Ot­si­kon ky­sy­myk­sen esit­ti ys­tä­vä­ni. En osan­nut vas­ta­ta. Joku kui­ten­kin vai­vaa, kos­ka “po­ru­kat on ru­ven­nu eroon”, hän sa­noi tar­koit­ta­en avi­oe­ro­ja.

Tun­nis­tan ti­lan­teen. En kui­ten­kaan voi osoit­taa sor­mel­la ja sa­noa “nuo”. Mi­nul­le voi­si käy­dä sa­mal­la lail­la.

Kun avi­o­lii­ton myö­tä muu­tim­me yh­teen, oli yh­tä ai­kaa iha­naa ja vai­ke­aa. Oli iha­naa ja­kaa elä­mä ra­kas­ta­man­sa ih­mi­sen kans­sa. Vai­ke­aa oli se, et­tä se elä­mä piti to­del­la ja­kaa hä­nen kans­saan. Kun luon­teet ovat eri­lai­set, se ei ole ai­na help­poa. Tark­kai­lin vai­mo­a­ni. Hän vain oli. Se ah­dis­ti mi­nua. Mi­nul­la oli yleen­sä joku fii­lis. Kova nou­su­kii­to, hyvä mei­nin­ki, sei­niin rum­mut­te­lu -fii­lis tai si­ka­haus­kaa-vai­he. Toi­si­naan myös lie­vä ala­ku­lo, är­sy­tys, vä­sy­mys, an­kea fii­lis. Tun­tui, et­ten osan­nut elää ta­val­li­suut­ta.

Niin, tark­kai­lin vai­mo­a­ni. Ky­syin, on­ko hän suut­tu­nut mi­nul­le. Ei ol­lut. Ky­syin, ma­sen­taa­ko. Ei ma­sen­ta­nut. Ky­syin, voi­sin­ko lei­poa et­tä hän pi­ris­tyi­si. Ei kai­van­nut pi­ris­tys­tä. Olin var­ma, et­tä meil­lä me­nee huo­nos­ti. Vä­lil­lä meni oi­kein hy­vin. Sit­ten pu­huim­me. Sain op­pia, et­tä puo­li­sol­la­ni ei ole koko ajan jo­tain fii­lis­tä. Hän vain elää. Se hel­pot­ti. Ero ei eh­kä ol­lut­kaan tu­los­sa.

Po­ru­kat kuu­lem­ma sa­noo: "Se oli sit täs­sä, ni­mit­täin avi­o­liit­to." Ei se niin voi men­nä. Pal­jon on ta­pah­tu­nut sitä en­nen. To­te­an ys­tä­väl­le­ni, et­tä po­ru­koi­den pi­täi­si eh­kä pu­hua. Us­kon sii­hen, se on aut­ta­nut mi­nua. Ja kuun­nel­la, kos­ka pu­hu­mi­ses­ta ei ole mi­tään hyö­tyä, jos ku­kaan ei kuun­te­le. Pi­täi­si ol­la ai­kaa ja ti­laa pu­hua ja kuun­nel­la oi­ke­as­ti ei­kä vain ol­la kuun­te­le­vi­naan. Eh­kä pu­hu­mis­ta ei ole edes ope­tel­tu. On ra­kas­tut­tu, muu­tet­tu yh­teen ja elet­ty. Mut­ta on­ko pu­hut­tu? On­ko käy­ty läpi asi­oi­ta hy­vis­tä ja pa­hois­ta päi­vis­tä? On­ko jak­set­tu pyy­tää ja us­koa syn­nit an­teek­si? On­ko siir­ty­nyt ta­val­li­siin päi­viin se, et­tä olen lu­van­nut tah­toa ra­kas­taa ai­na kuo­le­maan as­ti? Mi­ten se muut­tuu ar­ki­päi­vän elä­mäk­si?

Vaik­ka olin ai­ka kova ja avoin pu­hu­maan, en osan­nut ai­na pu­hua oi­kein. Lai­toin val­mii­ta vas­tauk­sia toi­sen suu­hun. Sa­noin, mil­tä toi­ses­ta tun­tui tai mitä hän tar­koit­ti. Ei se niin mene. Mi­nul­la ei ol­lut kär­si­väl­li­syy­yt­tä an­taa ti­laa toi­sen aja­tuk­sil­le. Opin hi­taas­ti. Ta­ju­sim­me kui­ten­kin mo­lem­mat, et­tä hy­vää ei ole edes­sä, jos em­me käy asi­oi­ta läpi poh­ja­mu­tia myö­ten. Evan­ke­liu­mi oli kuin lää­ke mur­tu­maan, joka oli tul­lut liu­kas­tu­es­sa jäi­sel­lä pi­hal­la. Tä­män jäl­keen al­koi toi­pu­mi­nen, kä­ve­le­mään opet­te­lu ja vaa­ra­paik­ko­jen tun­nis­ta­mi­nen. Piti et­siä piik­ki­poh­jal­li­sia ken­kiin, et­tei kaa­tui­si ai­na sa­mas­sa pai­kas­sa uu­des­taan.

Jos ei osaa pu­hua, voi ope­tel­la. Jos po­ti­las tu­lee lää­kä­riin, hä­nen oli­si ker­rot­ta­va mikä vai­vaa. Jos ei pu­hua pu­kah­da, par­hain­kaan lää­kä­ri ei tie­dä mis­tä al­kai­si tut­kia. Kun avi­o­lii­tois­sa tu­lee vai­keuk­sia, pi­täi­si men­nä toi­sen luo ja ky­syä en­sin: "Mi­kä­hän mi­nua vai­vaa?" Yh­des­sä kun opet­te­lee ar­mol­li­ses­ti pu­hu­maan ja kuun­te­le­maan, saat­ta­vat syyt­kin tul­la esil­le.

Eh­kä mei­tä po­ru­koi­ta vai­vaa syn­ti? Mi­nua ai­na­kin. Se on kroo­nis­ta. Sik­si tar­vit­see men­nä vas­taa­no­tol­le, jos­sa lää­kä­ri nä­kee sy­dä­meen il­man ult­ra­ään­tä ja rönt­ge­niä. Syn­tiin on ai­na ol­lut hyvä hoi­to, an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi. Se on pa­ran­ta­nut sil­mät­kin. Oma puo­li­so, lap­si tai ys­tä­vä on al­ka­nut taas näyt­tää kau­niil­ta ja kor­vaa­mat­to­mal­ta.

Har­ri Vä­hä­jylk­kä