Kun pu­hum­me lä­him­mäi­sis­täm­me, joil­la on jo­kin poik­ke­a­vuus, tup­paam­me usein ylis­tä­mään, mi­ten se ja se – di­ag­noo­sis­taan huo­li­mat­ta – osaa lu­kea, las­kea ja lau­laa niin eri­no­mai­ses­ti. Mi­ten poi­kam­me kans­sa sa­mal­la di­ag­noo­sil­la ole­va lap­si pu­huu ja kir­joit­taa su­ju­vas­ti kah­del­la kie­lel­lä. Mi­ten toi­nen op­pi kui­vak­si ai­van ta­val­li­seen ta­paan noin 2-vuo­ti­aa­na ja niin edel­leen. Ne ovat­kin yh­tei­siä ilon ja mie­li­hy­vän asi­oi­ta. Me ih­mi­set ta­ker­rum­me san­ka­ri­ta­ri­noi­hin. Me tar­vit­sem­me nii­tä. Täs­sä teil­le hie­man eri­lai­nen san­ka­ri­ta­ri­na.

Lap­si nau­raa puo­li­kuun muo­toi­set sil­mät sir­ril­lään. Oma sy­dä­me­ni hak­kaa niin, et­tä pel­kään sen pomp­paa­van kur­kus­ta­ni ulos.

– Et saa ka­ra­ta, voit jää­dä au­ton al­le tai ek­syä, huo­ho­tan kyy­kys­sä ta­sa­pai­noil­len ja hel­po­tuk­sen it­kua pi­dä­tel­len.

Lap­si kal­lis­taa pää­tään ja ot­taa kä­des­tä­ni kiin­ni. Pal­jain ja­loin tas­sut­te­lem­me ko­tia koh­ti, ja tun­nen, mi­ten hen­gi­tyk­se­ni ta­saan­tuu. Ul­ko-ovel­la lap­si kat­soo ky­sy­väs­ti.

– Men­nään ko­tiin syö­mään il­ta­pa­laa, eh­do­tan.

– Joo, pliis, lap­si vas­taa ilah­tu­nee­na.

Hä­nen aja­tus­maa­il­man­sa on täs­sä het­kes­sä, kun oma­ni on vie­lä äs­kei­sen kar­kaa­mi­se­pi­so­din kau­hu­ku­vis­sa. Mitä JOS jo­tain oli­si ta­pah­tu­nut? Mitä JOS naa­pu­ri ei oli­si älyn­nyt py­säyt­tää au­to­an­sa? Kau­hus­ke­naa­ri­ot jat­ka­vat il­mais­näy­tös­tään omas­sa pääs­sä­ni, vaik­ka nä­en­näi­ses­ti olen jo rau­hoit­tu­nut.

Ky­lään men­nes­säm­me pun­ta­roin ym­pä­ris­töä. Por­taat ok, tie riit­tä­vän hil­jai­nen – mut­ta oi, toi­sel­la ky­lään tul­leel­la per­heel­lä pie­niä lap­sia lat­ti­al­la leik­ki­mäs­sä. Ja vaik­ka kuin­ka yri­täm­me vuo­ro­tel­len mie­he­ni kans­sa vah­tia omaa las­tam­me, on­nis­tuu hän jos­sain koh­ti il­taa, huo­mi­om­me her­paan­tu­es­sa, raa­pai­se­maan ve­ri­sen vii­run pie­nen ty­tön pos­keen. Pyy­det­tä­es­sä pyy­tää an­teek­si au­liis­ti, mut­ta pääs­sä­ni tois­tuu ky­sy­mys: Mik­si? Mik­si hän ajoit­tain va­hin­goit­taa pie­nem­pi­ään? Hän, joka it­se­kin vie­lä muu­ta­mia vuo­sia sit­ten mit­tai­li maa­il­maa lat­ti­a­ta­sos­sa, lä­hes 4-vuo­ti­aa­na, kaik­kien ihas­te­le­ma­na nap­pi­sil­mä­nä. Jut­te­len asi­as­ta vie­lä kah­den kes­ken hil­jai­sel­la ää­nel­lä lap­sen kans­sa. Lap­si pai­naa kä­det kor­val­le ja ve­täy­tyy omaan maa­il­maan­sa sim­puk­ka-asen­nos­sa. Huo­kai­sen ja si­li­tän hä­nen it­se­päis­tä sel­kän­sä kaar­ta lem­pe­äs­ti. Oli­si­pa mi­nul­la enem­män vii­saut­ta kans­sa­si, ajat­te­len. Tai­vaan Isä, an­na mi­nul­le työ­ka­lu­ja tä­män lap­sen kans­sa, ane­len il­ta­ru­kouk­ses­sa­ni.

Kun pu­hum­me ih­mi­sis­tä, joil­la on joku ta­va­no­mai­suu­des­ta poik­ke­a­va omi­nai­suus, sor­rum­me usein yleis­tyk­siin.

– Down-ih­mi­set ovat niin au­rin­koi­sia.

– Au­tis­tit ei­vät ota kon­tak­tia.

– ADHD:t ovat niin le­vot­to­mia.

Jot­kut yleis­tyk­set ovat tot­ta, ai­na­kin mo­nes­ti. Ai­ka iso osa ei. On hyvä muis­taa, et­tä me kaik­ki olem­me etu­pääs­sä ih­mi­siä, vah­vuuk­si­nem­me, heik­kouk­si­nem­me ja di­ag­noo­sei­nem­me.

Lap­sem­me sa­noo ajoit­tain muu­ta­man sa­nan pe­räk­käin, se­kai­sin suo­mea ja eng­lan­tia, mut­ta pu­he­ko­neek­si hän­tä ei voi­ne kut­sua. Ur­ku­jen aloit­ta­es­sa sä­es­tyk­sen hän ei lau­la, vaan pai­naa kä­det kor­vil­leen ja saat­taa äris­tä het­ken – lii­kaa me­te­liä hä­nen yli­her­kil­le ais­teil­leen. 7-vuo­ti­aa­na hän on op­pi­nut jo is­tu­maan ves­san­pön­töl­lä, mut­ta kul­kee yhä vai­pois­sa. Hän ei tule ker­to­maan, et­tä nyt oli­si ai­ka men­nä ves­saan.

Aa­mun sa­ras­ta­es­sa tämä lap­si on kui­ten­kin se, joka kul­kee vuo­teen vie­rel­tä toi­sel­le, ha­laa, suu­kot­taa ja toi­vot­taa hy­vää huo­men­ta sil­mät ilos­ta tuik­kien. Hän on se, jol­la on ai­na ai­kaa ih­me­tel­lä eta­naa pi­ha­tiel­lä, il­ma­pal­los­ta ai­heu­tu­vaa iloa ja ke­säi­sen ui­ma­ret­ken on­nea. Lap­sem­me on on­nel­li­sim­mil­laan oman per­heen kes­ki­pis­tee­nä, kun hän hy­väl­lä huu­mo­rin­ta­jul­laan saa mei­dät kaik­ki re­pei­le­mään nau­rus­ta. Ja meil­le hän on­kin oman elä­män­sä su­per­san­ka­ri, juu­ri oma­na in­hi­mil­li­se­nä it­se­nään. Hä­nel­lä on se yk­si ekst­rak­ro­mo­so­mi – pa­ras kro­mo­so­mi iki­nä.