Pit­kän pu­hu­mat­to­man jak­son ai­ka­na aja­tuk­set al­ka­vat kier­tää pääs­sä­ni ke­hää. Ne kier­ty­vät vyyh­dik­si as­ti, ei­kä asi­ois­sa näy­tä ole­van ulos­pää­syä. Pie­ni kas­vaa suu­rek­si, mi­tä­tön mer­ki­tyk­sel­li­sek­si. Up­pou­dum­me kum­pi­kin ta­hoil­lam­me sy­vem­mäl­le eri lait­tei­den kes­kus­te­lu­pals­toil­le ja ar­tik­ke­lei­hin... Koh­ta jo tun­tuu, et­tei ole li­ve­nä oi­kein mi­tään sa­not­ta­vaa­kaan. Si­sim­pää kai­her­taa tyh­jä olo.

Jos em­me puhu kes­ke­näm­me, vaih­da aja­tuk­sia, syn­tyy vä­lil­lem­me nä­ky­mä­tön juo­pa. Alus­sa ei päi­vä – ei­kä ai­na yö­kään – riit­tä­nyt kai­kil­le aja­tuk­sil­lem­me, jot­ka ha­lu­sim­me yh­des­sä ja­kaa. Juu­ri se kes­kus­te­lu­yh­teys nau­la­si mei­dät yh­teen, tie­sim­me, et­tä meis­tä tu­lee me.

Sit­ten per­he al­koi kas­vaa. Päi­viä ja il­to­ja vä­rit­ti­vät pien­ten ih­mis­ten tar­peet. Kes­kus­te­lu­y­ri­tyk­set vä­he­ni­vät kuin tai­kais­kus­ta. Pyyh­ki­mään! huu­si yk­si. Tule aut­ta­maan! pyy­si toi­nen. Kes­ki­näi­sen huu­mo­rin avul­la sel­vi­sim­me ai­ka mo­nes­ta tu­ka­las­ta ti­lan­tees­ta. Kun kom­pas­te­lim­me, saim­me ne­kin vir­heet us­koa an­teek­si. Evan­ke­liu­min siu­naa­mi­sen jäl­keen oli­kin ih­meel­li­sen ke­veä mie­li ja lau­la­va kie­li!

Mut­ta mat­kan var­rel­la unoh­tui mon­ta hy­vää pää­tös­tä. Mitä si­nul­le kuu­luu? Mi­ten sinä voit? Kun jos­kus muis­tim­me sitä toi­sil­tam­me ky­syä, huo­ma­sim­me, et­tä aja­tuk­sem­me pyö­ri­vät sa­mois­sa ky­sy­myk­sis­sä ja ar­ki­sis­sa asi­ois­sa. Niis­sä pie­nis­sä ja tui­ki­tär­keis­sä. Isot asi­at ja rat­kai­sut ei­vät meil­le ole juu­ri kos­kaan tuot­ta­neet on­gel­mia. Mer­ki­tyk­sel­li­sek­si nou­si­vat­kin päi­vit­täi­set ar­ki­ti­lan­teet. Olem­me­ko läs­nä vai seu­rus­te­lem­me­ko ene­ne­väs­sä mää­rin elekt­ro­nis­ten lait­tei­dem­me pa­ris­sa?

On kou­kut­ta­vaa saa­da uu­si pu­he­lin tai iPad. Mo­nia mer­kil­li­siä jut­tu­ja ja uu­sia mah­dol­li­suuk­sia. Va­lo­ku­vi­a­kin voi ja­kaa ja twiit­tail­la mo­niin eri ka­na­viin. Mut­ta mi­ten käy si­säl­lön? Elä­män­si­säl­lön? En­tä jos kuva hei­jas­taa­kin vain pin­taa, kos­ka si­säl­tö jää köy­häk­si? Vie­täm­me­kö ai­kaa ja­ka­en elä­määm­me, mut­ta em­me up­pou­du toi­siim­me? Em­me­kö jak­sa ol­la läs­nä?

Jos­tain pa­pe­rei­ta si­säl­tä­vän muut­to­laa­ti­kon poh­jil­ta löy­dän Toi­mi­va per­he -kurs­sin tun­ne­kor­tit. Vuo­sia sit­ten käy­ty kurs­si opet­ti vuo­ro­vai­ku­tus­tai­to­ja, ha­vain­noi­maan ja ot­ta­maan huo­mi­oon vas­ta­puol­ta. Siel­lä kä­si­tel­tiin pal­jon ta­po­ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ove­na­vauk­siin. Kat­so – olen täs­sä! Ju­tel­laan! Puhu. Minä kuun­te­len.

Pää­tän ot­taa kor­tit käyt­töön. Lä­hes­tyn vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­net­ta ar­ka­na. Sii­nä pu­hu­es­sa käsi ha­kee kät­tä, hymy sy­ve­nee suu­pie­les­sä. Päi­vien pu­hu­mat­to­mat asi­at pulp­pu­a­vat huu­lil­ta. Toi­nen nyök­käi­lee ja kuun­te­lee. On vil­pit­tö­mäs­ti kiin­nos­tu­nut sii­tä, mikä miel­tä­ni pai­naa. Yh­des­sä löy­däm­me aja­tuk­sia as­kar­rut­ta­viin asi­oi­hin rat­kai­su­ja. Tun­tuu, et­tä sy­dä­mem­me pamp­pai­le­vat taas vah­vas­ti sa­maan tah­tiin. Sinä olet tär­keä mi­nul­le, minä si­nul­le. Myös lap­si ko­kee ti­lan­teen on­nel­li­se­na. Nau­rat­taa!

Läs­nä­o­lo on ar­vo­kas asia. Ih­mis­suh­teis­sa kes­kus­te­lu­yh­tey­den yl­lä­pi­to vaa­tii hie­no­tun­tei­suut­ta ja huo­len­pi­toa. Ar­vos­tus­ta. Kaik­kea ei tar­vit­se päi­vit­tää so­si­aa­li­seen me­di­aan. Riit­tää, kun meil­lä on tämä yh­tei­nen het­ki. Puhu! Minä kyl­lä kuun­te­len. Si­sim­pä­ni täyt­tyy läm­mös­tä ja läs­nä­o­lon lah­jas­ta.