JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kohdaten

25.3.2017 9.43

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170325094300

Täl­lä seu­dul­la asuu pal­jon ih­mi­siä. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten tän­ne muut­ta­es­sa­ni häm­men­si se, et­tä saa­toin men­nä suu­reen ta­va­ra­ta­loon, kä­vel­lä sitä edes­ta­kai­sin os­tok­sia ko­riin poi­mien, pur­jeh­tia lu­kuis­ten kas­vo­jen ohi – ja ol­la koh­taa­mat­ta ke­tään. Olin Ou­lus­sa tot­tu­nut, et­tä tut­tu­ja kas­vo­ja tuli vas­taan tuon tuos­ta­kin.

Oli sil­loin hie­man viis­to olo ym­mär­tää, et­tä nämä kaik­ki ih­mi­set ovat tääl­lä suo­ma­lai­sia mut­ta sil­ti mi­nul­le to­del­la ou­to­ja. Ker­taal­leen to­sin ol­les­sa­ni työ­haas­tat­te­lus­sa is­tah­din Ta­pi­o­las­sa kel­tai­sel­le pen­kil­le kat­se­le­maan ohi vir­taa­vaa ih­mis­lau­maa. Vie­reen so­vit­tau­tui ikään­ty­neem­pi her­ras­mies joka al­koi ju­tel­la. Se oli jäl­keen­päin­kin aja­tel­len kum­mal­lis­ta. Ei kai ku­kaan suo­ma­lai­nen tun­te­mat­to­mal­le avaa suu­taan edes ham­mas­lää­kä­ris­sä. Ei tämä her­ra­kaan iso­ja ju­tel­lut, oli­si­ko il­mo­ja pi­del­lyt ja mai­nit­si jon­kin ohi­kul­ki­jan ole­van joku julk­kis. Ei sii­hen osan­nut mi­tään sa­noa.

Olen miet­ti­nyt et­tä on­ko suo­ma­lai­seen mul­ti­vai­ke­ne­mi­seen syy­nä kan­san­luon­ne (pois lu­kien kar­ja­lai­suus) vai liit­tyy­kö se jo­hon­kin psy­ko­lo­gi­seen tai so­si­o­lo­gi­seen te­ki­jään, jon­ka vuok­si tun­te­mat­to­mal­le pu­hu­mi­nen ko­e­taan uhak­si. Jos­kus muis­tan jos­tain lu­ke­nee­ni suo­ma­lais­ten ole­van maa­il­man kie­li­tie­toi­sin­ta vä­keä. Me osaam­me vai­e­ta kai­kil­la mah­dol­li­sil­la kie­lil­lä. Tä­nään käyt­tä­es­sä­ni au­toa huol­los­sa kah­vi­au­to­maa­til­le tuli ou­don­nä­köi­nen mies ja nyök­kä­si mi­nul­le ter­veh­ti­äk­seen. Koh­ta hän pu­hui rans­kaa kän­nyk­kään­sä. Ei­hän se yl­lä­tys ol­lut.

Päi­vit­täin koh­taan 430 op­pi­las­ta ja nel­jät­tä­kym­men­tä opet­ta­jaa sekä muu­ta hen­ki­lö­kun­taa. Aa­mui­sin joku omis­ta eka­luok­ka­lai­sis­ta­ni juok­see sep­poa huu­ta­en ha­laa­maan kun saa­vun ke­tään koh­taa­mat­to­mas­ta täy­des­tä bus­sis­ta kou­lun pi­hal­le. Sii­nä ei au­ta enää väis­tää, pik­kui­nen saa mi­nut koh­dat­tua lä­hes ku­moon. Jos­kus mel­kein lii­ku­tun täl­lai­ses­ta etuo­i­keu­des­ta. Ei­len pie­ni ira­ni­lais-af­ga­nis­ta­ni­lai­nen tyt­tö mur­si jään to­te­a­mal­la hy­myil­len: ”Sep­po, sä näy­tät tosi vä­sy­neel­tä.” Se nau­rat­ti vä­sy­myk­ses­tä huo­li­mat­ta. Ope­huo­nees­sa ta­pah­tu­va seu­raa­va koh­taa­mi­nen on usein vä­ki­näi­sem­pi, kun en ko­vin so­si­aa­li­nen ole ja aa­mu­kah­vi­kin on vie­lä juo­mat­ta.

