JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Viisauden mittari

23.2.2017 6.37

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170223063700

Me­di­as­sa on sil­mään sat­tu­nut vii­me ai­koi­na use­am­paan ker­taan eri­lai­sia vii­sau­teen ja älyk­kyy­teen liit­ty­viä uu­ti­sia ja ar­tik­ke­lei­ta. Joku tut­ki­mus­kin siel­lä on. Jon­kin­lai­nen ym­mär­rys sit­ten on muo­dos­tu­nut mi­nul­le­kin, mitä vii­sau­del­la nii­den pe­rus­teel­la tar­koi­te­taan ja kuin­ka sel­lais­ta saa han­kit­tua ha­lu­tes­saan. Esi­merk­ke­jä­kin on lu­e­tel­tu vii­sais­ta hen­ki­löis­tä. No­pe­al­la vil­kai­sul­la en ni­me­ä­ni lis­tas­ta löy­tä­nyt.

Me voim­me mää­ri­tel­lä ja ar­vi­oi­da lä­him­mäis­tem­me an­si­oi­tu­mis­ta vii­sau­den elä­män­sa­ral­la mo­nin ta­voin. Voi­daan vaik­ka­pa lä­hes­tyä asi­aa vä­hät­te­le­mäl­lä tyy­liin ”et ole ko­vin vii­sas” tai ylis­tä­mäl­lä fraa­sin sa­noin ”olet kau­kaa vii­sas”. Niin­kin voi­daan sa­noa et­tä ”et ole ol­len­kaan tyh­mä”. Hel­pom­pi ja ly­hy­em­pi oli­si sa­noa et­tä ”olet vii­sas” mut­ta ei­hän sel­lais­ta voi myön­tää noin suo­raan – var­sin­kaan jos toi­nen on vii­sas tai vai­kut­taa vii­saam­mal­ta kuin it­se on.

Mi­nul­la oli lu­ki­oi­käi­se­nä kan­sal­lis­ro­mant­ti­sen kir­jal­li­suu­den kau­si jol­loin kah­la­sin suo­ma­lais­ta ee­pos­ta enem­pi kuin op­pi­kir­jo­ja. Muis­tin sel­lai­sen Mai­ju Las­si­lan ro­maa­nin kuin ”Lii­ka vii­sas”. Sii­nä pää­hen­ki­lö on ihan va­kuut­tu­nut ole­van­sa mui­ta vii­saam­pi – ku­ten useim­mat meis­tä­kin. Sel­vää­kin sel­vem­pää on et­tä vaik­ka it­se en ole lii­ka vii­sas niin ai­na­kin kes­ki­mää­räis­tä pa­rem­pi kus­ki. Ja klu­biin kuu­luu mui­ta­kin.

Päi­vi Kan­nis­to luon­neh­tii mai­nit­se­maa­ni ro­maa­nia Kir­ja­toh­to­ri-blo­gis­saan näin: ”Las­si­lan kri­tiik­ki oli va­li­tet­ta­vas­ti oma­na ai­ka­naan joko lii­kaa tai sit­ten kir­jan sa­no­ma jäi hie­man hä­mä­räk­si. Teos ei saa­vut­ta­nut sitä ta­val­lis­ta kan­saa, jota Las­si­la oli­si ha­lun­nut pu­hu­tel­la. Kir­jan sa­no­ma on kui­ten­kin edel­leen ajan­koh­tai­nen. Se on mitä her­kul­li­sin nä­päy­tys ny­kyih­mi­sen­kin luu­lot­te­luil­le, tur­ha­mai­suu­del­le ja pä­te­mi­sel­le.” Pi­tä­nee lu­kea kir­ja vie­lä ker­taal­leen. Pä­te­mi­nen on har­ras­tus, jota ei ai­na huo­maa.

Mi­nua on mo­nes­ti kiu­san­nut sel­lai­nen ajat­te­lu­ta­pa, et­tä älyk­kyys tai vii­saus oli­si­vat pait­si rin­nas­tei­sia asi­oi­ta, myös vain tiet­ty­jen ih­mis­ten saa­vu­tet­ta­vis­sa tai omis­tet­ta­vis­sa. Kuun­te­lin ra­di­os­ta jon­kin kas­va­tus­tie­tei­li­jä-ur­hei­li­jan poh­din­taa lah­jak­kuu­des­ta, ja hän toi esil­le, et­tä lah­jak­kuu­den muo­to­ja on enem­pi kuin ylei­ses­ti aja­tel­laan.

