Seu­roi­hin me­ne­mi­nen ei ole ai­na help­poa. Sii­hen voi ol­la mo­nia syi­tä. Yk­si­näi­syys, lap­set­to­muus, so­si­aa­li­set ku­vi­ot tai vaik­ka­pa oman elä­män lan­kee­mus. Ovat­ko nämä oman mie­len es­tei­tä vai myös to­del­li­sia syi­tä? Eh­kä­pä mo­lem­pia. Us­ko­vais­ten jouk­ko on väis­tä­mät­tä myös so­si­aa­li­nen ryh­mä, jos­sa in­hi­mil­li­set piir­teet nä­ky­vät.

Vuo­sia sit­ten olim­me puo­li­so­ni kans­sa hy­vin vä­sy­nei­tä. Ta­ka­na oli ison per­heen elä­mää, ra­ken­ta­mis­ta ja pal­jon töi­tä. Lii­an pal­jon. Puo­li­son työ oli so­si­aa­lis­ta ja jul­kis­ta, ih­mis­kon­tak­te­ja syn­tyi pal­jon. Puo­li­so ei ol­lut osan­nut myös­kään ra­ja­ta omaa työ­tään, em­me­kä ol­leet ym­mär­tä­neet suh­teut­taa sitä omaan ar­keem­me. Seu­roi­hin läh­tö al­koi ol­la työ­läs­tä. Tun­tui, et­tei siel­lä­kään ol­lut mah­dol­li­suut­ta ol­la omal­la per­heel­lä, le­vä­tä. Aja­tus täs­tä ah­dis­ti jo fyy­si­ses­ti. Aloin näh­dä ih­mis­ten koh­taa­mi­ses­sa in­hi­mil­li­syy­den ja vir­heet. Ky­syin mie­les­sä­ni: Mik­si ih­mi­siä ja­o­tel­laan? Mik­si joi­ta­kin nos­te­taan ja pi­de­tään ylem­pä­nä? Ei­hän se ole Raa­ma­tun ope­tuk­sen mu­kais­ta. Puo­li­so oli usein töis­sä sun­nun­tai­sin. It­se tun­sin syyl­li­syyt­tä, kun lap­set ha­lu­si­vat seu­roi­hin en­kä jak­sa­nut läh­teä. Jäin ko­tiin use­an kuu­kau­den ajan.

Sa­man­lais­ta haas­tet­ta olen ko­ke­nut isois­sa seu­rois­sa. Jois­sa­kin Sii­o­nin teh­tä­vis­sä tu­lee tun­te­maan pal­jon ih­mi­siä. Se ei voi ol­la nä­ky­mät­tä seu­ra-ar­jes­sa. On pal­jon py­säh­dyk­siä, kes­kus­te­lu­ja ih­mis­ten kans­sa, ih­mis­ten, joi­ta toi­nen ei tun­ne, ei­kä se puo­li­so­kaan ai­na muis­ta. Lap­set ovat kär­si­mät­tö­mäs­ti me­nos­sa jo eteen­päin. Kes­kus­te­lem­me ai­hees­ta usein puo­li­son kans­sa en­nen seu­ro­ja. Kuin­ka toi­mia? Mei­tä on aut­ta­nut konk­reet­ti­nen rau­hoit­tu­mi­nen sa­nan kuu­loon vaik­ka nur­mi­ken­täl­le is­tu­en oman per­heen kes­ken.

Kes­kus­te­lut puo­li­son ja ys­tä­vien kans­sa aut­toi­vat vä­sy­myk­sen het­ki­nä. Huo­ma­sin, et­tä vi­hol­li­nen tun­tee kyl­lä ai­dan ma­ta­lim­man koh­dan ja yrit­tää tul­la sii­tä yli. Se ha­lu­aa mus­ta­maa­la­ta us­ko­vais­ten jou­kon niin, et­ten ha­lu­ai­si enää kul­kea sen mu­ka­na. Pää­sin pik­ku­hil­jaa asi­oi­den kans­sa si­nuik­si. Ih­mi­set ei­vät tie­dä mei­dän elä­män­ti­lan­net­tam­me. Meil­lä on lupa elää omaa ta­val­lis­ta elä­määm­me. Vä­sy­mys­kin al­koi hel­pot­taa. Oli eri­tyi­sen lii­kut­ta­va is­tua pit­käs­tä ai­kaa seu­ra­penk­kiin, kuul­la voi­mal­lis­ta lau­lua ja tun­tea iloa sii­tä, et­tä kuu­lun juu­ri tä­hän jouk­koon. Tä­män po­ru­kan mu­ka­na ha­lu­an kul­kea, kos­ka tääl­lä on an­teek­si­an­ta­mus. Sii­tä syn­ty­nyt rak­kaus an­taa myös pal­jon vir­hei­tä ja in­hi­mil­li­syyt­tä an­teek­si.

Eli­na Vä­hä­jylk­kä