Muis­tan yhä läm­möl­lä sitä ai­kaa kun sain pa­ran­nuk­sen ar­mon. Sitä, mi­ten run­sas pai­kal­lis­ten us­ko­vais­ten jouk­ko ot­ti mi­nut avo­sy­lin vas­taan ja ai­van kuin vei men­nes­sään uu­teen elä­mään. Ihan kuin ra­kas­ti mi­nut mu­kaan­sa. Mi­nut, mie­he­ni ja lap­se­ni. Yh­täk­kiä mi­nul­la oli­kin pie­nen kau­pun­gin ver­ran uu­sia ja mie­len­kiin­toi­sia ih­mi­siä, jot­ka kut­sui­vat mi­nua kau­niil­la hel­lit­te­ly­ni­mil­lä ku­ten us­kon­si­sar, sis­ko, ra­kas lä­him­mäi­nen ja uu­si ys­tä­vä. Olin pu­hu­tel­tu ja eh­kä hie­man huu­maan­tu­nut­kin sii­tä huo­mi­on ja läm­mön mää­räs­tä, joka mi­nuun ja per­hee­see­ni koh­dis­tui. Ky­lä­kut­su­ja sa­te­li enem­män kuin eh­dim­me vas­taa­not­taa, mie­len­kiin­toi­sia, uu­sia ”pe­rin­tei­tä” muo­dos­tui pie­nem­pien po­ru­koi­den ko­koon­tu­mis­ten muo­dos­sa. Saim­me myös kun­ni­a­teh­tä­viä – meis­tä tuli kum­me­ja ruu­sun­nup­pui­sil­le ny­ke­rö­ne­nil­le ker­ta toi­sen­sa jäl­keen. On­nel­li­se­na nau­tin näis­tä ih­mi­sis­tä, lä­him­mäi­sis­tä­ni, Ju­ma­lan lah­ja­na ja mat­ka­ys­tä­vi­nä tääl­lä maan pääl­lä. So­lut­tau­duin su­ju­vas­ti jouk­koon.

Yh­dys­val­toi­hin muu­ton myö­tä us­ko­vais­ten ys­tä­vien rin­ta­ma laa­je­ni en­ti­ses­tään. Yk­si per­he huo­leh­ti in­teg­roi­tu­mi­sem­me si­kä­läis­ten us­ko­nys­tä­vien ver­kos­toi­hin ja ta­pah­tu­miin, toi­nen ot­ti sy­dä­me­na­si­ak­seen aut­taa eri­tyis­lap­sen asi­ois­sa ja kol­mas huo­leh­ti mie­len­kiin­nos­ta­ni hy­vään ruo­kaan aje­lut­ta­mal­la mi­nua ym­pä­ri osa­val­ti­o­ta par­hai­den tex­mex-paik­ko­jen ja pai­kal­lis­ten lei­po­mo­herk­ku­jen ää­rel­le. Nel­jäs kier­rät­ti par­haim­piin pik­nik- ja ret­kei­ly­mai­se­miin, ja vii­den­nen kans­sa bon­gail­tiin hulp­peim­mat ui­ma­pai­kat. Osal­lis­tuim­me eri­lai­siin per­he- ja su­ku­juh­liin, ja mei­dät las­ket­tiin yh­den su­vun uu­sik­si ul­ko­jä­se­nik­si su­rut­ta. Jos en ol­lut­kaan har­kin­nut so­lut­tau­tu­mis­ta, niin mei­dät so­lu­tet­tiin si­kä­läi­seen elä­mään het­ke­ä­kään epä­röi­mät­tä ja täy­del­lä vauh­dil­la.

Suo­meen pa­lat­tu­a­ni oli edes­sä uu­si so­lut­tau­tu­mis­kier­ros uu­des­sa ko­ti­kau­pun­gis­sa. Jäl­leen ker­ran. Muut­to­päi­vän jäl­kei­se­nä sun­nun­tai­na sän­tä­sin puo­li­au­ti­os­ta asun­nos­ta, muu­ton kes­kel­tä, uu­den ko­ti­kau­pun­kim­me rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le sa­de­kuu­ron saat­te­le­ma­na, vet­tä va­lu­va­na ja hen­gäs­ty­nee­nä seu­roi­hin. En­sim­mäi­nen va­paa penk­ki osui kah­vi­lan puo­lel­le. Saa­toin seu­ra­pu­heen ai­ka­na si­vu­sil­mäl­lä vai­vih­kaa tark­kail­la uu­den ko­ti­sii­o­nin vä­keä. Sil­mä­ni osui­vat omiin jal­koi­hi­ni ja var­vas­tos­sui­hi­ni, jot­ka olin läh­ties­sä to­tu­tus­ti tem­pais­sut jal­kaa­ni. Nau­rat­ti. Näin minä pal­jas­tuin jo en­sim­mäi­sel­lä seu­ra­mat­kal­la huo­let­to­mak­si var­vas­tos­su­tal­laa­jak­si! Oli kui­ten­kin hyvä ol­la sii­nä ko­toi­san seu­ra­sa­lin pen­kis­sä, vaik­ka olin­kin siel­lä uu­si. Ih­mi­set tu­li­vat ter­veh­ti­mään ja te­ke­mään tut­ta­vuut­ta seu­ro­jen pää­tyt­tyä. Läm­pöi­nen vas­taa­not­to. So­lut­tau­tu­mi­nen osak­si uut­ta ko­ti­sii­o­nia oli al­ka­nut.

Ke­sän jäl­keen moni ih­mi­nen on uu­den edes­sä. On saat­ta­nut vaih­tua ko­ti­paik­ka­kun­ta ja ko­ti­sii­o­ni. En­nal­ta tun­te­mat­to­man rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ovien avaa­mi­nen voi jän­nit­tää. Tu­tut ys­tä­vät ja su­ku­lai­set saat­ta­vat ol­la sa­to­jen, jopa tu­han­sien ki­lo­met­rien pääs­sä. Seu­ra­pen­kis­sä olo voi tun­tua ko­vin yk­si­näi­sel­tä mui­den luon­te­vaa kes­kus­te­lua ja kans­sa­käy­mis­tä seu­ra­tes­sa. Var­sin­kin nuo­rem­pien seu­ra­vie­rai­den koh­dal­la saat­taa ol­la mah­do­ton kyn­nys lä­hes­tyä mui­ta nuo­ria, kos­ka ei ha­lua häi­ri­tä ke­tään ei­kä var­sin­kaan tup­pau­tua jouk­koon. Ky­lä­kut­su­ja­kaan ei tun­nu ny­kyi­sin tu­le­van en­ti­seen mal­liin.

It­se mo­net uu­det alut ko­ke­nee­na toi­voi­sin huo­mi­oi­va­ni vä­ki­jou­kos­ta myös hei­dät, jot­ka kai­paa­vat kes­kus­te­lu­kump­pa­nia ja ky­lä­paik­kaa. Hei­dät, jot­ka ovat uu­sia paik­ka­kun­nal­la. Tai hei­dät, jot­ka ovat syys­tä tai toi­ses­ta muu­ten vain yk­si­näi­siä ja kai­paa­vat lä­him­mäis­tä. Toi­voi­sin, et­tä omat nuo­re­ni roh­ke­ni­si­vat lä­hes­tyä tois­ta nuor­ta, joka kul­kee seu­rois­sa uu­te­na tai yk­sin. Oman ko­ke­muk­sen myö­tä voim­me hel­pos­ti pa­lau­tel­la mie­leen, mil­tä toi­ses­ta saat­taa tun­tua uu­des­sa ti­lan­tees­sa. Juu­ri nyt on oi­kea het­ki lä­hes­tyä tois­ta ih­mis­tä ja lait­taa kier­tä­mään se lä­him­mäi­sen­rak­kaus ja ys­tä­väl­li­syys, jos­ta it­se on niin mo­net ker­rat saa­nut run­sain mi­toin naut­tia.