Nyt voi­daan sit­ten poh­tia, et­tä kuin­ka nämä asi­at – älyk­kyys, vii­saus ja lah­jak­kuus – liit­ty­vät toi­siin­sa. Vai liit­ty­vät­kö?

Ylen verk­ko­si­vuil­la oli 22.1. San­na Sa­ve­lan ar­tik­ke­li ot­si­kol­la ”Luu­let­ko ole­va­si vii­sas? Olet to­den­nä­köi­ses­ti vää­räs­sä”. Hän ker­too heti al­kuun, et­tä vii­saan ih­mi­sen tun­nis­taa heti, jos sel­lai­sen löy­tää. Pää­tel­tä­vis­sä on, et­tä sel­lai­sia ta­lent­te­ja on har­vem­mas­sa kuin Jää­kar­hu­kark­ke­ja Fa­ze­rin pus­sis­sa. Iän kart­tu­mi­nen­kaan ei vält­tä­mät­tä vii­sau­den mus­ke­lia pul­lis­ta.

Vii­sau­den kat­so­taan ar­tik­ke­lin mu­kaan edel­lyt­tä­vän seu­raa­via asi­oi­ta: kor­ke­a­ta­sois­ta ajat­te­lua, tun­ne-elä­män ta­sa­pai­noa, vah­vaa ko­ke­mus­poh­jaa eli elä­män­ko­ke­mus­ta, ky­kyä myö­tä­tun­toon ja eet­tis­tä poh­din­taa. Men­nes­sä­ni il­lal­la kes­ki­mää­räis­tä pa­rem­mal­la ajo­tai­dol­la­ni seu­roi­hin mie­tin, et­tä kuin­ka vii­sas it­se lie­nen näi­den vaa­ti­mus­ten va­los­sa. Lain­kaan vii­sas­ta ei eh­kä oli­si jul­ki­ses­sa blo­gis­sa al­kaa ruo­ti­maan näin han­ka­laa ai­het­ta.

Vii­mei­nen koh­ta eli eet­ti­nen poh­din­ta on mie­len­kiin­toi­sin. Toi­si­naan olen ha­vain­nut, et­tä ih­mi­set jot­ka tuo­vat jol­lain ta­val­la esil­le va­kau­mus­taan, us­ko­aan tai muu­ta ar­kiym­mär­ryk­sen ulot­tu­mat­to­mis­sa ole­vaa asi­aan­sa, saa­vat hel­pos­ti ot­saan­sa hie­man yk­sin­ker­tai­sen ih­mi­sen lei­man. Maa­rit Mur­to­maa blog­gaa 30.1. täl­lä sa­mal­la foo­ru­mil­la ai­hees­ta kau­niis­ti. Suo­mes­sa mo­nen mie­les­tä nyt vain ei ole so­pi­vaa us­koa ai­na­kaan Ju­ma­laan tai jos jo­hon­kin us­koo­kin niin pa­rem­pi us­koa kol­man­nen­tois­ta per­jan­tai­päi­vän ka­ma­luu­teen, suu­reen kur­pit­saan tai vaik­ka­pa ho­ros­koop­piin. Oi­ke­as­taan tä­män blo­gi­teks­ti­ni al­ku­sy­säyk­se­nä oli juu­ri ky­sy­mys sii­tä, voi­ko ol­la yh­teis­kun­nal­li­ses­ti us­kot­ta­va va­kau­muk­sel­li­se­na kris­tit­ty­nä.

Sa­mal­la poh­din, pu­hum­me­ko us­ko­nys­tä­vien kans­sa­kaan riit­tä­väs­ti us­kos­ta, elä­män tär­keim­mäs­tä asi­as­ta. Huo­maan, et­tä lii­an har­voin. Jos­kus het­ki ei tun­nu so­pi­val­ta al­kuun­kaan – tai tot­ta pu­hu­en minä it­se en tun­nu so­pi­val­ta. Voi tul­la jopa kiu­saan­tu­nut olo. Tie­tää­kö­hän se ju­tus­te­li­ja­kaan, mis­tä pu­huu ja mi­tä­hän mo­tii­ve­ja sil­lä lie­nee­kään. Mitä mo­tii­ve­ja mi­nul­la on vas­ta­ta ja kuin­ka vas­taan? Sit­ten muis­te­len, kuin­ka Jee­suk­sen elä­es­sä ope­tus­lap­set käyt­täy­tyi­vät ja toi­mi­vat näi­den tär­keim­pien asi­oi­den kans­sa. Heik­ko­ja he oli­vat.

