Tom­mi-ys­tä­väm­me soit­taa mi­nul­le ja ky­syy, saa­ko puo­li­so­ni läh­teä mies­ten kans­sa sau­no­maan. Ky­sy­mys on tom­mi­mai­nen, mut­ta mei­naan her­mos­tua. En ole mie­hel­le­ni äi­ti, ja hä­nel­lä on omat mie­li­pi­teen­sä. Sit­ten vas­taan suo­raan ta­paa­ni, et­tei puo­li­so­ni ha­lua. Tie­dän, et­tei se ole hä­nen lem­pi­hu­ve­jaan. Nau­ruk­si­han pu­he­lu me­nee.

Ajan­käyt­tö on avi­o­lii­tos­sa eh­kä kes­kus­tel­luin ja kiis­tel­lyin ai­he. Min­kä ver­ran teh­dään töi­tä? Kuin­ka pal­jon ol­laan yh­des­sä tai har­ras­te­taan erik­seen? Mi­ten ko­ti­työt ja­e­taan? Ta­sa­pai­noa jou­tuu ha­ke­maan muut­tu­vis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa ai­na uu­des­taan. Mei­dän mal­lim­me läh­ti avi­o­lii­ton al­ku­ai­koi­na ra­ken­tu­maan jo eh­kä mo­lem­pien ko­toa. Puo­li­so­ni isä viih­tyi ko­to­na töi­den jäl­keen ja an­toi näin mal­lin po­jal­leen. Mi­nun ko­to­na­ni mo­lem­mat van­hem­mat kä­vi­vät töis­sä, ja isä­kin osal­lis­tui lau­an­tai­sii­vouk­siin ja ruu­an­lait­toon. No­pe­as­ti kas­va­va yh­tei­nen per­heem­me veti mei­tä myös yh­teen. Mo­lem­pia tar­vit­tiin, ja kum­mal­le­kin riit­ti ko­ti­töi­tä yl­lin­kyl­lin. Kes­kus­te­lim­me avi­o­lii­ton alus­sa, et­tä ha­lu­am­me rak­kau­den li­säk­si vaa­lia myös sitä, et­tä olem­me tois­tem­me par­haat ys­tä­vät, et­tä viih­dym­me ja teem­me asi­oi­ta yh­des­sä. Ei se kas­vu ol­lut ki­vu­ton­ta, mut­ta nuo­ruu­den in­nol­la ja kes­kus­te­luil­la sii­tä sel­vit­tiin. On täs­sä mei­dän mal­lis­sam­me heik­kous­kin. Se tu­lee esil­le, jos toi­nen jou­tuu läh­te­mään reis­suun. Kes­täm­me huo­nos­ti eril­lään oloa.

Ajan­käyt­töön vai­kut­ta­vat var­mas­ti luon­teet­kin. Kaik­ki mie­het ei­vät ole moot­to­ri- tai met­säs­ty­sih­mi­siä ei­vät­kä kaik­ki nai­set ko­ti­hen­get­tä­riä. Joku mies voi ol­la ko­to­na per­heen kans­sa viih­ty­vä ”peh­moi­sä”. Tämä voi he­rät­tää tut­ta­vis­sa ihas­tus­ta tai ih­me­tys­tä: Ihan­ko tuo puo­li­so omas­ta ha­lus­taan jää ko­tiin vai on­ko täs­sä ”emän­tä” ta­ka­na? Tai joku to­te­aa, et­tä oli­si­pa meil­lä­kin noin. Tär­kein­tä ei tai­da ol­la­kaan se, mil­lai­nen toi­min­ta­mal­li on, vaan se, et­tä mo­lem­mat tu­le­vat kuul­luk­si ja ovat tyy­ty­väi­siä. Stres­saa­vaa on, jos jou­tuu jat­ku­vas­ti pi­tä­mään puo­li­aan omaa puo­li­so­aan vas­taan.

Ris­ti­rii­ta­ti­lan­teis­sa olem­me usein huo­man­neet, et­tä it­se­a­si­as­sa ha­lu­am­me mo­lem­mat sa­maa: sitä, et­tä meil­lä oli­si yh­des­sä hyvä ol­la. Saa­tam­me luul­la tä­män to­teu­van, kun it­sek­kääs­ti pi­däm­me kiin­ni vain omis­ta tar­peis­tam­me. Vii­saam­paa on kui­ten­kin et­siä yh­teis­tä hy­vää: kun muis­tu­tam­me toi­si­am­me sa­mal­la puo­lel­la ole­mi­ses­ta, asi­at hel­pot­tu­vat huo­mat­ta­vas­ti.

Jo­kin ai­ka sit­ten ta­lom­me ul­ko-ovi piti vaih­taa. Sa­mai­nen Tom­mi-ys­tä­vä tuli sen te­ke­mään. Yri­tim­me puo­li­so­ni kans­sa mo­lem­mat aut­taa. Mie­he­ni pi­te­li ovea pys­tys­sä mut­ta unoh­tui ta­pan­sa mu­kaan jut­te­le­maan, ja ovi al­koi kal­lis­tua. Mi­nut – enem­män puu­hom­mia teh­nee­nä – mää­rät­tiin hans­lan­ka­rik­si ja puo­li­so käs­ket­tiin ys­tä­väl­li­ses­ti kah­vin­keit­toon. Työ­voit­to oli se, kun ys­tä­vä het­keä myö­hem­min to­te­si pil­ke sil­mä­kul­mas­sa puo­li­sol­le­ni:

– Oon ai­na aa­tel­lu, et­tä mi­ten sää pär­jäät tuon Eli­nan kans, mut­ta nyt mää mie­tin, et mi­ten­kä­hän Eli­na kes­tää sua.

Eli­na Vä­hä­jylk­kä