Olem­me rem­pan­neet ai­na. Se ei vai­ku­ta jär­ke­väl­tä, jos suh­teut­taa työn mää­rää per­he­ko­koon. Oli­si ol­lu hel­pom­pi asua yh­des­sä ja sa­mas­sa ta­los­sa, kun­nes lap­set ovat iso­ja. Re­mon­toi­mi­sel­la on kui­ten­kin ol­lut yl­lät­tä­vä mer­ki­tys jak­sa­mi­sen kan­nal­ta. Kut­sun­kin sitä ”pään koos­sa­pi­tä­väk­si voi­mak­si”.

Van­ho­jen ta­lo­jen re­mon­toin­ti on mi­nun har­ras­tuk­se­ni. Se on an­ta­nut rie­mul­li­sia löy­tö­jä ta­pet­ti­ker­ros­ten al­ta, tie­don­kai­vuun iloa ja nau­tin­toa suun­ni­tel­mien to­teu­tu­es­sa pik­ku­hil­jaa. Se on ol­lut pe­las­tus ar­jen yk­si­toik­koi­suu­des­sa, kun pyyk­ki­ka­sa ei pie­ne­ne, vaik­ka kone pyö­rii ta­sais­ta tah­tia. En tie­dä, kes­tän­kö ta­sais­ta ar­kea eri­tyi­sen huo­nos­ti vai ko­ke­vat­ko kaik­ki näin. Luu­len kui­ten­kin, et­tä jo­kai­sen elä­mäs­tä löy­tyy joku iloa tuo­va asia, jos­ta haa­vei­lee as­ti­an­pe­su­ko­net­ta täyt­tä­es­sään. Tai jos ei löy­dy, suo­sit­te­len miet­ti­mään, mikä se voi­si ol­la. Jol­la­kin se on lii­kun­ta, toi­sel­la luon­to, ru­not, kä­si­työt tai mitä ta­han­sa. On eduk­si, jos pää­see ke­rää­mään voi­mia no­pe­as­ti­kin, il­man suu­ria ra­ha­mää­riä. Sil­loin tau­ko­jen saa­mi­nen ar­jes­ta on­nis­tuu tar­peek­si ti­he­äs­ti.

Jos­kus tämä kat­ko­jen tar­peel­li­suus unoh­tuu. ”En minä nyt eh­di, en­kä voi­kaan. Lap­set tar­vit­se­vat mi­nua. Ei mi­nul­la vie­lä voi ol­la omia tar­pei­ta”, saa­tam­me aja­tel­la. Oma har­ras­tuk­se­ni on on­nis­tu­nut las­ten kans­sa. Lap­set tu­le­vat mie­lel­lään re­pi­mään ta­pet­tia tai maa­laa­maan yh­des­sä. Vä­lil­lä on mu­ka­va kes­kit­tyä tark­kaan te­ke­mi­seen ai­van yk­sin. Ja jos ra­hat ovat vä­his­sä, yleen­sä van­has­ta ta­los­ta löy­tyy vaik­ka pu­ret­ta­vaa. Il­las­ta, kun is­tah­dan kat­se­le­maan päi­vän työ­tä, nau­tin nä­ky­väs­tä muu­tok­ses­ta. Het­ken pääs­tä kat­se siir­tyy jo si­vuun, ja huo­maan seu­raa­van re­mont­ti­koh­teen. In­nos­tuk­sis­sa­ni olen jou­tu­nut miet­ti­mään, mikä on koh­tuul­li­nen mää­rä har­ras­taa. En huo­maa ajan­ku­lua tai nä­län­tun­net­ta re­mont­tia teh­des­sä­ni. On täy­ty­nyt op­pia kuun­te­le­maan it­se­ä­ni ja per­het­tä. Har­ras­tuk­sen hyö­ty me­net­tää mer­ki­tyk­sen­sä, jos sii­tä tu­lee pak­ko­pul­laa, vä­sy­mys­tä tai rii­taa. Par­haim­mil­laan taas muu per­he saa iloa vir­kis­ty­nees­tä puo­li­sos­ta ja van­hem­mas­ta. Ne ka­to­a­mat­to­mat tis­kit kyl­lä odot­ta­vat.

En­tä­pä jos re­mon­toi­mi­nen ei ole­kaan mo­lem­pien in­to­hi­mo? Olen­ko ol­lut it­se­käs ja vä­syt­tä­nyt vain puo­li­so­a­ni? En­hän minä kaik­kia rak­sa­hom­mia osaa kui­ten­kaan teh­dä. Kyl­lä, vä­lil­lä niin­kin. Pää­tök­sem­me muu­tois­ta ovat kui­ten­kin ol­leet yh­tei­siä, mo­lem­pien tar­peis­ta läh­töi­sin. Mie­he­ni naut­tii myös re­mon­tin te­os­ta hy­vä­nä vas­ta­pai­no­na so­si­aa­li­seen työ­hön­sä, mut­ta lii­ka on lii­kaa. Ke­sä­lo­mis­ta olem­me jou­tu­neet so­pi­maan erik­seen. Sil­loin minä saan teh­dä re­mont­tia il­ta kuu­teen as­ti, ja mies voi lu­kea kir­jaa au­rin­gos­sa. Sen jäl­keen meil­lä on il­ta ai­kaa ol­la yh­des­sä per­heen kans­sa.

Eli­na Vä­hä­jylk­kä