Siitä on yli kaksi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen tekstini Päivämiehen blogiin. Nyt kirjoitan viimeiseni blogistina.
Aika on mennyt nopeasti. Monta tekstiä syntyi, monta jäi syntymättä. Jotkin asiat ovat menneet suunnitellusti. Elämä on kuitenkin osoittanut arvoituksellisuutensa ja arvaamattomuutensa.
Kulunut aika on ollut monin tavoin palkitsevaa. Kiitos teille kaikille, jotka olette tekstejäni lukeneet ja vaivautuneet lähettämään palautetta. On ollut joka kerta ihmeellistä, kun tuntemattomat ihmiset ovat nähneet vaivaa ja lähestyneet. Monia mielenkiintoisia keskusteluita on käyty. Yhden uuden ystävänkin olen saanut palautteiden avulla. Palkitsevaa on ollut myös kirjoittaminen. Tekstin valmistuminen on tuntunut aina yhtä hienolta.
Toisaalta kirjoittaminen on erikoista puuhaa. Joskus aihe on valmiina ja teksti tulee kuin itsestään. Toisinaan tuottaminen tökkii. Ajatukset ovat solmussa. Voi olla, että jokin aihe on kiinnostava ja siitä haluaisi jotain sanoa, mutta ei sittenkään tiedä, mitä. Paljon on myös kiinni siitä, millaista elämä on kirjoittamishetkellä.
Alkuaikoina aikaa kirjoittamiseen oli enemmän. Viimeistelin opintojani yliopistolla. Kirjoitin muutenkin paljon, ja tein tekstejä siinä sivussa. Sittemmin työelämä on ollut paljon uuvuttavampaa. Koen, että tekstejä ei voi vain runtata – ellei sitä sitten tee työkseen. Luomisprosessi vaatii aikaa, olemista, jopa tylsyyttä. Silloin ajatukset kypsyvät. Väkisin kirjoittaminen juuri Päivämiehen blogiin ei ole tuntunut hyvältä.
Toisena bloggarivuotena kirjoittamisesta ei tullut oikein mitään. Haluja oli paljon, aikaa ja jaksamista vähän. Vuosi oli hyvin raskas. Viime helmikuun alussa elämämme muuttui saatuamme tietää kesällä syntyvän lapsemme kasvaimesta. Sittemmin kaikki elämisen värit ja sävyt on koettu. Sairaalat Oulussa ja Helsingissä ovat tulleet tutuiksi. Monta kertaa oli tunne, että painoimme eteenpäin kuin putkessa, pää kumarassa ja esteitä tieltä raivaten.
Edellisessä tekstissäni kirjoitin leikkauksesta, jota odottelimme. Se toteutettiin syyslomaviikolla Helsingissä. Riskit olivat niin isot, että niitä ei uskaltanut juuri ääneen mainita. Operaatio onnistui kuitenkin yli odotusten, ja kasvain saatiin näkyviltä osin poistettua lähes täysin. Loppusyksy kului tasaisesti kodin ja sairaalan välillä. Tähyilimme kohti vuoden loppua.
Lopulta koitti tuo aina odotettu, mutta tällä kertaa aivan erityisen hartaasti kaivattu joulu. Selvisimme! Yhtäkkiä oli aikaa hengähtää. Oli vain yksi lahjatoive: Saisimmepa olla yhdessä kotona! Ja me saimme. Rauhassa, kiireettä, pienimuotoiseen tylsistymiseen saakka. Ensi kertaa sitten toukokuun emme ole käyneet sairaalassa moneen viikkoon. Kuinka ihmeellisestä se voikaan tuntua!
Nyt on ollut aikaa miettiä rauhassa, setviä ajatuksiaan. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen on voinut tuntea kiitollisuutta. On uskomatonta, että tyttäremme on selvinnyt kaikista leikkauksista. Nyt meillä on ilonamme jo hieman yli puolivuotias, aurinkoinen ja iloinen neiti. Vasenta jalkaa ei ole ja oikea ei toimi, mutta elämisen iloa se ei ole rajoittanut. Saamme joka päivä ihmetellä sitä, miten ihana ja ihmeellinen tyttö meille on annettu. Rukouksemme kuultiin. Meille annettiin voimia jaksaa. Lapsemme selvisi.
Nyt on alkanut uusi vuosi. Kukaan ei tiedä, mitä se pitää sisällään itse kullekin. On kuitenkin hyvä suhtautua tulevaan turvallisin ja luottavaisin mielin. Siunattua uutta vuotta kaikille!
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys