Minä kuun­te­len hei­tä, en­kä kui­ten­kaan kuu­le. Kuun­te­len ta­ri­naa, joka on joh­dat­ta­nut pois läh­teel­tä. Po­lul­ta, joka pol­vei­li. Jon­ka juu­ra­koi­hin kom­pas­tui, jon­ka ka­peus ah­dis­ti. Minä kuun­te­len, en­kä ym­mär­rä. Ja kui­ten­kin vä­läh­dyk­se­no­mai­ses­ti kä­si­tän. Ek­sy­mi­nen on mah­dol­lis­ta jo­kai­sel­le. Täs­sä koh­din elä­mää on oma pol­ku­ni tun­te­ma­ton mut­ta tur­val­li­nen, Tai­vaan Isän joh­da­tuk­sel­la va­lais­tu sil­lä us­kon ym­mär­ryk­sel­lä, jota omal­le koh­dal­le­ni koen.

* * *

Muu­ta­mia muut­to­laa­ti­koi­ta on yhä pur­ka­mat­ta. En osaa päät­tää, mitä nii­den si­säl­löl­le te­ki­sin. Mi­ten muu­tos­sa mat­kan­neet vuo­si­kym­men­ten ta­kai­set va­lo­ku­vat ko­ki­sin. Kuo­pus nii­tä on käy­nyt sa­laa pen­ko­mas­sa. Ilah­tu­nee­na kii­kut­taa val­ko­lak­ki­ku­vaa­ni. Kat­so äi­ti! En niin vä­lit­täi­si kat­soa. Esi­koi­nen­kin sitä ku­vaa sy­ven­tyy ana­ly­soi­maan. Vil­kai­sen vai­vih­kaa. Vä­hän mei­naa ah­dis­taa. En näe ku­van tyt­töä, vaan muis­tan ajan, jol­loin olin vuo­sia niin ek­sy­nyt. Ku­vas­sa­kin näen vä­ki­näi­sen hy­myn. Kii­vaan tah­don pääs­tä maa­il­mal­le. Pää­sin­kin. Sil­loin­kin Yh­dys­val­toi­hin, mut­ta itä­ran­ni­kol­le. Vuo­det ul­ko­mail­la, kuin ir­to­lai­se­na. Ta­pah­tu­mien ket­ju.

Vuo­sia sit­ten, toi­ses­sa ajas­sa, tu­tus­tuin us­ko­vai­seen äi­tiin las­tem­me myö­tä. Tun­nus­ti us­ko­aan sii­nä oven­ra­os­sa, ko­vas­sa tal­vi­pak­ka­ses­sa, kun hain es­ka­ri­tyt­töä heil­tä ka­ve­ri­synt­tä­reil­tä. Muis­tan kai­ken sel­väs­ti. Mo­lem­mat ras­kau­tem­me puo­li­vä­lis­sä. Mi­nun nel­jäs, hä­nen kuu­des. Meil­lä on täl­lai­nen Tai­vaan Isän per­heen­suun­nit­te­lu, jo­hon luo­tam­me, ys­tä­vä­ni vas­ta­si ky­se­lyi­hi­ni. Se jäi mie­ti­tyt­tä­mään. Mis­tä kum­pu­aa sel­lai­nen luot­ta­mus, et­tä sal­li­taan kaik­kien las­ten tul­la?

Ai­ti­o­pai­kal­ta pää­sin kur­kis­te­le­maan us­ko­vais­ten elä­mää ys­tä­vyy­tem­me sy­ven­ty­es­sä vuo­sien myö­tä. Pää­sin ta­paa­maan mui­ta­kin us­ko­vai­sia. Myy­jäi­siin­kiin us­kal­tau­duin. Vaik­ka näin ym­pä­ril­lä­ni ys­tä­väl­li­siä ja hy­myi­le­viä kas­vo­ja, mi­nua ah­dis­ti. Mi­nua ah­dis­ti minä. Omat pur­kis­ta pu­na­sä­vyi­set hiuk­se­ni, maa­il­mal­li­nen ul­ko­muo­to­ni. Jo­kin sii­nä nais­ten luon­te­vas­sa luon­nol­li­suu­des­sa oman ul­ko­nä­kön­sä kans­sa pu­hut­te­li vah­vas­ti. Vil­pit­tö­myys ja luon­nol­li­nen kau­neus. Ju­ma­lan luo­mat.

Kai­pa­sin syn­käs­tä met­säs­tä va­loon. Sil­le kai­dal­le po­lul­le, jol­la Ju­ma­la joh­dat­taa ja ek­sy­nyt­tä­kin ar­mah­taa. Näl­käi­se­nä luin kris­til­li­syy­den jul­kai­su­ja ja nyö­kyt­te­lin: Näin se me­nee, tämä on tur­val­lis­ta ja oi­kein. Muut­tu­ma­ton us­ko. Sama ei­len, tä­nään ja huo­men­na. Mut­ta oli niin pal­jon pai­no­las­tia. Syn­tiä. Iso­a­kin. En vie­lä sil­loin kä­sit­tä­nyt ar­moa. Se ot­ti ai­kaa. Se kaik­ki kirk­kaus pe­lot­ti­kin. Tun­tui niin pal­jaal­ta.

Kun sain pa­ran­nuk­sen ar­mon, tun­tui kuin har­teil­ta­ni oli­si nos­tet­tu val­ta­van ras­kas rep­pu pois. Oli help­po hen­git­tää. Vaik­ka het­kel­li­nen epä­us­ko: On­ko ne suu­rim­mat­kin syn­nit an­teek­si? Ar­mon mit­taa­ma­ton meri tun­tui ih­meel­li­sel­tä. Se tun­tuu sil­tä yhä. Ne juu­ra­kot po­lul­la... Ne hi­das­ta­vat mat­kaa, lait­ta­vat kom­pas­te­le­maan. Kun muis­tan mat­ka­ni mää­rän­pään, saan voi­maa. Il­tai­sin un­ta odo­tel­les­sa asi­at pyö­ri­vät pääs­sä­ni – ajoit­tain uu­det asi­at elä­mäs­säm­me tun­tu­vat vä­hän tur­vat­to­mil­ta­kin. Sit­ten muis­tan ru­kouk­sen, lau­lun sa­nat, evan­ke­liu­min voi­man. Rau­hoi­tun. Tai­vaan Isä tun­tee ja nä­kee tie­ni. En ole yk­sin. Tai­vaan Isä on kans­sa­ni.

* * *

Minä kuun­te­len hei­tä, en­kä mei­naa ym­mär­tää. Us­kos­tan­sa luo­pu­nei­ta. Kuun­te­len se­li­tyk­siä, vä­rik­käi­tä sel­vi­tyk­siä, vaik­ka pää­ni tulk­kaa ne sie­lun­vi­hol­li­sen saar­nak­si. Mis­sä koh­das­sa läh­teen vesi ei enää ve­tä­nyt puo­leen­sa? Mi­ten pol­ku lop­pui ole­mas­ta? Mis­sä koh­das­sa us­ko lop­pui ja jär­kei­ly vei voi­ton? Kun­pa voi­sin ra­kas­taa hei­tä ta­kai­sin, jo­kais­ta, ku­ten mi­nut ra­kas­tet­tiin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan luo! Ei se ole ih­mi­sen kä­sis­sä, pa­ran­nuk­sen­te­ko. Se on Ju­ma­lan lah­jaa.

Sitä muut­to­laa­ti­kon ku­van val­ko­lak­kis­ta tyt­töä ha­lu­ai­sin ha­la­ta roh­kai­se­vas­ti: us­ko syn­nit an­teek­si ja ole va­paa! Suo­ras­taan hel­lyy­del­lä kat­se­len seu­ra­pen­kis­tä mui­ta ikäi­si­ä­ni: pel­kis­tet­tyä nais­kau­neut­ta, elä­män maa­laa­mia ho­pe­a­rai­to­ja hiuk­sis­sa, iän tuo­mia uur­tei­ta kas­voil­la. Va­lo­ku­vat ja men­nei­syy­den ah­dis­ta­vat­kin muis­tot muut­ta­vat muo­to­aan rak­kaik­si, kun ar­mon va­los­sa tar­kas­te­len asi­oi­ta. Sa­maa rak­kaut­ta ja läm­pöä koen kaik­kia lä­him­mäi­si­ä­ni koh­taan, jos muis­tan ar­mol­li­suu­den. Ei se ai­na niin help­poa tai luon­te­vaa ole! Oli­sin­pa kuu­le­va kor­va sil­loin­kin, kun mi­nul­le pu­hu­taan mat­kas­ta ja ties­tä. Voi, kun­pa pää­si­sim­me kaik­ki ai­ka­nam­me tai­vaan ko­tiin ja kirk­kau­teen.