JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ensimmäinen ja viimeinen maraton

4.2.2023 6.00

Juttua muokattu:

30.1. 10:28
2023013010280320230204060000

An­na Pärk­kä

Olen 15-lap­si­sen per­heen kym­me­nes lap­si. Nuo­rim­mas­ta pääs­tä. Sel­lai­nen, jol­la oli pal­jon asi­aa ja jol­le ta­pah­tui pal­jon. Olen tar­vin­nut pal­jon en­ke­lei­tä mat­kal­la­ni. Koin suu­ren var­je­luk­sen, kun asuim­me Ra­nu­al­la 1970-lu­vul­la. Jäin tuol­loin au­ton al­le. Olin näh­nyt het­keä ai­em­min, et­tä he­li­kop­te­ri las­keu­tui lä­hei­sen au­to­tien vie­reen, ja tie­ten­kin mi­nun piti pääs­tä kat­so­maan sitä yh­des­sä tois­ten las­ten kans­sa. Nap­pa­sin eh­jä­nä ole­van pyö­rän pi­hal­ta ja läh­din aja­maan sin­ne. Ajoin tien vää­rää puol­ta ja pyö­räi­lin sil­lä ta­val­la jän­näs­ti kie­mur­rel­len – olin­han juu­ri op­pi­nut pyö­räi­le­mään.

Sit­ten vih­reä Lada tör­mä­si mi­nuun ja raa­hau­duin au­ton al­la noin 40 met­riä. Au­ton vauh­ti­na oli ol­lut noin 60 km/h. Tien toi­sel­la puo­lel­la asui pai­non­nos­ta­ja. Hä­net hä­ly­tet­tiin pai­kal­le, ja hän nos­ti au­ton keu­lan ylös. Keho pys­tyy ih­meel­li­siin suo­ri­tuk­siin, kun ti­lan­ne on niin sa­no­tus­ti pääl­lä. Pai­kal­la ol­lut iso­vel­je­ni juok­si ko­tiin huu­ta­en sa­mal­la, et­tä "An­na jäi au­ton al­le!" Äi­ti kuu­li sen näin: "An­na on kuol­lut!" Mi­nut kii­dä­tet­tiin am­bu­lans­sil­la sai­raa­laan. Edel­leen kuul­les­sa­ni si­ree­nien ää­nen jäh­me­tyn ja pe­läs­tyn. Olen yrit­tä­nyt ak­tii­vi­ses­ti te­ra­poi­da it­se­ä­ni ja pu­hua it­sel­le­ni loh­dut­ta­vas­ti, et­tei ole mi­tään hä­tää, mut­ta ei se vain au­ta.

Mo­lem­mat jal­ka­ni kip­sat­tiin, ja jou­duin Ro­va­nie­men sai­raa­laan muu­ta­mak­si vii­kok­si. Ajan ta­van mu­kai­ses­ti mi­nut vie­tiin sai­raa­laan ja jä­tet­tiin sin­ne. Iso­sis­ko­ni poi­ka­ka­ve­ri kävi mi­nua kat­so­mas­sa Ro­va­nie­mel­lä ar­mei­jas­sa ol­les­saan, mut­ta ei se loh­dut­ta­nut. Van­hem­pia oli kova ikä­vä. Kun kip­sit otet­tiin pois, jou­duin opet­te­le­maan uu­del­leen kä­ve­le­mään. Oli­sin­ko tuos­sa vai­hees­sa op­pi­nut sen, et­tä kaik­ki on mah­dol­lis­ta, kun vain ko­vas­ti yrit­tää? Tai et­tä sitä saa mitä ti­laa? Us­kot­ko sinä täl­lai­siin us­ko­muk­siin?


Muis­taak­se­ni olen kak­si ker­taa läh­te­nyt uhol­la suo­rit­ta­maan sel­lais­ta, mikä tun­tuu al­kuun mah­dot­to­mal­ta. En­sim­mäi­nen täl­lai­nen ta­pah­tui sil­loin, kun asuim­me Raa­hes­sa. Ys­tä­vä­pa­ris­kun­tam­me hou­kut­te­li mei­tä sään­nöl­li­ses­ti läh­te­mään mu­kaan ma­ra­to­nil­le. En­sim­mäis­tä ker­taa hei­dän hou­ku­tel­les­saan saim­me es­tet­tyä mu­kaan läh­te­mi­sen sil­lä, et­tä mo­lem­mil­la meis­tä oli ai­na­kin kym­me­nen ki­loa lii­kaa pai­noa. Kun sit­ten olim­me vuo­den si­säl­lä saa­neet it­sem­me ter­veel­li­sem­pään pai­noon, ei aut­ta­nut muu kuin an­tau­tua.

Tam­mi­kuus­sa aloi­tim­me har­joit­te­lun ja tou­ko­kuus­sa juok­sim­me en­sim­mäi­sen – ja vii­mei­sen – ko­ko­ma­ra­to­nim­me. Mat­ka oli hui­kea ko­ke­mus. Mat­ka­sim­me bus­sil­la Raa­hes­ta Rii­kaan. Bus­si oli täyn­nä kans­sa­si­sa­ria ja -vel­jiä. Osa juok­si­jois­ta oli juos­sut ma­ra­to­nin kym­me­niä ker­to­ja; am­mat­ti­lai­sia suo­ras­taan! Sit­ten mu­ka­na olim­me me, aloit­te­li­jat.

Har­joit­te­lu­ai­kaa jäi muu­ta­ma kuu­kau­si. Juok­sim­me kol­me lenk­kiä vii­kos­sa: kak­si ly­hy­em­pää lenk­kiä vii­kol­la ja yh­den pi­dem­män len­kin vii­kon­lop­pu­na. Har­joit­te­lim­me vain sitä vii­meis­tä juok­sua var­ten – sitä meil­le vain ho­et­tiin – kaik­ki täh­tää vain sitä vii­meis­tä pit­kää lenk­kiä var­ten. Sil­lä aja­tuk­sel­la nor­maa­li pe­rus­kun­toi­nen sel­vit­tää ma­ra­to­nin hy­vin­kin al­le kuu­teen tun­tiin.

Me ai­oim­me mie­he­ni kans­sa vain läp­sy­tel­lä maa­liin, sen ver­ran mei­tä kiin­nos­ti näh­dä, mil­lai­nen saa­vu­tus on juos­ta koko ma­ra­ton. Jäl­keen­päin aja­tel­tu­na ei­pä se ol­lut sen väär­ti. Sitä hy­pe­te­tään mie­les­tä­ni ai­van lii­kaa. Oli mat­ka­ka­ve­reil­la nau­rus­sa pi­te­le­mis­tä, kun kii­pe­sim­me bus­siin si­vut­tain. Etu­rei­det oli­vat ai­van ju­mis­sa. Var­pais­ta läh­ti kyn­net, ja muu­ta­ma rak­ko­kin oli jal­koi­hin il­mes­ty­nyt. Mut­ta sii­nä maa­liin tul­les­sa koim­me kyl­lä voit­ta­jan rie­mua. Ihan hui­kea jut­tu, kun olim­me teh­neet sen, yh­des­sä!


Lo­ka­kuun lo­pus­sa vel­je­ni Fa­ce­book-päi­vi­tys­tä lu­kies­sa­ni mie­tin, mik­si en tart­tui­si hä­nen jo­ka­vuo­ti­seen haas­tee­seen­sa kä­vel­lä mar­ras­kuun ai­ka­na puo­li mil­joo­naa as­kel­ta. Siis­pä tar­tuin. Es­tei­tä kyl­lä löy­tyi alus­sa, kes­kel­lä ja ihan vii­mei­si­nä päi­vi­nä­kin. Hul­lua hom­maa! Tein it­sel­le­ni Ex­cel-tau­lu­kon, jo­hon merk­ka­sin päi­vit­täin ke­rää­mä­ni as­kel­ten mää­rän. Ja tie­ten­kin tein myös sa­rak­keen, jos­sa nä­kyi, mon­ta­ko as­kel­ta on enää jäl­jel­lä.

Päi­vit­täi­sen as­kel­mää­rän piti ol­la vä­hin­tään 16 666 as­kel­ta. Tämä tar­koit­ti, et­tä joka iki­nen päi­vä piti käy­dä kä­ve­le­mäs­sä vä­hin­tään vii­si ki­lo­met­riä. Is­tu­ma­työ­läi­sel­lä ei as­ke­lei­ta päi­vä­sai­kaan muu­ten ker­ry. Näin mar­ras­kuun ai­ka­na, mi­ten luon­to hil­je­ni koh­ti tal­vea. As­falt­ti oli mo­nes­ti syys­sa­tei­den jäl­keen iha­nas­ti tuok­su­va, ja pak­kas­ten saa­pu­es­sa lumi nars­kui ken­gän al­la. Oli pak­ko läh­teä liik­keel­le, sääl­lä kuin sääl­lä.

Olin muu­ta­man päi­vän sai­raa­na, ja as­ke­leet kä­vi­vät vä­hiin. On­nek­si toi­vuin, ja kun läh­dim­me ys­tä­vän kans­sa Tuk­hol­maan vii­kon­lo­puk­si, pää­tin ot­taa ki­lo­met­rit kiin­ni. Olin va­roit­ta­nut Sal­lia, et­tä mi­nul­la on lii­an vä­hän as­ke­lei­ta ke­rät­ty­nä. On­nek­si hän oli va­rau­tu­nut sii­hen, et­tä mi­nun kans­sa­ni jou­tuu kä­ve­le­mään. Meil­lä oli iha­na päi­vä. Kä­ve­lim­me 33 000 as­kel­ta ja kat­se­lim­me kau­nis­ta Tuk­hol­maa lu­mi­hiu­ta­lei­den lei­ju­es­sa. Pa­ran­sim­me maa­il­maa. Ja ys­tä­vyys­suh­det­tam­me. Mat­kal­la ra­vit­sim­me it­se­äm­me Thai-ruu­al­la. Mi­ten hy­väl­tä keit­to mais­tui­kin!

Olen kii­tol­li­nen, et­tä mi­nul­la on veli ja ys­tä­viä, jot­ka haas­ta­vat it­se­ään ja sa­mal­la mei­tä mui­ta liik­ku­maan! Lii­kun­nas­ta tuli jäl­leen tär­keä osa elä­mää­ni.

Mi­nus­ta ai­van jo­kai­sen kä­ve­le­mään pys­ty­vän kan­nat­tai­si ot­taa kä­ve­le­mi­nen päi­vä­oh­jel­maan­sa. Riit­tää, kun kä­ve­let vaik­ka kol­me ki­lo­met­riä päi­väs­sä. Aloi­ta pie­nin as­ke­lin. Olet var­maan kuul­lut vin­keis­tä vaih­taa työ­mat­ka-au­toi­lu kä­ve­le­mi­seen tai jää­dä muu­ta­maa bus­si- tai ju­na­py­säk­kiä ai­em­min kyy­dis­tä pois ja kä­vel­lä ko­tiin. Näi­hin as­ke­liin ei tar­vit­se sat­sa­ta hie­no­ja tree­ni­vaat­tei­ta. Hy­vät ken­gät riit­tää. Va­roi­tan: sii­hen voi jää­dä kouk­kuun! Vii­kon­lop­pui­sin jäin mo­nes­ti seu­rois­ta pa­la­tes­sa au­ton kyy­dis­tä pois ja ke­rä­sin päi­vän as­ke­leet.

Pie­nen­sin jou­lu­kuus­sa ke­rät­tä­vien as­ke­lei­den mää­rää 400 000:een ja tam­mi­kuun ai­ka­na­kin eh­kä pää­sen sii­hen. Kuun­te­len ää­ni­kir­jo­ja kä­vel­les­sä­ni. Toki yk­sin hil­jaa luon­nos­sa kä­ve­le­mi­nen on hyvä tapa jär­jes­tel­lä pääs­sä pyö­ri­viä aja­tuk­sia ja men­to­roi­da it­se­ään. En oi­ke­as­taan ha­lua käyt­tää kä­ve­ly­ai­kaa­ni pu­he­li­mes­sa pu­hu­mi­seen. Nau­tin sii­tä, et­tä olen yk­sin ja et­tä se on omaa ai­kaa­ni. Per­hee­ni­kin kan­nus­taa mi­nua kä­ve­le­mään ja pi­tä­mään it­ses­tä­ni hy­vää huol­ta.

AnnaPärkkä
En ole mistään kotoisin – olen syntynyt Ranualla, ekaluokalle menin Oulunsaloon ja Haukiputaalle muutimme, kun aloitin 9. luokan. Jännä tällaiselle juurettomalle onkin ollut kiintyä Norjaan. Olen äiti, mummu ja aviopuoliso. Uusi lapsenlapsi on aina suuri ihme, joka herkistää. Innostun helposti ja uteliaisuudestani johtuen joudun helposti kiperiin tilanteisiin. Toimin yrittäjänä täällä Norjassa. Arki on samanlaista kuin siellä, mutta norjan kielellä. Voit kertoa ajatuksistasi minulle: anna.parkka@gmail.com.
23.5.2024

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. 1. Kor. 12:4–5

Viikon kysymys