Olin ker­ran si­ka­vä­sy­nyt. Tai siis olen ol­lut mo­nes­ti­kin. Tuo vä­sy­mys oli kui­ten­kin eri­lais­ta, py­sy­vää laa­tua. Jos­kus­han ih­mis­tä vain nu­kut­taa tai hän on vä­sy­nyt työs­tä, elä­mäs­tä tai vaik­ka­pa maa­il­man­po­li­tii­kas­ta.

Mi­nun vä­sy­myk­se­ni oli la­maut­ta­vaa vä­sy­mys­tä, joka vei ilon ja ener­gi­an ta­val­li­ses­ta elä­mäs­tä. Jak­soin kui­ten­kin yhä teh­dä työ­tä, koh­da­ta ih­mi­siä ja pal­vel­la hei­tä. Ko­to­na en jak­sa­nut ol­la enää ko­vin­kaan mu­ka­vaa seu­raa. On­nek­si oli niin hy­viä ys­tä­viä, et­tä he ot­ti­vat ky­lään, vaik­ka en jak­sa­nut pal­jon muu­ta kuin maa­ta soh­val­la ja ker­toa huo­no­ja jut­tu­ja.

Kun vä­syt­tää, pi­tää le­vä­tä. Kun ker­roin vä­sy­myk­ses­tä­ni, sain mo­nen­lai­sia neu­vo­ja. Kaik­ki oli­vat ai­to­ja, hy­vää tar­koit­ta­via neu­vo­ja. Joku neu­voi aloit­ta­maan hiih­tä­mi­sen. Mie­tin, et­tä jak­soin juu­ri ja juu­ri käy­dä ves­sas­sa. Per­hee­seem­me syn­tyi no­pe­as­ti si­sä­pii­ri­vit­si:

– Pi­täi­si nuk­kua enem­män, syö­dä ter­veel­li­sem­min ja har­ras­taa lii­kun­taa.

Tot­ta joka sana! Mut­ta kun ei jak­sa­nut. Elä­mä piti saa­da en­sin hal­lin­taan. Sii­nä aut­toi työ­ter­veys. Muis­tan erään käy­tän­nön to­tuu­den vie­lä­kin: ih­mi­nen kes­tää yli­kuor­mi­tus­ta­kin hy­vin, mut­ta sitä, et­tä ei ole le­poa, hän kes­tää huo­nos­ti.

Kun am­mat­ti­lai­nen ky­syi mi­nul­ta omas­ta va­paa-ajas­ta, vas­ta­sin to­tuu­den­mu­kai­ses­ti: "Sitä ei ole." Sain teh­tä­väk­si hank­kia sitä. Jo­kai­nen tar­vit­see ai­kaa sekä lä­heis­ten et­tä oman it­sen­sä kans­sa. Olin yrit­tä­nyt ol­la hyvä työn­te­ki­jä, puo­li­so ja isä. Vuo­ro­kau­den tun­nin ku­lui­vat lop­puun. Jos otin omaa ai­kaa, otin sitä yö­u­nis­ta. Ei hyvä!

Kun vä­syy fyy­si­ses­ti ja hen­ki­ses­ti, saat­taa vä­syä myös hen­gel­li­ses­ti. Vä­sy­mi­nen täy­tyy ot­taa va­ka­vas­ti. Per­hees­sä kaik­ki kär­si­vät, jos toi­nen van­hem­mis­ta jou­tuu yk­sin kan­ta­maan hen­ki­sen vas­tuun per­heen hy­vin­voin­nis­ta. Vä­sy­mi­nen saat­taa syn­nyt­tää kat­ke­ruut­ta.

– Tä­tä­kö tämä on? Ku­kaan ei ar­vos­ta tai huo­maa mitä minä teen tois­ten eteen.

Sie­lun­vi­hol­li­nen is­kee ar­mot­ta vä­sy­nee­seen.

– Us­ko­si te­kee si­nus­ta vä­sy­neen ja vie elä­mäs­tä ilon, se va­leh­te­lee.

Eri­lai­siin on­gel­miin Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja tar­jo­aa rat­kai­suk­si us­kos­ta luo­pu­mis­ta.

– Ei­hän täs­sä ole mi­tään jär­keä!

Nämä oli­vat tut­tu­ja kiu­sauk­sia myös Van­han tes­ta­men­tin Asa­fil­le, joka to­te­si:

– Minä ka­deh­din ju­ma­lat­to­mia, kun näin hei­dän me­nes­ty­vän. Heil­lä ei ole iki­nä vai­vo­ja, he ovat ter­vei­tä ja li­ha­via. He ei­vät jou­du raa­ta­maan niin kuin muut ih­mi­set, ei­kä hei­tä tois­ten ta­voin ku­ri­te­ta. (Ps. 73:3–5.)

Ajal­li­seen vä­sy­mi­seen aut­taa avoi­muus omas­ta ti­lan­tees­ta sekä avun ha­ke­mi­nen ja vas­taa­not­ta­mi­nen.

Olen ai­na ra­kas­ta­nut raa­ma­tul­lis­ta ku­vaa Hy­väs­tä Pai­me­nes­ta. Tuo pai­men ot­taa sy­liin­sä sen ka­rit­san, joka on louk­kaan­tu­nut, ek­sy­nyt ja vä­sy­nyt ja pa­laut­taa lau­man­sa yh­tey­teen. Tuo pai­men ei ky­se­le, mik­si si­nul­le kävi näin. Kun Ju­ma­lan ar­mo kos­ket­taa, saa tun­tea kel­paa­van­sa myös vä­sy­nee­nä. Vaik­ka mi­tään muu­ta ei jak­sai­si, saa kui­ten­kin us­koa ar­mos­ta. Tuos­ta lah­jas­ta kan­nat­taa pi­tää kiin­ni, sil­lä se kan­taa tai­vaa­seen.

Har­ri Vä­hä­jylk­kä