Anna Pärkkä
Tuttavaperheemme Suomessa kohtasi suruista suurimman. Oman lapsensa menettämisen. Samalla poikamme, joka on kaukana kotoa, ulkomailla vaihdossa, menetti uuden ystävänsä.
Täällä Oslossa kun asumme, ystävien ja kavereiden merkitys kasvaa. Olin todella onnellinen, että tämä uusi ihminen oli tullut poikamme elämään. Minäkin juttelin Suviseuroissa tämän nuoren kanssa. Hän kävi poikamme kanssa kahvilla asuntoautollamme, ja siinä samalla vaihdoimme ajatuksia. Hän oli hyvin ystävällinen ja iloinen. En tiennyt tuolloin juttelevani enkelin kanssa.
Kirkossa järjestettiin hartaushetki. Seurasin sitä Youtubesta. Miten kaunis tilaisuus, miten ihanaa laulua, miten kauniita sanoja! Kaukaa pystyin aistimaan satojen nuorten kaipauksen ja halun saapua yhdelle koolle, muistelemaan joukosta poistunutta.
Matti Hanhisuanto puhui tilaisuudessa äärimmäisen kauniisti:
– Olemme neuvottomia ja hämmentyneitä. Menetys on niin suuri, suru on suuri ja ahdistus on monella. Me ymmärtämättä kyselemme, miksi näin on käynyt – sitäkin, miksi Jumala on sallinut näin tapahtua. Nuoren elämä on päättynyt aivan yhtäkkiä, odottamattomalla ja järkyttävällä tavalla. Tämä nuori oli uskonut avoimesti niin, että läheiset olivat ihmetelleet hänen uskomisen iloa. Hänestä jäi kaunis muisto, ja se elää keskellämme. Hänestä jäi todistus.
Soitin pojallemme usein viikon aikana. Tuskailin, että miksi en voinut suojella lastani näin isojen tunteiden kokemisesta. Jotenkin toivoin, ettei lapseni joutuisi kohtaamaan tällaisia tunteita ihan vielä. Lapsuuteen ja nuoruuteen saisi kuulua pitkään tunne omasta haavoittumattomuudesta.
Kun lapsi menettää läheisen ihmisen, kuolema tulee liian aikaisin liian lähelle. Epäilemättä tuolloin lapsi miettii myös sitä mahdollisuutta, että myös hän voi kuolla. En olisi halunnut, että lapseni tulee kasvaa nyt henkisesti ikäisiään nopeammin. En olisi halunnut, etten ole hänen luonaan nyt. Voi lapseni, kunpa saisin sinut nyt kainalooni.
Tällaiset tilanteet pysäyttävät meidät miettimään elettyä elämää ja tulevaisuutta. Se pakottaa kysymään itseltään, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Sinulle, joka koet surua läheisen menettämisestä, minun on vaikea löytää lohdun sanoja. Aika on pysähtynyt. On aika ennen läheisen kuolemaa ja aika läheisen kuoleman jälkeen. Niin lopullisesti kuolema piirtää viivaa. Kaikella on tarkoituksensa, näin uskon. Mutta se suru ja kipu, jota läheisen kuolema aiheuttaa, sitä minun on vaikea ymmärtää. Sanotaan, että vasta kun itse joutuu luopumaan rakkaastaan, ymmärtää, miltä se tuntuu.
Soi iltakellot vuorotellen meille,
se järjestys on suuren Mestarimme.
Vaan lepopäivä kirkas, seesteinen,
on Herran kansan juhlaa ikuisesti.
(Esa Tuomaala)
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys