JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Seuroissa ja seurassa

10.1.2018 6.41

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180110064100

Isä ja äi­ti vei­vät mei­tä lap­sia sun­nun­tai­sin seu­roi­hin. Pik­ku­poi­ka­na muis­tan Ou­lun van­hal­ta rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä tum­man­har­maat, me­tal­li­set kai­teet ja et­tä yl­hääl­lä kai­ke­ti oli par­vi. Oli­ko­han urut­kin. Jos­kus saim­me myös kark­kia, sel­lai­sen pie­nen laa­ti­kon, jos­sa oli soi­kei­ta eri­vä­ri­siä he­del­mäl­le mais­tu­via peh­mo­kark­ke­ja. Vih­reä mais­tui par­haal­le mut­ta kel­tai­nen oli kau­neim­man vä­ri­nen. Kun sitä imes­ke­li ai­kan­sa, se tart­tui peh­met­ty­ään imu­ku­pin ta­voin kiin­ni kie­leen tai ki­ta­la­keen.

Muis­tan myös, et­tä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä oli py­hä­kou­lu ja päi­vä­ker­ho. Ai­van vas­ta eräs nai­nen py­säyt­ti mi­nut Ou­lun rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä ja ker­toi et­tä oli ol­lut oh­jaa­ja­na nois­sa ti­lai­suuk­sis­sa ja muis­taa mi­nut. Minä en muis­ta hän­tä, mut­ta lap­si kai­ke­ti nä­kee kaik­ki ai­kui­set jo­ten­kin sa­man­lai­si­na.

Sit­ten siir­ryt­tiin uu­del­le rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le Pro­fes­so­rin­tiel­le. Se tun­tui hy­vin suu­rel­ta. La­kat­tua, vaa­le­aa puu­ta oli pal­jon ja pu­hu­jan­ko­rok­kees­sa oli Kris­tus-mo­nog­ram­mi. Al­fa ja ome­ga. Aa ja oo. Al­ku ja lop­pu. Penk­kien sel­kä­myk­sis­sä oli kai­ut­ti­mia, joi­den kel­ta­pas­si­voi­dut ri­ti­lät hou­kut­te­li­vat raa­pi­maan kyn­sil­lä. Lat­tia oli liu­kas ja penk­kien vä­lis­sä oli hyvä juos­ta vä­li­a­jal­la. Van­huk­sia oli pal­jon, he is­tui­vat ai­van pu­hu­jan­ko­rok­keen edes­sä. Pu­hu­ja saar­na­si heil­le mon­ta ker­taa evan­ke­liu­mia. Pu­hu­jan­ko­ro­ke oli kau­ka­na, ja ta­kaa ei erot­ta­nut, kuka oli pal­ve­lu­vuo­ros­sa. ää­nes­tä op­pi vä­hi­tel­len erot­ta­maan jo­kai­sen, pait­si vie­rai­le­vat pu­hu­jat. Moni on jo pääs­syt le­poon, ja heis­tä muis­tut­ta­vat su­vi­seu­ra­saar­no­ja si­säl­tä­vät ka­se­tit ja cd:t, joi­ta jos­kus kuun­te­len loh­duk­se­ni ja voi­mak­se­ni au­tos­sa is­tu­es­sa­ni. Sa­mal­la pei­laan saar­nan sa­no­maa ny­ky­päi­vään. On­ko mi­nul­la sama us­ko?

Uu­si­kin rau­ha­nyh­dis­tys on jo re­mon­toi­tu ja uu­dis­tet­tu muu­ta­maan ker­taan. Edel­leen, kun tu­len ete­läs­tä lo­mil­le Ou­luun ja Pik­ka­ra­laan, saat­taa pala nous­ta kurk­kuun näh­des­sä­ni tu­tun seu­ra­sa­lin ja vie­lä joi­tain tut­tu­ja ih­mi­siä. He muis­ta­vat ja tu­le­vat ter­veh­ti­mään. Tun­nen sil­loin, et­tä to­ti­ses­ti yh­tei­nen rak­kaus yh­dis­tää lä­hel­lä ja kau­ka­na ole­vat. Vuo­det vä­lis­sä ei­vät pys­ty vään­tä­mään juo­paa kris­tit­ty­jen yh­tey­teen.

En­nen rip­pi­kou­lui­kää seu­roi­hin läh­tö oli jos­kus vai­ke­aa. äi­ti saat­toi soit­taa ky­lä­paik­kaan ja pa­tis­taa läh­te­mään seu­roi­hin. Te­le­vi­si­on ää­res­tä sit­ten lo­pul­ta me­nin is­tu­maan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen etei­sen lat­ti­al­le. Sin­ne kuu­li pie­nen hä­li­nän­kin ylit­se saar­naa. Tun­tui mo­nes­ti pit­käl­tä ajal­ta is­tua, ja ta­ka­puo­li­kin al­koi puu­tua rus­ke­aa, kyl­mää klink­ke­riä vas­ten. Saar­nan lo­put­tua läh­din pol­ku­pyö­räl­lä ko­tiin tai ta­kai­sin ky­lään. Raa­mat­tu­luo­kas­sa­kin muis­tan ker­ran käy­nee­ni.

Muu­tim­me Pik­ka­ra­laan, kun olin vii­den­tois­ta ikäi­nen. Siel­lä oli vä­hän us­ko­vai­sia mut­ta oma, hy­vin läm­min rau­ha­nyh­dis­tys. Per­jan­tai-il­tai­sin oli om­pe­lu­seu­rat ja me tei­ni-ikäi­set klo­pit is­tuim­me lä­hi­naa­pu­rin Ru­sa­van ko­to­na si­sä­por­tail­la ja kuun­te­lim­me hil­jaa Ju­ma­lan sa­naa. Muis­tan, et­tä mel­kein kaik­ki ai­kui­set pyy­si­vät usein evan­ke­liu­mia omal­le koh­dal­leen. It­se teki usein mie­li myös pyy­tää siu­naus­ta, mut­ta ei­hän sitä keh­dan­nut. Ker­ran hie­man van­hem­pa­na muis­tan, et­tä sen roh­ke­nin teh­dä. Se tun­tui hy­väl­le. Isois­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sis­sä en ole roh­jen­nut kuu­li­jan pai­kal­la kät­tä nos­taa ja mel­ko har­va muu­kaan. Ym­mär­sin var­tut­tu­a­ni, et­tä saar­na­tus­ta evan­ke­liu­mis­ta saa us­koa pyy­tä­mät­tä­kin. Joku se­lit­ti, et­tä ar­mos­ta us­ko­va tart­tuu kiin­ni us­kon kä­si­var­rel­la tar­jot­tuun evan­ke­liu­miin. Mie­tin, et­tä se on hy­vin aja­tel­tu.

Pik­ka­ra­las­sa sain myös en­sim­mäi­set vas­tuu­teh­tä­vä­ni rau­ha­nyh­dis­tyk­ses­sä, kun kan­noim­me mui­den poi­kien kans­sa ko­leh­tia. Tun­sin, et­tä mi­nuun luo­te­taan ja et­tä saan ol­la osa us­ko­vais­ten yh­tei­söä. Vä­hän kuin ai­kui­nen jo. Myö­hem­min sain vie­lä toi­mia py­hä­kou­luo­pet­ta­ja­na. Se tun­tui hy­vin isol­ta ja vas­tuul­li­sel­ta teh­tä­väl­tä. Omin voi­min si­tä­kään ei on­nek­si tar­vin­nut teh­dä. Koin, et­tä seu­rois­sa käy­mi­sen li­säk­si voi­mia saa us­ko­vais­ten seu­ras­ta.

Van­hem­pa­ni mak­soi­vat pit­käl­le ai­kui­si­kään rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jä­sen­mak­su­ni ja vie­lä tääl­lä ete­läs­sä ol­les­sa­ni­kin olin jon­kin ai­kaa Pik­ka­ra­lan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jä­sen. Sa­maan ai­kaan sain ol­la työ­vuo­ros­sa Ou­lun rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä – ei tar­vin­nut jä­se­nyyt­tä saa­dak­seen pal­vel­la työ­vuo­ros­sa. Olin mie­lis­sä­ni, et­tä mi­nuun luo­tet­tiin. Ah­dis­tuk­sen vuo­si­na tun­sin, et­tä vaik­ka voi­mat oli­vat ihan lo­pus­sa, sii­o­nin työ oli siu­nat­tua ja ku­kaan ei moit­ti­nut, jos ei osan­nut tai on­nis­tu­nut.

Kir­kon kes­kei­sin toi­min­ta­muo­to on ju­ma­lan­pal­ve­lus, jos­sa Ju­ma­la it­se pal­ve­lee mei­tä. Siel­lä­kin oli­si hyvä käy­dä. Seu­rois­sa me us­ko­vai­set saam­me sa­mal­la ta­val­la ol­la ai­van seu­ra­e­lä­mäm­me yti­mes­sä. Ei tar­vit­se ol­la ko­mei­ta puit­tei­ta tai vii­den täh­den pal­ve­lui­ta, et­tä vir­kis­tym­me. Ju­ma­la it­se pal­ve­lee mei­tä pu­hu­tun sa­nan kaut­ta. Kai­kis­ta rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­ta­muo­dois­ta tämä on kes­kei­sin ja tär­kein ikään tai mi­hin­kään muu­hun­kaan kat­so­mat­ta. Sii­hen aja­tuk­seen pa­laan ai­na, jos tu­lee vä­sy­mys­tä muis­sa toi­min­ta­muo­dois­sa.

Nyt olen huo­man­nut, et­tä seu­ra­sa­lis­sa saat­taa kes­ki­viik­koil­tai­sin tai lau­an­tai-il­tai­sin ol­la mel­ko mon­ta penk­kiä tyh­jä­nä. Sa­maan ai­kaan to­sin ää­nen­tark­kai­li­ja ker­too, et­tä ne­tin vä­li­tyk­sel­lä seu­ro­ja kuun­te­lee tois­ta tu­hat­ta­kin kuu­li­jaa. Mi­nul­la on ys­tä­viä, jot­ka ei­vät pys­ty tu­le­maan seu­roi­hin. Saat­taa ol­la sai­raut­ta tai ah­dis­tus­ta. Voi ol­la, et­tä ul­ko­mail­la taas seu­ro­ja ei ko­vin lä­hel­lä ole ja net­ti­seu­rat on elä­män­lan­ka.

Olen poh­ti­nut, et­tä voi­ko us­ko­vais­ten kes­ki­näi­nen yh­teys vä­hi­tel­len kat­ke­ta jos seu­roi­hin ei tule pai­kal­le, vaik­ka pää­si­si­kin es­teit­tä. Tu­lee­ko pai­kal­le tul­leil­le sel­lai­nen ah­dis­ta­va aja­tus, et­tä kun on näin vä­hän vä­keä, kan­nat­taa­ko tul­la en­si ker­ral­la mi­nun­kaan? On­ko ke­tään, jol­le ju­tel­la ja ke­nen vie­reen is­tua? Mikä on seu­ro­jen tar­koi­tus? Voi­ko mi­kään ol­la tär­ke­äm­pää? Tääl­lä Hel­sin­gis­sä oli ai­van vas­ta it­se­näi­syys­päi­vän juh­la ja jou­lu­juh­la. Sali oli täyn­nä vä­keä, ja sii­tä tuli niin hyvä mie­li!

Isot su­vi­seu­rat ovat mi­nul­le myös tär­kei­tä, kos­ka näen, et­tä on pal­jon mui­ta­kin, jot­ka tah­to­vat us­koa sa­mal­la ta­val­la kans­sa­ni. Nii­den jär­jes­tä­mi­nen vaa­tii val­ta­vas­ti työ­tä, ja se­kin ker­too mie­les­tä­ni sy­dä­men us­kos­ta. Sa­mal­la ta­val­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sen työs­sä nä­kee, et­tä us­ko­mi­sen asia on mo­nil­le niin tär­keä, et­tä ha­lu­aa pal­vel­la. Jos­kus joku paik­ka­kun­nal­la lä­pi­kul­ku­mat­kal­la ole­va­kin ha­lu­aa tuo­da oman osaa­mi­sen­sa yh­tei­sek­si hy­väk­si. Rak­kaus he­rät­tää ha­lun pal­vel­la, muis­tan kau­niis­ti sa­no­tun.

En­sim­mäi­sen ker­ran tu­lin ai­van vas­ta miet­ti­neek­si, et­tä kuu­lun­ko­han nyt enem­pi Ou­lun sii­o­niin vai Hel­sin­kiin. Pik­ka­ra­lan seu­rois­sa­kaan en ole pääs­syt käy­mään ai­koi­hin. Nel­jän­ne­sou­lu­lai­se­na on kyl­lä ai­na mu­ka­va tul­la käy­mään ko­ti­seu­dul­la ja lau­laa upe­as­sa toi­mi­ta­los­sa hie­nos­sa akus­tii­kas­sa. Hel­sin­gin ys­tä­vät taas toi­vot­ta­vat ter­ve­tul­leik­si syk­syl­lä, kun jout­sen muut­taa ete­lään ja leh­ti kel­las­tuu. Se­kin tun­tuu mu­ka­val­ta. Eh­kä me­nee vie­lä ai­kaa, kun­nes koen jon­kin paik­ka­kun­nan ko­ti­sii­o­nik­se­ni. Jos tu­le­vai­suu­des­sa per­het­tä tu­lee, jou­tuu var­maan poh­ti­maan si­joit­tu­mis­ta enem­män. Pie­nem­pi sii­o­ni hou­kut­taa jos­tain syys­tä. Eh­kä kai­paan Pik­ka­ra­lan yh­tei­söl­li­syyt­tä. Jo­kai­nen tie­si paik­kan­sa ja teh­tä­vän­sä. Huo­ma­sim­me, jos seu­rois­sa joku puut­tui ja pi­dim­me huol­ta toi­sis­tam­me.

Ja siel­lä us­kal­si pie­ni ja heik­ko pyy­tää siu­naus­ta.

SeppoTervo
16.8.2022

Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää. Sananl. 14:31

Viikon kysymys