Tut­ta­va­jouk­koo­ni kuu­luu myös ih­mi­siä, jot­ka ovat luo­pu­neet us­kos­taan tai al­ka­neet kri­ti­soi­da kris­til­li­syyt­täm­me hy­vin laa­jas­ti eri­tyi­ses­ti seu­ra­kun­ta­o­pis­ta. älyk­käi­tä, lah­jak­kai­ta ja si­vis­ty­nei­tä ih­mi­siä. Ovat­ko us­kos­ta luo­pu­neet tut­ta­va­ni pe­län­neet, et­tä me­net­tä­vät us­kot­ta­vuu­ten­sa, jos kul­kee täs­sä us­ko­vais­ten jou­kos­sa? Tai et­tä me­nee työ­tar­jouk­sia ja kor­kei­ta vir­ko­ja ohit­se? On­ko lap­sen­mie­li­ses­tä us­kos­ta tul­lut heil­le kom­pas­tus­ki­vi ja pa­hen­nuk­sen kal­lio?

En ole saar­na­mies ja saar­naa en tar­koi­ta täs­tä teh­dä, mut­ta sil­ti­kin ajat­te­lin et­siä teks­tii­ni vii­saut­ta Raa­ma­tus­ta. Raa­ma­tus­sa sana vii­saus mai­ni­taan 54 ja­kees­sa. Van­han tes­ta­men­tin apok­ry­fi­kir­jois­sa on Vii­sau­den kir­ja. Vii­saus­kir­jal­li­suu­des­ta pu­hut­ta­es­sa taas tar­koi­te­taan Sa­nan­las­ku­jen ja Saar­naa­jan kir­jo­ja. Jee­sus Sii­ra­kin kir­jas­ta – joka nii­ni­kään on apok­ry­fi­kir­ja – jos­kus kuu­lee saar­nat­ta­van seu­rois­sa­kin.

Erääs­sä Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen raa­mat­tu­tun­nin jäl­kei­ses­sä il­ta­ky­läs­sä kes­kus­te­lim­me Raa­ma­tun vii­sau­des­ta. Sa­nan­las­ku­jen kir­ja pu­huu vii­sau­des­ta myös Kris­tuk­sen sy­no­nyy­mi­na. Eräs tut­ta­va­ni mai­nit­si, et­tä Ju­ma­la voi an­taa vii­saut­ta – ei­kä se vält­tä­mät­tä ole sa­man­lais­ta vii­saut­ta, joka ylei­ses­ti vii­sau­dek­si ym­mär­re­tään.

Ju­ma­lan vii­saus voi näyt­tää hul­luu­del­ta. Paa­va­li kir­joit­taa hul­luu­des­ta ja ajal­li­ses­ta ih­mis­vii­sau­des­ta: ”Aja­tel­kaa, vel­jet, mitä te olit­te, kun tei­dät kut­sut­tiin: teis­sä ei ol­lut mon­ta ih­mis­ten mie­les­tä vii­sas­ta, ei mon­ta vai­ku­tus­val­tais­ta, ei mon­ta ja­lo­su­kuis­ta. Mikä maa­il­mas­sa on hul­luut­ta, sen Ju­ma­la va­lit­si saat­taak­seen vii­saat hä­pe­ään. Mikä maa­il­mas­sa on heik­koa, sen Ju­ma­la va­lit­si saat­taak­seen hä­pe­ään sen, mikä on voi­ma­kas­ta. Mikä maa­il­mas­sa on vä­hä­pä­töis­tä ja hal­vek­sit­tua, mikä ei ole yh­tään mi­tään, sen Ju­ma­la va­lit­si teh­däk­seen tyh­jäk­si sen, mikä on jo­ta­kin.” (1. Kor. 1:26–28.)

Ai­noa vii­sau­den mit­ta­ri on mie­les­tä­ni sy­dä­men si­vis­tyk­ses­sä eli sii­nä, mi­ten ih­mi­nen suh­tau­tuu Ju­ma­laan, lä­him­mäi­seen ja it­seen­sä. Us­ko on aar­re, jon­ka esil­le tuo­mis­ta ei pidä aras­tel­la, vaan sii­tä voi va­paas­ti pu­hua. Sil­ti tun­nen it­se­kin avut­to­muut­ta tuos­sa asi­as­sa, en osaa usein pi­tää us­ko­mi­sen asi­aa esil­lä. On­nek­si kui­ten­kin saa us­koa. Se on lah­ja.

SeppoTervo
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys