Merk­ki­päi­vän al­la mie­tin, mi­ten muis­taa puo­li­soa. Tu­le­va vuo­si­päi­vä ei ole mikä ta­han­sa toi­sen ni­men ni­mi­päi­vä; 25 vuot­ta yh­teis­tä elä­mää avi­o­lii­tos­sa tu­lee täy­teen.

Mikä oli­si sel­lai­nen lah­ja tai muu muis­ta­mi­nen, joka ker­toi­si aja­tuk­sis­ta­ni ja kii­tol­li­suu­des­ta­ni? Ta­ju­an, et­tä sel­lais­ta ei ole. Tun­tuu, et­tä en voi si­säl­lyt­tää min­kään­lai­seen lah­jaan kaik­kea ko­ke­maam­me. Eh­kä tär­kein­tä on, et­tä yh­des­sä py­säh­dym­me, is­tum­me alas, kat­som­me taas toi­si­am­me sy­väl­le sil­miin ja kii­täm­me Ju­ma­laa toi­sis­tam­me.

Mat­kan al­ku on iha­na. Täyn­nä tun­net­ta, rak­kau­den vim­mais­ta voi­maa ja ta­jua sen ai­nut­laa­tui­suu­des­ta. On vain sinä ja minä. Jaan elä­mä­ni tuon ih­meel­li­sen olen­non kans­sa. Pää­täm­me, et­tä täs­tä pi­däm­me kiin­ni. Em­me suos­tu sii­hen, et­tä elä­män ar­ki koit­tai­si. Teem­me ma­ka­ro­ni­laa­tik­koa ja kei­täm­me kah­via. Kyl­lä niil­lä pär­jää. Ap­pi ja anop­pi tuo­vat lah­jak­si nel­jä jak­ka­raa. Olo on ri­kas!

Yh­täk­kiä al­ku­tai­pa­leem­me si­säl­tää suu­ria tun­tei­ta myös vas­tak­kai­seen suun­taan. Hii­pis­te­len var­pail­la­ni ym­pä­ri kämp­pää ja mie­tin: Tu­lee­ko­han ero? Rii­dat ke­hit­ty­vät kuin ke­säi­set uk­kos­myrs­kyt. En osaa ker­toa omis­ta tun­teis­ta­ni, pet­ty­myk­sis­tä­ni tai pa­has­ta mie­les­tä­ni. Sa­non asi­oi­ta kärk­kääs­ti. En ta­jua, et­tä toi­min louk­kaa­vas­ti. Ole­tan myös lii­kaa toi­ses­ta. Tul­kit­sen vää­rin hä­nen sa­no­jaan, il­mei­tään ja te­ke­mi­si­ään. Jos­kus läh­den au­tol­la pi­has­ta niin, et­tä ki­vet sin­koi­le­vat. Toi­min lap­sel­li­ses­ti ja vää­rin. Mi­nul­ta puut­tuu työ­ka­lu­ja.

Kun ai­kan­sa on sa­la­moi­nut ja jy­ris­syt, et­sim­me so­vin­toa. Kes­kus­te­lem­me, kes­kus­te­lem­me ja kes­kus­te­lem­me. An­teek­si­an­ta­muk­sen au­rin­ko pais­taa läm­pi­mäs­ti sy­dä­miim­me.

Ajan ku­lu­es­sa saan op­pia pal­jon. Mi­nul­la on kär­si­väl­li­nen ja ra­kas­ta­va opet­ta­ja. Opin tun­te­maan ja tun­nis­ta­maan tun­tei­ta­ni, sa­noit­ta­maan nii­tä. Opin tun­te­maan puo­li­so­a­ni sy­dä­mes­tä. Kas­vam­me yh­des­sä vas­tuu­seen toi­sis­tam­me ja per­hees­täm­me.

Usein pa­laam­me al­kuun. Mi­hin si­nus­sa ra­kas­tuin? Mikä si­nus­sa on ai­nut­laa­tuis­ta? Ra­kas­tat­ko mi­nua täl­lai­se­na? Ih­mi­sen on hyvä saa­da kuul­la ole­van­sa ra­kas.

Tä­nään ym­mär­rän sy­väs­ti, et­tei ole ky­sy­mys niin­kään mi­nun, si­nun tai mei­dän rak­kau­des­tam­me. On ky­sy­mys Ju­ma­lan an­ta­mas­ta rak­kau­des­ta. Hän on kut­su­nut mei­dät sitä hoi­ta­maan.

Käy­kö­hän se muu­ten lah­jas­ta, jos läm­pi­mäs­sä il­las­sa juo yh­des­sä kah­vit ta­ka­kuis­til­la?