Isyys on elämänpituinen tehtävä

Las­ten syn­ty­mät ovat suu­rim­pia het­kiä elä­mäs­sä­ni. Jo­kai­nen yh­tei­nen odo­tus val­mis­taa syn­ty­vän lap­sen isäk­si. Kun lap­si par­kai­see en­sim­mäi­sen ker­ran, huo­li vaih­tuu ilok­si ja on­nek­si. Jo­kai­nen lap­si on ih­me, lah­ja. Tai­vas on kos­ket­ta­nut maa­ta.

Jumala kirkastaa hyvyyttään sairauksienkin kautta

Ter­veys voi­daan mää­ri­tel­lä ruu­miil­lis­ten ja hen­kis­ten sai­rauk­sien pois­sa­o­lo­na tai hy­vä­nä ruu­miin ja mie­len ti­la­na, jota par­hai­ten ku­vaa sana hy­vin­voin­ti. Ko­ke­mus ter­vey­des­tä on sub­jek­tii­vi­nen, kos­ka ver­taam­me olo­ti­laam­me ai­kai­sem­piin ko­ke­muk­siim­me. Toi­saal­ta lää­ke­tie­teel­li­ses­ti ja esi­mer­kik­si va­kuu­tu­soi­keu­den nä­kö­kul­mas­ta ter­veyt­tä ar­vi­oi­daan eri elin­toi­min­to­jen osal­ta tie­teel­li­ses­ti suh­tees­sa bi­o­lo­gi­seen stan­dar­diin, jota pi­de­tään nor­mi­na.

Työhön on kätkettynä siunaus

Suo­ma­lais­ta työ­e­lä­mää on ku­vat­tu lu­te­ri­lai­sen ajat­te­lun lä­päi­se­mäk­si. Mo­nes­ti sil­lä tar­koi­te­taan, et­tä suo­ma­lai­sel­le työ on kun­ni­a­teh­tä­vä, joka ha­lu­taan hoi­taa hy­vin ja tun­nol­li­ses­ti. Jos­kus se näh­dään kiel­tei­se­nä asi­a­na ja sa­no­taan, et­tä suo­ma­lai­nen on työn or­ja, jol­le työ mer­kit­see kaik­kea ja jol­le lepo ja vir­kis­ty­mi­nen ai­heut­ta­vat oman­tun­non tus­kia. Ny­ky­ään maas­sam­me suu­rem­pi on­gel­ma lie­nee se, et­tä työ ei tun­nu mais­tu­van kai­kil­le ja et­tä mo­net ei­vät ole löy­tä­neet työ­tä ko­vas­ta et­si­mi­ses­tä huo­li­mat­ta.

Miten puhun toiselle?

Hyvä ja roh­kai­se­va sana ilah­dut­taa, nos­taa ja kan­nus­taa. Paha ja il­keä sana voi vie­dä ilon, haa­voit­taa, jopa la­maan­nut­taa. Ei ole yh­den­te­ke­vää, mi­ten pu­hum­me ja vies­tim­me toi­sil­lem­me.

Kristuksen mieli

Paa­va­li ku­vaa rak­kau­den ylis­tys­lau­lus­sa (1. Kor. 13:1–13), mi­ten Py­hän Hen­gen he­del­mä­nä syn­ty­vä rak­kaus vai­kut­taa. Vaik­ka us­kon kaut­ta ym­mär­räm­me, et­tä Pyhä Hen­ki vai­kut­taa näin myös us­ko­vai­ses­sa ih­mi­ses­sä, ko­em­me usein epä­on­nis­tu­vam­me. Syn­ti saa sen ai­kaan.

