Kun koh­ta­sin ap­pe­ni en­si ker­ran, toi­voin, et­tä oli­sin ol­lut koh­taa­mat­ta. Saa­vuin hei­dän ko­tiin­sa ani­var­hain, yö­ju­nal­la. Luu­lin, et­tä tyt­töys­tä­vä­ni van­hem­mat vie­lä nuk­kui­si­vat. Tur­ha toi­vo, oli­vat por­tail­la vas­tas­sa, kat­soi­vat sil­miin ja ter­veh­ti­vät. Ai­ka kuu­mot­ta­va ti­lan­ne!

Myö­hem­min olin reh­to­rin pu­hut­te­lus­sa. Tuo eme­ri­tus­reh­to­ri oli tu­le­va ap­pe­ni. Olin pyy­tä­nyt au­diens­sia. Oli ky­sy­mys kä­des­tä, tyt­tä­ren kä­des­tä. Enem­mäs­tä­kin, koko elä­mäs­tä! Ol­tiin van­ha­nai­kai­ses­ti va­ka­via. Reh­to­ri la­jit­te­li pa­pe­rei­ta työ­huo­neen­sa pöy­däl­tä. Jo­kai­nen pa­pe­ri meni oi­ke­aan paik­kaan­sa.

– Niin, si­nul­la oli asi­aa... hän sit­ten sa­noi.

Ker­roin asi­a­ni. Tu­le­va ap­pe­ni ei vas­tan­nut suo­raan, vaan al­koi ker­toa omas­ta elä­mäs­tään:

– Niin, mi­nä­hän läh­din 17-vuo­ti­aa­na va­paa­eh­toi­se­na tal­vi­so­taan... Sit­ten on ol­lut muu­ta­kin: vä­li­rau­han ai­ka­na lin­noi­tus­töi­tä, pit­kä jat­ko­so­ta haa­voit­tu­mi­si­neen, rau­han tulo, opet­ta­jan si­jai­suus ko­ti­ky­län kou­lul­la, maa­mies­kou­lu, opet­ta­ja­kou­lu­tus Ka­jaa­nin se­mi­naa­ris­sa. Avi­o­liit­toon eh­din sit­ten 35-vuo­ti­aa­na, hän ker­toi­li.

Olin tuo­na au­diens­si­päi­vä­nä 17-vuo­ti­as. Mi­nul­la ei ol­lut mi­ta­le­ja, jois­sa oli­si lu­ke­nut ”Isän­maan puo­les­ta” tai ”Ur­heu­des­ta”. Mi­nul­la oli vain merk­ki, jos­sa luki ”Ui­ma­kan­di­daat­ti” sekä Mus­ta­naa­mio-ker­hon prons­si­jä­se­nyys­merk­ki. Li­säk­si olin ol­lut Osuus­pan­kin Hip­po-ker­ho­lai­nen. Ase­pal­ve­lus­kin oli vie­lä tie­tä­mä­tön paik­ka. Ei ol­lut me­riit­te­jä, ei, mut­ta oli rak­kaus! Reh­to­ri ei tyr­män­nyt mi­nua. Pit­kä yh­tei­nen mat­ka hä­nen­kin kans­saan oli al­ka­mas­sa.

Muis­tan het­ken, jol­loin en­sim­mäi­nen ti­li­ni oli tul­lut. Olim­me jo tuol­loin nai­mi­sis­sa rak­kaan vai­mo­ni kans­sa. Syök­syim­me Hi­fiS­tu­di­oon ja os­tim­me tör­ke­än hie­not ste­re­ot. Te­hoa oli niin pal­jon, et­tä se­til­lä oli­si voi­nut hel­pos­ti hää­tää ta­lon vä­li­ka­tos­ta ora­vat ja muut ko­lo­pe­si­jät. Hy­väs­ti hil­jai­suus, ter­ve­tu­loa Saint-Saën­sin ur­ku­sin­fo­nia ja Bar­ba­ra Hend­rick­sin jou­lu­lau­lut! Vi­rit­te­lin in­nois­sa­ni piu­ho­ja ja asen­te­lin kai­ut­ti­mia. Ke­huin ap­piu­kol­le hy­vää hin­ta-laa­tu­suh­det­ta. Hän tas­sut­te­li ym­pä­riin­sä, hy­mäh­te­li, oli vä­hän mu­ka­na­kin. Sa­noi sit­ten:

– Ei kait sii­nä. Sit­ten kun näl­kä yl­lät­tää, niin lait­taa le­vyn pyö­ri­mään.

Kääk! ajat­te­lin. Lii­an hy­vin sa­not­tu.

Ai­ka ku­luu. Saan op­pia pal­jon apel­ta. Hän neu­voo, mi­ten lis­toi­te­taan oi­ke­aop­pi­ses­ti, mi­ten au­to kan­nat­taa huol­lat­taa ja öl­jy­kat­ti­la nuo­ho­ta. Hän an­taa neu­vo­ja elä­mään ja us­ko­ne­lä­mään. Neu­vot an­ne­taan tai­ta­vas­ti, ei puo­li­soi­ta erot­ta­en, vaan yh­dis­tä­en. En mil­loin­kaan koe, et­tä hän puo­lus­tai­si omaa las­taan mi­nun kus­tan­nuk­sel­la­ni, vaan aut­taa mei­tä mo­lem­pia. Vä­lil­lem­me muo­dos­tuu luja ja syvä suh­de. Sa­moin koen myös anop­pi­ni koh­dal­la. Ke­sä­mö­kin hä­mä­räs­sä kuu­len ohu­en sei­nän läpi, mi­ten mi­nun­kin ni­me­ni lii­te­tään il­ta­ru­kouk­sen pyyn­töi­hin. On hyvä ol­la. Olen kii­tol­li­nen heis­tä.

Edel­leen­kin ap­pi tu­lee usein käy­mään. Nyt in­va­tak­sil­la, pyö­rä­tuo­lis­sa. Nau­ram­me ku­ten en­nen­kin. Nau­tin sii­tä, et­tä saan hä­net nau­ra­maan. Au­tan hän­tä ar­jen asi­ois­sa. Nyt saan konk­reet­ti­ses­ti pal­vel­la hän­tä.

Saan myös pal­vel­la Ju­ma­lan sa­nal­la, kun ap­pe­ni täyt­tää vuo­sia. Saan roh­kais­ta ja loh­dut­taa sa­moil­la Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­sil­la, joil­la hän on niin mon­ta ker­taa roh­kais­sut mei­tä. Kun­pa osai­sin ot­taa omien las­te­ni puo­li­sot sel­lai­si­na lah­joi­na kuin ap­pe­ni ja anop­pi­ni ovat mi­nut ot­ta­neet per­hee­seen­sä.

Har­ri Vä­hä­jylk­kä