je­ta tus­kas­ta mon­ta ker­taa. It­ku oli her­käs­sä, ja pel­ko ku­ris­ti kurk­kua.

On pak­ko tun­nus­taa, et­tä koin it­se nuo­re­na pal­jon yk­si­näi­syyt­tä. Mi­nul­la oli mo­nes­ti sel­lai­nen tun­ne, et­tä on­ko­han mi­nul­la tä­nään kou­lus­sa ka­ve­ria vai ei. On­ko mi­nul­la seu­rois­sa ka­ve­ria vai ei. Saan­ko rip­pi­kou­lus­sa ka­ve­rei­ta? Tämä suun­na­ton epä­var­muus ja pel­ko avau­tui tuo­ree­na haa­va­na it­sel­le­ni nyt Su­vi­seu­rois­sa. Sen ki­vun voi oi­ke­as­ti ym­mär­tää vain sel­lai­nen, joka on it­se ko­ke­nut sa­man.

Erääs­sä Fa­ce­book-ryh­mäs­sä oli to­del­la pal­jon sy­dän­tä­sär­ke­viä kir­joi­tuk­sia Su­vi­seu­rois­ta. Eri­tyi­ses­ti tun­tui voi­mak­kaan raas­ta­val­ta sen isän kir­joi­tus, jon­ka nuo­ri tuli en­nen puol­ta yö­tä asun­to­vau­nuun pok­ka­naa­mal­la. Tämä ra­kas isä osa­si oi­kein lä­hes­tyä omaa las­taan, ja sii­nä het­kes­sä oli il­mas­sa vain yk­si ky­sy­mys: "Mik­si mi­nul­la ei ole yh­tään ys­tä­vää?" Tämä nuo­ri sai ko­kea rak­kaut­ta van­hem­mil­taan, mut­ta poh­ja­ton tus­ka ei tie­ten­kään pyyh­kiy­ty­nyt pois.

Opis­toon me­ne­vä tyt­töm­me odot­ti koko Su­vi­seu­ro­jen ajan, et­tä hän ta­pai­si siel­lä opis­toon tu­le­via. Hä­nel­lä ei ole Suo­mes­sa juu­ri­kaan ka­ve­rei­ta. Ka­ve­ri­pii­ris­sä moni on luo­pu­nut us­kos­ta, ei­vät­kä he sik­si tul­leet Su­vi­seu­roi­hin. Su­ret­ti ko­vas­ti. Jäl­keen­päin ym­mär­rän, et­tä opis­ke­li­joi­den What­sapp-ryh­mää ei ol­tu voi­tu pe­rus­taa, kos­ka kaik­kia ul­ko­suo­ma­lai­sia ja ul­ko­maa­lai­sia ei ol­tu vie­lä va­lit­tu opis­toon. Ai­ka pal­jon hän­kin oli asun­to­vau­nul­la Su­vi­seu­ro­jen ai­ka­na.

Su­vi­seu­rat ovat erit­täin yk­si­näi­nen paik­ka yk­si­näi­sel­le. Toki moni kes­tää sen, mut­ta kyl­lä me saim­me kuul­la mo­nes­ti, mi­ten no­loa se on kul­kea äi­din ja isän kans­sa. Mis­tä löy­tyi­si­kään kei­no pois­taa hä­peä sii­tä? Pyy­täi­sin, et­tä te van­hem­mat pu­hui­sit­te las­ten­ne kans­sa sii­tä, et­tä jouk­koon voi­si mah­tua mui­ta­kin kuin serk­ku­ja tai nii­tä ka­ve­rei­ta, joi­den kans­sa muu­ten­kin ol­laan.

Va­ra­sim­me va­ro­toi­men­pi­tee­nä mo­lem­mil­le lap­sil­lem­me työ­vuo­rot Su­vi­seu­rois­ta. Hie­nos­ti he kä­vi­vät ne suo­rit­ta­mas­sa ja oli­vat ju­tel­leet sa­mas­sa työ­vuo­ros­sa ole­vien kans­sa. Olen kii­tol­li­nen, et­tä he sai­vat Su­vi­seu­rois­ta kui­ten­kin täl­lai­sen­kin ko­ke­muk­sen. Aja­es­sam­me koh­ti Nor­jaa ja lu­kies­sa­ni nii­tä mo­nia mo­nia kir­joi­tuk­sia Fa­ce­book-ryh­mäs­tä olin mo­nel­la ta­paa rik­ki. Koin suur­ta avut­to­muut­ta omien las­te­ni vuok­si. Myös seu­ra­ken­täl­lä kä­vel­les­sä oli tun­tu­nut, et­tä näin tosi pal­jon yk­si­näi­siä ih­mi­siä.

Opis­to al­koi, ja jä­tim­me tyt­tä­rem­me hen­ki­lö­kun­nan tur­val­li­seen huo­maan. On us­ko­mat­to­man iha­naa, et­tä yk­si­näi­set ul­ko­suo­ma­lai­sen nuo­ret saa­vat mah­dol­li­suu­den tu­tus­tua niin mo­neen us­ko­vai­seen nuo­reen. Nyt opis­to­nuo­rel­lam­me on opis­tos­sa pal­jon ys­tä­viä ja toi­von, et­tä opis­to­vuo­des­ta jää pal­jon eli­ni­käi­siä ys­tä­vyys­suh­tei­ta kai­kil­le opis­to­nuo­ril­le.

Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la kaik­ki ru­kouk­sem­me. Ru­koi­len nyt jo­kai­sen yk­si­näi­sen puo­les­ta. Tah­don luot­taa, et­tä ru­kouk­se­ni kuul­laan.