Tärkeää tuntea uskon perusteet

”Voi hyvä Ju­ma­la sitä sur­keut­ta, min­kä olen saa­nut näh­dä! Ta­val­li­nen kan­san­mies­hän ei var­sin­kaan maa­seu­dul­la tie­dä kris­ti­no­pis­ta yh­tään mi­tään, ja va­li­tet­ta­vas­ti myös mo­net pa­pit ovat jok­seen­kin tai­ta­mat­to­mia ja ky­vyt­tö­miä opet­ta­maan.” Näin aloit­taa Mart­ti Lut­her Vä­hän ka­te­kis­muk­sen­sa esi­pu­heen. Hän to­te­aa, et­tä tuo ”va­li­tet­ta­va ja on­ne­ton hä­tä­ti­la” on suo­ras­taan pa­kot­ta­nut hä­net te­ke­mään ka­te­kis­muk­ses­taan ly­hy­en, sup­pe­an ja yk­sin­ker­tai­sen.

Jumala johtaa eri elämänvaiheissa

Jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on oma ai­nut­laa­tui­nen elä­män­ta­ri­nan­sa. Elä­mä on lah­ja, jo­hon si­säl­tyy mo­nen­lai­sia vai­hei­ta. Ku­vaam­me elä­mää usein kaa­re­na, joka al­kaa syn­ty­män ih­meel­lä ja päät­tyy kuo­le­maan ja luo­pu­mi­seen.

Kohtaaminen jättää jäljen

Jo­kai­nen koh­taa­mi­nen toi­sen ih­mi­sen kans­sa jät­tää jäl­jen. ää­rim­mäi­sis­sä ti­lan­teis­sa koh­taa­mi­nen voi ol­la suu­ri mah­dol­li­suus tai suu­ri uh­ka, joka rat­kai­se­val­la ta­val­la muut­taa ih­mi­sen elä­män suun­taa. Sik­si ei ole mer­ki­tyk­se­tön­tä, mi­ten me suh­tau­dum­me toi­seen ih­mi­seen.

Rauhanyhdistysten kautta välitetään evankeliumin sanomaa

Rau­ha­nyh­dis­tys­ten eri toi­min­ta­muo­dot tu­li­vat mi­nul­le tu­tuik­si jo lap­se­na. äi­ti­ni ja isä­ni vei­vät mi­nua ja si­sa­ruk­si­a­ni py­hä­kou­luun, päi­vä­ker­hoon, seu­roi­hin ja raa­mat­tu­luok­kaan. Opin myös jo var­hain osal­lis­tu­maan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen työ­hön. Ke­rä­sin ros­kia ke­pin kans­sa ko­ti­paik­ka­kun­ta­ni ke­sä­seu­rois­sa ja myin su­vi­seu­rois­sa kyl­mä­lau­kus­ta jää­te­löä. Ne oli­vat mu­ka­via teh­tä­viä, ja nois­ta het­kis­tä jäi mi­nul­le hy­vät muis­tot.

Levollinen luottamus ja turva

Ru­koi­lem­me Nii­lo Rau­ha­lan kir­joit­ta­mas­sa Sii­o­nin lau­lus­sa 14 sy­dä­miim­me rau­haa. Tai­vaan en­ke­lit lau­loi­vat jou­lu­yö­nä pai­me­nil­le: ”Ju­ma­lan on kun­nia kor­keuk­sis­sa, maan pääl­lä rau­ha ih­mi­sil­lä, joi­ta hän ra­kas­taa!” (Luuk. 2:14.) Ju­ma­la ra­kas­ti maa­il­maa niin pal­jon, et­tä lä­het­ti ai­no­an poi­kan­sa syn­nin maan pääl­le.Syn­ti on sy­dä­men luo­pu­mis­ta Ju­ma­las­ta. Se ai­heut­taa kes­kuu­des­sam­me kär­si­mys­tä, vi­haa, ris­ti­rii­to­ja ja rau­hat­to­muut­ta. Kai­ken kes­kel­lä ih­mi­nen kai­paa rau­haa sekä ajal­li­seen elä­mään­sä et­tä sy­dä­meen­sä.