Päi­vän ede­tes­sä koh­taa­mi­sia ker­tyy li­sää. Vaik­ka ope­tan­kin kä­si­työ­tä, sii­nä­kin saa ol­la ää­nes­sä. Jos­kus sa­no­taan, et­tä opet­ta­jan oli­si hyvä pyr­kiä te­ke­mään it­sen­sä tar­peet­to­mak­si. Joku kas­va­tus­tie­tei­li­jä to­sin ai­van äs­ken ra­di­os­sa va­lis­ti, et­tä jäl­jit­te­le­mäl­lä op­pi­mi­ses­sa ei ole ka­te­go­ri­ses­ti ja vält­tä­mät­tä mi­tään vi­kaa. Ky­sees­sä on siis pe­rin­tei­nen mes­ta­ri–op­pi­poi­ka-ase­tel­ma. Ajat­te­len mo­nes­ti, et­tä voi­ko­han ih­mis­tä kor­va­ta lop­pu­jen lo­puk­si ku­kaan muu kuin toi­nen ih­mi­nen. Pää­teh­tä­vä­ni saat­taa­kin ol­la koh­da­ta nii­tä lap­sia, joil­la van­hem­pia ei ole.

Ar­ki-il­tai­sin saat­taa kai­va­ta hil­jai­suut­ta, ja mo­nes­ti ko­tiin tul­tu­a­ni olen­kin tun­nin ajan ihan vai­ti. Ra­dio, joka usein on pääl­lä, py­syy hil­jaa. Il­lan töis­sä tai har­ras­tuk­sis­sa ih­mi­siä koh­da­tes­sa voi taas spar­ra­ta puhe-elin­tään.

Vii­kon­lop­pui­sin ei ai­na ole te­ke­mis­tä, joka pa­kot­tai­si ih­mis­ten il­moil­le koh­taus­hom­miin. Ko­to­na on help­po lö­söt­tää, la­dul­la tai lenk­ki­po­lul­la on sak­kia, joka koh­taa vas­ta­tuu­len li­säk­si vain mu­siik­kia kor­va­na­peis­taan. Jos­kus yri­tän is­keä toi­sen myö­häi­sil­lan hiih­tä­jän kans­sa jut­tua luis­tos­ta ja so­pi­vas­ta voi­te­lus­ta. Muu­ta­man ker­ran olen on­nis­tu­nut, il­mei­ses­ti kar­ja­lai­sia on jo­ku­nen siel­lä­kin.

Lau­an­tai-il­ta­na en­nen seu­roi­hin me­noa yri­tän miet­tiä, et­tä mi­ten sitä pu­hut­tiin­kaan. Hen­gi­tys ren­nok­si ja ään­tä vain ulos. Tun­tuu, et­tä kurk­kua ku­ris­taa ja hen­keä ah­dis­taa. Tu­lee­ko­han pi­haus­ta­kaan. Small talk on var­mas­ti joku muun­maa­lais­ten mark­ki­na­mies­ten kek­sin­tö, tu­hi­sen ken­kiä si­to­en. Omi­tuis­ta mi­ten ly­hy­es­sä ajas­sa voi­kin my­kis­tyä ja kä­per­tyä si­sään­päin. Kuin­ka ih­mees­sä van­huk­set hoi­to­pai­kois­saan jak­sa­vat päi­väs­tä toi­seen? Tu­le­vai­suu­den kaa­vail­lut hoi­va­ro­bo­tit saa­vat mi­nut poh­ti­maan, on­ko kol­lek­tii­vi­nen ym­mär­rys hy­väs­tä elä­mäs­tä ja van­huu­des­ta tyy­ten pi­men­ty­nyt. Ky­syn­tä ja tar­jon­ta ei­vät koh­taa.

Seu­ro­jen jäl­kei­nen toi­min­ta on mi­nus­ta jos­kus häm­men­tä­vää. Saat­taa ol­la hy­vin vai­ke­aa koh­da­ta oi­kein ke­tään, vaik­ka tut­tu­ja kas­vo­ja­kin on pal­jon. Tun­tuu et­tä kaik­kea hal­lit­see jo­kin mo­ni­mut­kai­nen, hil­jal­leen syn­ty­nyt koo­dis­to, jota kaik­ki ei­vät ta­voi­ta. Omal­la en­ti­sel­lä ko­ti­paik­ka­kun­nal­la­ni taas tun­tuu, et­tä mo­nien kans­sa syn­tyy jut­tua hel­pos­ti. Eh­kä vä­li­mat­ka jo­ten­kin vai­kut­taa asi­aan, mie­tin. Jos­kus toki ei tah­toi­si edes koh­da­ta ke­tään vaan pii­lou­tua omaan kup­laan­sa ja kuun­nel­la seu­ra­pu­he it­sek­seen sekä pois­tua ken­gät su­tien. Kum­mal­lis­ta­han se vä­hän on.

Olen koh­dan­nut myös ih­mi­siä, joi­ta mi­nun on han­ka­la koh­da­ta. Oi­kein ää­rim­mil­leen pin­nis­tä­mäl­lä olen yrit­tä­nyt löy­tää sa­maa la­tua, mut­ta tun­tuu, et­tä on eri­lai­nen ke­li­voi­de ja toi­sel­la eri tal­lin suk­set­kin. Hiih­to­tyy­li­kin on eri­lai­nen. Pei­lin ää­res­sä olen sit­ten kat­sel­lut mah­dol­lis­ta syyl­lis­tä ja jää­nyt lo­pul­ta ym­mäl­le­ni. Het­ken ai­kaa to­del­li­suus on tun­tu­nut ma­sen­ta­val­ta ja vää­ris­ty­neel­tä. Olen sil­loin kai­van­nut tut­tua ja to­tun­nais­ta, sa­ma­no­lois­ta seu­raa.

Koh­taa­mi­nen on mi­nul­le har­ras­tus, ah­dis­tus ja loh­du­tus. On ym­mär­ret­tä­vä, et­tä oi­ke­at ih­mi­set oi­ke­as­sa pai­kas­sa oi­ke­aan ai­kaan ei­vät voi ol­la sat­tu­maa – mut­ta ei­vät mai­ni­tut han­ka­lat koh­taa­mi­set­kaan. Ajat­te­len näin, vaik­ka kos­kaan ei vält­tä­mät­tä sel­viä, mikä ke­nen­kin mer­ki­tys toi­sel­le on ol­lut.

Kuka li­säk­se­ni ko­kee­kin tus­kaa näis­sä koh­taa­mi­sa­si­ois­sa, ru­koil­koon sii­hen myös apua tai­vaan Isäl­tä. ”Mitä ta­han­sa te us­kos­sa ru­koil­len pyy­dät­te, sen te saat­te” (Matt. 21:22).

Pie­ni jäl­ki­kir­joi­tus:

Olin sun­nun­tai­na ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen jäl­keen kryp­tas­sa kah­vil­la ja siir­ryin mus­tan kah­vi­ni kans­sa mel­kein tyh­jään pöy­tään, pe­rim­mäi­sel­le tuo­lil­le. Sy­ven­nyin lu­ke­maan kän­ny­käs­tä­ni uu­ti­sia, kun sa­maan pöy­tään is­tuu­tui lu­paa ky­sy­en iä­käs pa­ris­kun­ta. Tun­tui kiu­sal­li­sel­ta ol­la vain hil­jaa, jo­ten lai­toin kän­nyk­kä­ni tas­kuun ja aloin is­keä jut­tua. Il­me­ni, et­tä pa­ris­kun­ta oli tääl­lä käy­mäs­sä – Kar­ja­las­ta.

SeppoTervo
16.8.2022

Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää. Sananl. 14:31

Viikon kysymys