Istuin patjalla hämärässä huoneessa. Toisessa päässä huonetta näkyi kännykän ja tietokoneen näyttöjen kylmä valo. Oli hiljaista.
Mietin, että tähänkö tämä oli johtanut. Päätin, etten minä ainakaan ole tähän osallinen. Hain oman kännykkäni ja poistin jokaisen sosiaalisen median profiilini, mitä minulta löytyi.
Jostain kuului: ”Haha, kaikki on vaan kännykällä.” Ei se hauskaa ollut, ei sitä, mitä olin yökyläilyltä odottanut, mutta sanoin sen vasta seuraavana aamuna. Siitä alkoi monen viikon someton elämä ja selittelyt uusille tuttavuuksille: ”Ei, ei mulla oo Instagramia, eikä edes Facebookia.”
Jäin jutuista ulkopuolelle: kavereitten kanssa iltaa viettämässä, lähes jokainen kännykkä kädessä, minä toimettomana. Välillä joku kysyi, voitaisiinko tehdä jotain. Juuri kukaan ei edes yrittänyt keksiä muuta ajankulua. Eikä kukaan myöskään innostunut yhdestäkään ideasta, joka vaatii sohvalta nousemista.
Olin lastenvahtina leikkipuistossa. Isä tuli tyttönsä kanssa leikkimään. Keinutin yhtä hoidokeistani, kun pikkutyttö vieressäni pyysi isäänsä auttamaan. Kännykkää näpräävä isä ei tullut; nostin lapsen keinuun, mutta hän ei osannut ottaa vauhtia. Lapsi pyysi isäänsä uudestaan, mutta tämä vain vilkaisi äkkiä: ”Osaat sää itekki.” Hyvin nolona isä viimein nousi penkiltään ja tuli keinuttamaan lastaan, kun huomasi minun tekevän sitä. Kännykkä ei silti poistunut kädestä.
Eniten kuitenkin pysäytti oma perhe. Perjantai-iltana istuin väsyneenä sohvalla, juuri opistolta palanneena. Joku kysyi nojatuolista: ”No miten siellä opistossa menee, vieläkö siellä on yhtä mukavaa?” Kerroin kuulumisiani aikani ja nostaessani katseeni huomasin, että toisen katse oli kännykässä. ”Ethän sää ees kuuntele!” ”Koko ajan.”
Ei. Ei toista kuunnella kännykkä kädessä. Eikä yhteistä aikaa vietetä niin, että ollaan koko perhe sohvalla ja jokaisella on kännykkä kädessään. Seuroissakin vähän väliä joku kuulijoista vilkaisee kännykkäänsä, onkohan uusia viestejä tullut. Se ei ole vain nuorten ongelma, siihen syyllistyvät monen ikäiset.
Puhelimessa on paljon hyviä asioita ja paljon huonoja. En pärjää ilman sitä, koska sillä pidän yhteyttä kauempana asuviin ystäviin ja perheeseeni. Sillä voi välittää kuvia elämästään, matkoista, lapsista, mistä tahansa. Sillä saa tietoa vaikkapa säästä ja aikatauluista. Kuitenkin se vie aivan liikaa aikaa.
Kesän reilun kuukauden sometauon jälkeen palasin sinne, kun ajattelin, etten enää ole niin riippuvainen kuin monet ystäväni. Ensimmäisinä viikkoina puhelin pysyikin taskussa suuren osan ajasta, mutta pikkuhiljaa se taas alkoi. Kännykkä ilmestyi käteeni heti, kun oli vähänkin tekemisen puute.
Opiston alussa sammutin kännykän kokonaan kahdeksi vuorokaudeksi. Opistossa pärjäsi helposti ilmankin, kunhan vain muistutti kämppistä, että herättää minut aamuisin. Tuntui kuitenkin koko ajan, että jokin tärkeä viesti jäi näkemättä. Todellisuudessa kaikki tärkeimmät asiat saa tänne perille myös muilla keinoin kuin kännykän kautta. Muiden kanssa olemiseen oli paljon helpompi keskittyä. Toisella saattoi kännykkä käydä vähän väliä esillä, ja silloin se pisti silmään, kun ei itse sitä tehnyt.
Opistossa pidin aiheesta aamuhartauden ja aina tilaisuuden tullessa olen käyttänyt siitä puheenvuoroja. Olen halunnut sanoa: laittakaa kännykkä taskuun, tutustukaa ihmisiin, jutelkaa heidän kanssaan ja olkaa läsnä. Se on paljon enemmän kuin se, että istutte vieressä kännykkä kädessä. Saatatte huomata, että tuon ystävän tai sisaruksen kuulumisia ette ole kunnolla kuunnelleet pitkään aikaan. Irrottautukaa kaikesta turhanpäiväisestä sosiaalisesta mediasta ja olkaa sosiaalisia oikeassa elämässä.
Olivia
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys